Matkalla kohti globaalia deliberaatiota?

(Tämä on hieman muokattu versio kurssiesseestäni, joka on alun perin kirjoitettu loppukeväällä 2014.)

Mietintä taloudellisesta ja yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta politiikassa – Matkalla kohti globaalia deliberaatiota?

Tämän kurssin loppuesseen tarkoitus on pyrkiä löytämään luennoilla käydyistä materiaaleista jonkinlainen punainen lanka ja kohdentaa sitä alun perin ehdotetun esseekysymyksen ohjaamana.

Lähtökohtaisesti tätä tekstiä ohjaa ehdotettu esseekysymys ”Millainen painoarvo politiikassa tulisi antaa taloudelliselle ja yhteisöllis-rationaaliselle lähestymistavalle?” Tämä kysymys on normatiivinen ja vaatii nähdäkseni vastaajaa perustelemaan muun muassa arvopohjan foundationa, jonka pohjalta vastaus muotoutuu. Eri arvopohjat ohjaavat johtopäätöksiä eri suuntiin. On huomionarvoista, että en ole politiikantutkimukseen enkä talouden tutkimukseen mitenkään erikoistunut, ja sanoisin, että filosofian sisällä nämä ovat itselleni tuntemattomimpia alueita. Pääasiallinen taustani on informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median sekä tietotekniikan alalla ja näin ollen koen esitykseni tulevan hyvin ulkopuolelta—ja täten sitä kuvaa omat hyvät ja huonot puolensa, joka seikka lukijan on kenties hyödyllistä tiedostaa.

Esittelen aluksi esimerkit taloudellisesta ja yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta politiikassa—sosiaalisen valinnan teorian ja deliberatiivisen demokratian—ja sen jälkeen erittelen, millä perusteilla ja millaisilla arvoilla näiden painotus tulisi politiikassa muotoutua. Kiinnitän erityistä huomiota taloudellisen lähestymistavan ongelmakohtiin ja perustelen, miksi näen, että painotus tulisi selkeästi olla yhteisöllis-rationaalisella lähestymistavalla, deliberatiivisella demokratialla. Perusteltuani painotuksen deliberatiiviselle demokratialle, pohdin, miten tämä voisi tulevaisuudessa käytännössä toteutua, ottaen huomioon, että deskriptiivinen todellisuus on nykyään huomattavasti lähempänä taloudellista lähestymistapaa, sosiaalisen valinnan teoriaa. Lopuksi palaan vielä lyhyesti tämän nykyisen tilanteemme ongelmakohtiin.

Johdanto – Sosiaalisen valinnan teoria ja deliberatiivinen demokratia

Taloudellinen lähestymistapa korostaa ekonomisia näkökohtia politiikassa, nähden pisimmälle vietynä poliittisen prosessin instrumentaalisena prosessina, yksityisenä ei-julkisena toimintana, jonka tarkoituksena on löytää optimaalinen kompromissi erinäisten yksityisten intressien (tai preferenssien) välillä. Tätä kuvaa hyvin Jon Elster artikkelissaan The Market and the Forum: Three Varieties of Political Theory (1986), kuvaten sosiaalisen valinnan teoriaa politiikan markkinateoriaksi. Idea on, että politiikan tulisi olla kuin taloudellista toimintaa niin sen tarkoituksessa kuin toimintamallissa. Poliittisen prosessin tarkoitus määritellään ekonomisin termein ja toiminta koskee yksilöpäätösten aggregaatiota. Toimintaa kuvaa nähdäkseni yksilöintressien välisten kompromissien löytäminen erityisesti taloudellisiin perusteisiin, kuten kustannuskysymyksiin, vetoamalla. Sosiaalisen valinnan teoriassa perusteet voivat olla myös periaatteessa muitakin kuin talousperusteita; esimerkiksi kun päätetään julkisen liikenteen muodosta, voi yksilöillä olla omat perusteensa kannattaa vaikkapa raitiovaunua tai linja-autoa. Oleellista kuitenkin on pyrkimys yksilöintressien välisen kompromissin löytämiseen, ja talouteen liittyvillä argumenteilla tapaa olla huomattava painoarvo. Kaiken kaikkiaan tällainen taloudellinen lähestymistapa ja sosiaalisen valinnan teoria ovat nähdäkseni hyvin lähellä deskriptiivistä kuvausta siitä, miten hallitsevassa järjestelmässä tällä hetkellä tosiasiassa toimitaan.

Yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan voi nähdä liittyvän Elsterin puhuttelemiin kahteen muuhun näkökulmaan koskien poliittista toimintaa: osallistavaan demokratiaan sekä deliberatiiviseen demokratiaan. Elster päätyy artikkelissaan kannattamaan ensisijaisesti deliberatiivista demokratiaa ja sen jatkokehittämistä, joskaan ei kutsu sitä sillä nimellä, mutta esittelee myöhemmin muun muassa Joshua Cohenin artikkelissa Deliberation and Democratic Legitimacy (1989/2006) eksplisiittisesti deliberatiiviseksi demokratiaksi kutsutun idean Jürgen Habermasin ajatuksiin pohjautuen.  Koska osallistava demokratia on nähtävissä Elsterin perustelemana inkoherentiksi ja itsensä kumoavaksi (1989, 152–155), katson tässä yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan viittaavan erityisesti deliberatiiviseen demokratiaan.

Deliberatiivinen demokratia korostaa politiikassa julkista väittelyä, deliberaatiota, jossa pyritään rationaaliseen konsensukseen; ei kompromissiin, kuten taloudellisessa lähestymistavassa, sosiaalisen valinnan teoriassa. Politiikan ja talouden tulisi tämän näkökulman mukaan erota toisistaan niiden toimintamoodien kautta, mutta siten, että poliittinen deliberaatio yhä välittää päätöksistä, jotka liittyvät taloudelliseen toimintaan. Kuten sosiaalisen valinnan teoriassa, tässäkin politiikka nähdään instrumentaalisena, mutta päinvastaisesti täysin julkisena toimintana. Tarkempi kuvaus deliberatiivisen demokratian nyansseista sekä kuvaus ideaalista deliberatiivisesta proseduurista on nähtävissä Joshua Cohenin artikkelista (1989). Tässä toimintaa kuvaa nähdäkseni yhteiskunnassa avoimen yhteisöllisen rationaalisen diskurssin kautta konsensukseen pyrkiminen ja päätyminen, vetoamalla erinäisiin rationaalisiin argumentteihin ja niiden puinteihin. Nähdäkseni tämä ei ole niin lähellä deskriptiivistä kuvausta todellisesta tilanteestamme kuin sosiaalisen valinnan teoria, mutta sisältää silti helposti tavoitettavan idean tietyistä ihanteista, joita nykyisessäkin hallitsevassa demokraattisessa järjestelmässämme on nähtävissä.

Esimerkkiä taloudellisesta lähestymistavasta edustaa siis sosiaalisen valinnan teoria ja esimerkkiä yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta edustaa deliberatiivinen demokratia. Kysyttäessä, millainen painoarvo näillä tulisi olla politiikassa, vaaditaan vastausta siihen, millaisia arvoja pidetään tärkeämpinä ja millä perustein.

Arvoperusteet ja taloudellisen lähestymistavan vaarat

Hausman & McPherson erittelevät kirjansa Economic Analysis, Moral Philosophy, and Public Policy kakkosluvussa Ethics in Welfare Economics: Two Examples (2006) Lawrence Summersin joulukuussa 1991 kollegoilleen lähettämään muistioon perustuen normatiivisen (hyvinvointi)taloustieteen ongelmakohtia. Heidän esittelynsä kautta voidaan huomata, että hyvinvoinnin käsite linkitetään hallitsevassa perinteessä (subjektiivisten) preferenssien tyydyttämiseen, jonka ansiosta (poliittinen) päätöksentekoprosessi saattaa johtaa muun muassa vähemmän koulutettujen hyväksikäyttöön ja ihmiskunnan objektiivisen hyvinvoinnin—selviytymisen ja terveyden—vaarantumiseen. Myös Irene van Staveren sivuaa kirjansa The Values of Economics – An Aristotelian Perspective luvussa Paradoxes of Value (2001) seikkaa, että yksilön koettu hyöty preferensseistä voi olla haitallista yksilölle ja/tai kollektiiville. Voimme esimerkiksi kuvitella maailman, jossa vaikutusvaltaiselle ihmisryhmälle olisi muodostunut epäsosiaalinen preferenssi saastuttaa ympäristöä niin paljon kuin mahdollista, keinolla millä hyvänsä. Tällöin tällä preferenssillä ei olisi mitään tekemistä objektiivisen hyvinvoinnin kanssa, sillä se johtaisi pisimmälle vietynä ihmislajinkin joukkotuhoon, mutta silti taloudellinen ajattelu on taipuvainen katsomaan tällaisetkin preferenssit ’hyvinvointiin’ liittyviksi ja vähintään implisiittisesti kannustuksen arvoisiksi, erityisesti kun yhtälöön vielä lisätään saastuttamisesta saatavat taloudellista tyydyttämistä tuottavat voitot. Tällaisen taloudellisen lähestymis- ja perustelutavan liittäminen poliittiseen päätäntäjärjestelmään voi olla kriittisen vaarallista pidemmällä aikavälillä—ja jo sanaan ”hyvinvointi”, esimerkiksi perusteluissa, tulee nähdäkseni suhtautua varauksella, kun se liitetään preferenssien tyydyttämiseen. Näkisin tässä myös erittäin huolestuttavan kielenkäyttöön/kielipeleihin liittyvän maallikoiden harhaanjohtamisen mahdollisuuden.

Mikä voisikaan olla sen tärkeämpi lähtökohta arvoperusteille kuin ihmislajin (ja ekosysteemin) selviytyminen? Lisäksi voisimme toki pohtia esimerkiksi altruistisutilitaristisia ideoita hyvinvoinnin maksimoimisesta (tai kärsimyksen minimoinnista), ja millä keinoin sellainen empaattinen järjestelmä olisi optimaalisesti toteutettavissa, mutta lähtökohtaisesti nähdäkseni minimivaatimus mille tahansa järkevälle poliittiselle lähestymistavalle tulisi olla sellainen, joka tukee ihmiskunnan pitkäaikaista selviytymistä. Sosiaalisen valinnan teoria, taloudellista lähestymistapaa korostavana, kompromissihakuisena prosessina, voi johtaa sellaisiin preferenssikompromisseihin, jotka vaarantavat yhteiskunnan tai ihmiskunnan (ja yksilön) objektiivista hyvinvointia; selviytymistä ja terveyttä. Näin ollen taloudellisen lähestymistavan kanssa tulisi olla äärimmäisen kriittinen poliittisessa toiminnassa.

On myös huomionarvoista, että taloudellinen lähestymistapa vaikuttaa suosivan tai painottavan paikallisia, lokaaleja, näkökulmia ja perusteita; kuten kansantaloudellisia, patrioottisia tai yritys-, yksilö- ja yhteisökeskeisiä taloudellisia perusteita. Esimerkiksi ulkoisvaikutukset ovat toimijoille hyvin etäisiä ja täten tapaavat jäädä paikallisia (yksilö)intressejä korostavassa kompromissihakuisessa päätöksenteossa huomiotta. Hausmanin & McPhersonin esittelemä Summersin muistio demonstroi tätä huomiota, ja myös esimerkiksi Amartya Sen kuvaa kirjassaan Rationality and Freedom (2002), kuinka talousajattelun ytimessä oleva rationaalisen valinnan teoria on kykenemätön ottamaan huomioon sympatiaa ja sitoumuksia, koska ne eivät ole välttämättä itsekkäitä valintoja ja/tai omaa etua tavoittelevia. Sen sijaan yhteisöllis-rationaalinen lähestymistapa vaikuttaa alttiimmalta ottamaan yleisesti laajempia, myös tarpeen mukaan globaaleja, näkökohtia huomioon, sekä herkemmin taloudellisten näkökohtien lisäksi myös muun muassa eettisiä ja ekologisia näkökohtia. Vaikuttaa myös erittäin epätodennäköiseltä, että deliberaation kautta voitaisiin päätyä tukemaan itsetuhoa. Yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan holistinen luonne on paljon alttiimpi mukautumaan uusiin tärkeisiin näkökohtiin ja perusteisiin, joita voi ilmetä uusien tieteellisten tutkimustulosten ja muuttuvan ympäristön ja olosuhteidemme seurauksena. Konsensushakuisuus pakottaa huomioimaan seikkoja, jotka jäisivät kompromissihakuisuudessa helposti huomiotta. Täten deliberatiivinen demokratia vaikuttaa pidemmällä aikavälillä myös tältä osin huomattavasti varteenotettavammalta normatiiviselta vaihtoehdolta, jota painottaa politiikassa.

On oleellista myös, että taloudellisessa lähestymistavassa, ja markkinatalouden hallitessa, korostuu talousasiantuntijoiden vaikutusvaltainen rooli, jakaen näin valtaa enemmän yksittäisen eliitin piiriin; kun taas yhteisöllis-rationaalinen lähestymistapa korostaa demokraattisempaa, jopa tasa-arvoista, vallan jakautumista asioiden puinnissa. Deliberatiivinen demokratia näin ollen myös vapauttaisi hallitsevaa järjestelmää keskitetystä asiantuntijavallasta.

Deliberatiivisen demokratian haasteet ja käytännön toteutus

Deliberatiivisen demokratian haasteet koskevat nähdäkseni erityisesti sen käytännön implementointia. Jotta sellainen, mitä Cohen kutsuu ideaaliksi deliberatiiviseksi proseduuriksi, voisi tosiasiassa toimia, vaaditaan toimijoilta vahvaa peruskoulutusta tuottamaan kyvyn rationaaliseen deliberaatioon sekä tosiasiallista psykologista kykyä muokata preferenssejään argumenttien (ja todisteiden) perusteella. Tähän liittyy esimerkiksi vaatimus tieteellisestä lukutaidosta. Lisäksi on monia relevantteja lisäkysymyksiä, koskien muun muassa kykyä organisoida laajasti osallistujia sisältävä deliberatiivinen toiminta.

Vaikka normatiivisen ideaalin hahmottaminen ei oletusarvoisesti vaadi käytännön tason pohdintaa, lienee kuitenkin hyödyllistä hieman pohtia tätä aspektia, kun tavoite kuitenkin olisi ihanteellisesti kyetä toteuttamaan näitä ideaaleja. Mikäli jokin ideaali on mahdoton toteuttaa, se tuntuu hyvin mitäänsanomattomalta normatiivisena ohjenuorana. Minusta vaikuttaa siltä, että jotta deliberatiivinen järjestelmä voisi toteutua, vaaditaan koulutuksessa ja informaation jakamisessa ja siihen pääsyssä tietynlaisen yhteisöllisen tason toteutuminen. Kun tämä taso on toteutunut ja deliberatiivinen toiminta alkaa laajemmin jyllätä, tällöin prosessi itsessään ylläpitää itseään ja muokkaa tarvittavalla tavalla kansalaisten identiteettejä ja intressejä. Kuten Elster artikkelissaan (1986, 148–149) kuvaa: yksilö altistuu deliberatiivisessa toiminnassa ja ympäristössä järjelle itsessään ja tämä tapaa promotoida sekä yhteistä hyvää päätösten perustana, saavuttaen järkevämpiä preferenssejä, että tuottaen takuun siitä, että nämä tulevat todella ilmaistuiksi. Elster esittää kuitenkin tälle Habermasin ajatuksista hahmotetulle teorialle rakentavaa kritiikkiä ja huomauttaa, että sekä tämän tilanteen toteutumista että sittemmin ylläpitämistä varten tulee kiinnittää huomiota poliittisten instituutioiden ja konstituutioiden rakentamiseen siten, että ne tukevat (deliberatiivista) järjestelmää. Samaan tapaan puolestaan Cohen päätyy artikkelinsa lopussa (1989/2006, 168) korostamaan julkisesti rahoitettujen poliittisten puolueiden tärkeyttä deliberatiivisen demokratian mahdollistamisessa, koska ne voivat (ihanteellisesti) tarjota deliberatiivisia vaikuttamiskanavia kaikille.

Itse en kuitenkaan painottaisi puolueiden kaltaisia traditionaalisia poliittisia vaikuttamiskanavia niin painokkaasti, muun muassa siksi, että tämä vain lisää erinäisiä intressejä omaavan välikäden kansalaisen ja deliberaation välille, muodostaen näin mahdollisen (korruptio)uhkan deliberaatiolle. Onkin erityisen huomionarvoista, että sekä Elsterin että Cohenin artikkelit ovat alun perin kirjoitettu 1980-luvulla. Vasta sen jälkeen kuvioon on ilmestynyt nähdäkseni erittäin merkittävä ja relevantti tekijä; Internet. Tällä hetkellä verkkoon on pääsy noin 40 %:lla ihmiskunnasta ja on projisoitu, että 2030 pääsy olisi yli 90 %:lla (ITU 2013). Globaaliksi täten hiljalleen leviävä Internet on tasa-arvoinen kommunikaatiokanava, joka tarjoaa puitteet todella globaalille ja kaikille tasa-arvoisesti pääsyn mahdollistavalle deliberatiiviselle toiminnalle ja vaikuttamiselle. Näkisin tämän erittäin oleellisena tekijänä hahmotettaessa deliberatiivisen demokratian mahdollistavaa vaikutus- ja deliberaatiokanavaa. 

Tämän jälkeen ainoa jäljelle jäävä toteuttamiseen liittyvä kynnyskysymys on koulutuksen ja sosiaalistamisen ja yleisesti sivistämisen järjestäminen siten, että se mahdollistaa (globaaliin) rationaaliseen deliberaatioon vaadittavan epistemologisen ja tieteellisen sekä psykologisen ja eettisen osallistumiskyvyn. Valitettavasti (ja paradoksaalisesti) tämä koulutuksen järjestäminen näin vaaditulla tavalla tulisi kyetä toteuttamaan hallitsevan järjestelmän keinoin ja ehdoin, joka nähdäkseni on yhä lähempänä sosiaalisen valinnan teoriaa kuin deliberatiivista demokratiaa. Ehkäpä toiveikkain mahdollisuus tämänkin asian eteenpäin viennissä on Internetin kautta toteutuva globaali keskustelu, joka ajaa hiljalleen asioiden ajamista sellaiseen suuntaan, jossa deliberaation rooli korostuu kompromissien ja talousnäkemysten sijaan. Näkisin, että paikallisten kulttuurien kohtaaminen globaalissa keskustelutilassa ja näköalassa saattaa orgaanisesti, hiljalleen, johtaa keskustelun fokusointiin ja konvergenssiin kohti sellaisia perusteita, jotka ovat optimaalisesti globaalisti ja universaalisti perusteltavissa; kuten universaalisti havaittavaan luontoon vetoavat perusteet esimerkiksi paikallisten uskojärjestelmien sijaan tai yhteishyvään vetoavat perusteet esimerkiksi paikallisten (itsekkäiden ja epäsosiaalisten) preferenssien sijaan. Globaali näköala ja sensuuriton keskusteluareena tuovat esille asioiden ongelmakohdat ja näköalojen kirjon historiallisesti hyvin ennennäkemättömällä ja esteettömällä tavalla. Tämän hyvin spekulatiivisen näkökulman kautta jonkinlainen deliberaatioon luottava järjestelmä syntyisi hyvin orgaanisesti (kulttuurien) globalisaation ja Internetin leviämisen myötä. Tässäkin voidaan nähdä yhteys Habermasin kommunikatiivisen rationalismin teoriaan, sovellettuna globaaliin normiaseman saavuttaneeseen tai saavuttavaan keskustelutilaan.

Etäisesti hieman tämän tapaisia ajatuksia, tai ainakin tähän liittyviä ajatuksia, vaikuttaa esittävän myös hiljattain törmäämäni [kurssilla käsittelemätön] ekonomiteoreetikko ja kirjailija Jeremy Rifkin kirjassaan The Zero Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (2014a), jonka kymmenenminuuttinen kiteytys on nähtävissä YouTubesta tuoreessa Big Think -puheessa (2014b). Rifkin korostaa hahmottamassaan kolmannen teollisen vallankumouksen ekonomisessa järjestelmässä collaborative commons muun muassa teknologisen kehityksen—kuten 3D-printtaamisen, virtuaalialustojen, robotiikan ja big datan määrän räjähtämisen—tuottamaa mahdollisuutta irtaantua materiaalisen maailman marginaalisista kustannuksista ja näin ollen ikään kuin materiaalisen maailman (keinotekoisesta) niukkuudesta, samaan tapaan kuin informaatioteollisuudessa (musiikki, sanomalehdet, elokuvat ja vastaava tuotantotoiminta yleisesti) on jo tapahtunut tähän mennessä sitten Internetin leviämisen alkamisen. Tämä mahdollistaa monenlaisten taloudellisten näkökohtien muuttumisen hyvin vetoamattomiksi verrattuna esimerkiksi yhteishyvällisiin tai muunlaisiin ei-taloudellisiin rationaalisiin perusteisiin.

Relevantti tässä yhteydessä on myös Rifkinin neljä vuotta vanhaan RSA-puheeseen pohjautuva RSAnimate-video (2010b), joka perustuu hänen kirjaansa The Empathic Civilization: The Race to Global Consciousness In a World In Crisis (2010a). Hän hahmottaa, miten empatia on historiallisesti levinnyt yhteisöidemme leviämisen (ja kommunikaatiokeinojemme kehittymisen) myötä. Tämän kautta voisi jopa muotoilla deliberatiivisen demokratian idean, siten kuin se voi liittyä yhteisölliseen empatiaan, olevankin tosiasiassa normatiivisen idean sijaan deskriptiivinen; se vain on historiallisesti koskenut pienempiä, toisistaan eristäytyneitä paikallisia ryhmiä, koska meillä ei ole vielä ollut pääsyä laajempiin yhteisöihin ja yhteyteen. Ja kaupankäynti kera talousajattelun on saattanut toimia siltana eriytyneiden kulttuurien välillä, kun täysivaltainen yhteinen deliberaatio olisi ollut huomattavasti vaikeampi (tai mahdoton) saavuttaa. Mutta kun historian aikana yhteytemme on laajentunut, myös empatiamme (ja deliberaatiomme) on laajentunut osallistumaan yhä laajempiin yhteisöihin, ja tämä laajentuma jatkuu yhä. Toisistaan eriytynyt homo sapiens siis saattaa olla vain läpikulkumatkalla näennäisen homo economicus -vaiheen kautta kohti yhdistynyttä homo empathicusta. Relevantti idea tästä näkökulmasta katsottuna on myös Peter Singerin ajatus (historiallisesti) laajentuvasta (moraali)piiristä (expanding circle; 1981).

Loppusanat nykytilanteestamme

Joka tapauksessa kuitenkin tällä hetkellä elämme vielä hyvin toisenlaisessa tilanteessa tähän deliberatiiviseen hahmotukseen tai sen toteutumiseen verrattuna. Sosiaalisen valinnan teoria on lähempänä nykyistä kokonaistilannettamme kuin deliberatiivisen demokratian idea. Esimerkiksi viime viikonloppuna eräs ystäväni avautui hyvin tunteellisesti minulle siitä, miten hänellä on päällä todellinen psykologinen moraalinen kriisi toimiessaan kansainvälisen yhtiön rahoittamassa tutkimusprojektissa, jossa taloudelliset perusteet ja toimeksiannot voittavat ekologiset huolenaiheet ja tosiasialliset seuraukset; ja toisaalta eräs hoivatyötä tekevä kertoi [luennolla], miten heillä työpaikalla oli sopimuksellisesti kielletty empatia, koska se ei kuulunut heille määrättyyn toimenkuvaan(!). Elämme siis tällä hetkellä tällaisen järjestelmän hallinnassa, jossa on mahdollista toimia oman moraalinsa vastaisesti, koska moninaisia deliberatiivisia näkökulmia ei kunnioiteta tarpeeksi tai kyetä esittämään tai osata esittää tai oikeuttaa läheskään siinä määrin kuin taloudellisia näkökohtia. Taloudellisten näkökohtien ja kompromissien ote on paljon vahvempi kuin deliberatiivisten huolenaiheiden ote. Ne kumoavat erittäin herkästi yksilöiden mietityt monipuoliset huolenaiheet, koskien esimerkiksi etiikkaa tai ekologiaa, osittain siitä syystä, että järjestelmä on taloudellisia näkökohtia vahvemmin painottava ja toisaalta siitä syystä, että yksilön lyhyen aikavälin selviytyminen—esimerkiksi ruoan hankkiminen—on riippuvaista tämän järjestelmän ehdoilla toimimisesta.

Vaikka tilanne on tällaisenaan erittäin valitettava, on kuitenkin esseen alussa esitetyn kysymyksen vastaus hyvin selkeä: normatiivinen painotus politiikassa tulisi ehdottomasti olla yhteisöllis-rationaalisella lähestymistavalla, ei taloudellisella. Ja oleellista on, että tämä tulee mahdollisesti konkreettisesti korostumaan teknologian kehityksen myötä, kuten Rifkinin avulla voidaan hahmottaa, sekä Internetin mahdollistaman globaalin keskustelutilan aktiivisuuden edetessä ja jokaisen (yksilön ja yhteisön) näköalan laajentuessa. Nykyään kun ihmiset alkavat olla kasvavissa määrin kykeneviä saavuttamaan kriittisen katsantokannan hallitsevaan talousajatteluun nähden, verkottumaan globaalisti ja saavuttamaan ennennäkemättömän vaivattomasti deliberatiivisia mietintöjä eettisistä, ekologisista ja muunlaisista ei-taloudellisista seikoista, tuntuisi hyvin omituiselta, mikäli tällä ei alkaisi hiljalleen olla myös konkreettisia seurauksia.

______________________________________________________________

Mainittu kirjallisuus ja lähteet:

Cohen, J. 1989. Deliberation and Democratic Legitimacy. Robert E. Goodin & Philip Petit’n teoksessa Contemporary Political Philosophy. An Anthology. Second Edition. 2006. Blackwell, Maiden. s. 159–170.

Elster J. 1986. The Market and the Forum: Three Varieties of Political Theory. Robert E. Goodin & Philip Petit’n teoksessa Contemporary Political Philosophy. An Anthology. Second Edition. 2006. Blackwell, Maiden. s. 144–158.

Hausman D. M. & McPherson M. S. 2006/2010. Economics Analysis, Moral Philosophy, and Public Policy. Second Edition. Cambridge University Press. s. 12–23.

ITU (International Telecommunications Union). 2013. ICT (Information and Computer Technology) Facts and Figures. The World in 2013. Internet, PDF. <http://www.itu.int/en/ITU-D/Statistics/Documents/facts/ICTFactsFigures2013-e.pdf> (käytetty 28.4.2014).

Rifkin J. 2010a. The Empathic Civilization: The Race to Global Consciousness In a World In Crisis. Tarcher.

Rifkin J. 2010b. RSA Animate – The Empathic Civilisation. The RSA. Internet. 6.5.2010. <http://www.youtube.com/watch?v=l7AWnfFRc7g> (käytetty 28.4.2014).

Rifkin J. 2014a. The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism. Palgrave Macmillan.

Rifkin J. 2014b. Jeremy Rifkin on the Fall of Capitalism and the Internet of Things. Big Think. Internet. 22.4.2014. <http://www.youtube.com/watch?v=3xOK2aJ-0Js> (käytetty 28.4.2014).

Singer P. 1981. The Expanding Circle: Ethics and Sociobiology. Farrar, Straus and Giroux, New York 1981; Oxford University Press, Oxford, 1981; New American Library, New York, 1982.

Sen A. 2002. Rationality and Freedom. Harvard University Press. Cambridge. s. 30–31, 33–37, 40–42.

Staveren I. 2001/2005. The Values of Economics. An Aristotelian Perspective. Routledge, London and New York. s. 25–49.

 

Kiitokset myös Tampereen yliopiston kevään 2014 kurssin Talous, arvot ja yhteisö luennoitsija Petri Räsäselle sekä kurssilla pidetyille artikkelien ryhmäalustuksille ja -keskusteluille.

 

Sam Harris – Ajattelua hyvästä ja pahasta

Jälleen Harrisin suomennosta. Tämä toimii johdatuksena Harrisin ajatukseen ”moraalisesta maisemasta” ja moraalin tieteestä (engl. Moral landscape; science of morality). Konferenssista on saatavilla videot YouTubesta sekä Edge Foundationin sivuilta (ks. YouTubesta esim. Harrisin puheen jälkeinen Q&A sessio, jota ei ole tässä suomennettu). Alla näkyvä suomennos on Harrisin blogissaan 14.12.2013 julkaisemasta kirjoituksesta, mutta Edge on julkaissut sen sivuillaan ilmeisesti syyskuussa 2010.

Alla siis mainittu blogimerkinnän suomennos kokonaisuudessaan:

_____________________________________________________________________________________

Vuonna 2010 John Brockman ja Edge Foundation pitivät konferenssin nimeltä “Moraalin Uusi Tiede” (engl. ”The New Science of Morality”). Osallistujina itseni lisäksi olivat Roy Baumeister, Paul Bloom, Joshua D. Greene, Jonathan Haidt, Marc Hauser, Joshua Knobe, Elizabeth Phelps ja David Pizarro. Joitain keskustelujamme on nyt julkaistu kirjana (kera monien mielenkiintoisten esseiden) nimeltä Thinking: The New Science of Decision-Making, Problem-Solving, and Prediction. John Brockman ja Harper Collins ovat antaneet minulle luvan julkaista editoidut kommenttini tässä.

 *  *  *

Sitä, mitä aioin tänään sanoa, on hieman tyrkitty sen ansiosta, mitä on jo sanottu, ja muutaman irrallisen keskustelun ansiosta. Epäilemättä näin sen tulisikin olla. Mutta jos kommenttini ovat vähemmän johdonmukaiset kuin toivoisit, syytä sitä—ja jet lagia.

Ajattelen, että meidän tulee erottaa toisistaan kolme projektia, jotka helposti vaikuttavat yhtenäisiltä, mutta jotka ovat selvästi toisistaan erotettavia ja itsenäisesti arvokkaita pyrkimyksiä:

Ensimmäinen projekti on ymmärtää, mitä ihmiset tekevät ”moraalin” nimissä. Voimme katsoa maailmaa, todistaen kaikki moninaiset käyttäytymismallit, säännöt, kulttuuriset artefaktit ja moraalisesti keskeiset tunteet, kuten empatia ja inho, ja voimme tutkia, miten nämä asiat ilmenevät ihmisyhteisöissä—niin meidän aikanamme kuin läpi historian. Voimme tarkastella kaikkia näitä ilmiöitä niin tuomitsemattomasti kuin mahdollista ja pyrkiä ymmärtämään niitä. Voimme ymmärtää niitä evolutionaarisin termein, ja voimme ymmärtää niitä psykologisin ja neurobiologisin termein, siten kuin ne ilmenevät nykyisyydessä. Ja voimme kutsua tästä seuraavaa dataa ja koko pyrkimystä nimellä ”moraalin tiede”. Tämä olisi sellainen täysin dekriptiivinen tiede, jota Jonathan Haidt puolustaa.

Useimpien tieteilijöiden mielestä tämä projekti vaikuttaa kattavan kaiken tieteen ja moraalin välille oikeutetusta kosketuspinnasta—tarkoittaen tieteen ja käsitysten hyvästä ja pahasta ja oikeasta ja väärästä välille. Mutta mielestäni on kaksi muuta projektia, joihin osallistua, jotka saattavat olla tärkeämpiä.

Toinen projekti olisi selkeyttää sitä, mitä tarkoitamme, ja mitä meidän tulisi tarkoittaa, termillä ”moraali”. Tulisi ymmärtää, miten se ylipäätään liittyy ihmisten hyvinvointiin, ja käyttää tätä uutta oppiainetta ajatellaksemme älykkäämmin, miten maksimoida ihmisten hyvinvointi. Filosofit toki saattavat ajatella, että tämä herättää joitain tärkeitä kysymyksiä, ja tulen palaamaan niihin. Mutta ajattelen, että tämä on erillinen projekti, ja se ei ole puhtaasti deskriptiivinen. Se on normatiivinen projekti. Kysymys kuuluu: miten voimme ajatella moraalista totuutta tieteen kontekstissa?

Kolmas projekti on suostuttelemisen projekti: Miten voimme suostutella kaikki ihmiset, jotka ovat sitoutuneita typeriin ja haitallisiin asioihin ”moraalin” nimissä, muuttamaan heidän sitoumuksiaan ja elämään parempaa elämää? Ajattelen, että tämä kolmas projekti on itseasiassa kaikkein tärkein projekti, jonka ihmiskunta kohtaa tässä ajanhetkessä. Siihen sisältyy kaikki, mistä voisimmekaan välittää—ilmastonmuutoksen pidättämisestä ydinaseiden leviämisen pysäyttämiseen, syövän parantamiseen, valaiden pelastamiseen. Mikä tahansa pyrkimys, joka vaatii, että saisimme kollektiiviset prioriteettimme järjestykseen ja aikamme ja resurssimme jäsennettyä, sisältyisi tämän projektin piiriin. Rakentaaksemme elinkelpoisen globaalin sivilisaation, meidän tulee alkaa lähentyä kohti samoja ekonomisia, poliittisia ja ympäristöön liittyviä tavoitteita.

Moraalisen suostuttelun projekti on selvästi hyvin vaikea. Mutta se on nähdäkseni erityisen vaikea jos et kykene selvittämään, missä mielessä kukaan voisi koskaan olla oikeassa tai väärässä kysymyksissä koskien moraalia tai ihmisarvoja. Oikean ja väärän ymmärtäminen universaalein termein on Projekti Kaksi, ja olen itse siihen keskittynyt.

On olemassa esteitä, jotka haittaavat ajattelua Projektista Kaksi: pääasiallinen este on, että useimmat oikein ajattelevat, hyvin koulutetut ja hyväntahtoiset ihmiset—ainakin useimmat tieteilijät ja julkiset ajattelijat, ja luultavasti useimmat journalistit—ovat vakuuttuneet, että jokin viimeisen 200 vuoden älyllisessä kehityksessä on tehnyt mahdottomaksi puhua ”moraalisesta totuudesta”. Ei siksi, koska ihmiskokemusta olisi niin vaikea tutkia tai aivot liian monimutkaiset. Vaan koska on ajateltu, että ei ole olemassa älyllistä perustaa, jolta sanoa, että kukaan on koskaan oikeassa tai väärässä kysymyksissä koskien hyvää ja pahaa.

Aikomukseni on heikentää tätä oletusta, joka on nyt hallitseva mielipide tieteessä ja filosofiassa. Mielestäni se perustuu useaan virhepäätelmään ja kaksoisstandardiin ja suoraan sanoen huonoon filosofiaan. Ensimmäinen asia, josta minun tulee huomauttaa sen epätotuuden lisäksi, on, että tällä näkökannalla on seurauksia.

Vuonna 1947 kun Yhdistyneet kansakunnat yritti muotoilla ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, Yhdysvaltain antropologinen seura (engl. The American Anthropological Association) otti kantaa sanoen, että sitä ei ole mahdollista tehdä—sillä tämä vain tyrkyttäisi yhtä yksittäistä käsitystä ihmisoikeuksista muulle ihmiskunnalle. Mikä tahansa käsitys ihmisoikeuksista on kulttuurin tuote, ja universaalin ihmisoikeuskäsityksen julistaminen on älyllisesti kiellettyä. Tämä oli parasta mihin yhteiskuntatieteet kykenivät kun Auschwitzin krematorio vielä savusi.

Mutta on toki pitkään ollut ilmiselvää, että meidän tulee lähentyä, globaalina sivilisaationa, uskoissamme siitä, miten meidän tulisi kohdella toisiamme. Tämän takia tarvitsemme jonkin universaalin käsityksen oikeasta ja väärästä. Joten mielestäni skeptisyydellä moraalista totuutta kohtaan on sen epätotuuden lisäksi tosiasiassa seurauksia, joista meidän tulisi olla huolissamme.

Määritelmillä on väliä. Ja tieteessä olemme jatkuvasti kehystämässä keskusteluja ja tekemässä määritelmiä. Tässä prosessissa ei ole mitään, joka tuomitsee meidät epistemologiseen relativismiin tai joka mitätöi totuusväitteet. Määrittelemme ”fysiikan”, löyhästi ilmaistuna, meidän parhaaksi pyrkimykseksi ymmärtää materian ja energian käyttäytymistä universumissa. Tämä oppiaine määritellään suhteessa tavoitteeseen ymmärtää, miten materia käyttäytyy.

Jokainen on toki vapaa määrittelemään ”fysiikan” jollain muulla tapaa. Kreationisti fyysikko saattaisi saapua huoneeseen ja sanoa, ”No, tuo ei ole minun määritelmäni fysiikalle. Minun fysiikkani on suunniteltu vastaamaan Ensimmäistä Mooseksen kirjaa.” Mutta olemme vapaita vastaamaan sellaiselle henkilölle, sanomalla, ”Tiedätkö, et todellakaan kuulu tähän konferenssiin. Tuo ei ole ’fysiikkaa’ siten kuin me olemme siitä kiinnostuneita. Käytät sanaa erilailla. Et pelaa meidän kielipeliä.” Moinen poissulkemisen ele on sekä oikeutettu että välttämätön. Se tosiasia, että fysiikan diskurssi ei ole tarpeeksi hiljentämään sellaista henkilöä, että häntä ei voi tuoda keskusteluumme ja nujertaa meidän ehdoilla, ei heikennä fysiikkaa objektiivisen totuuden alueena.

Ja silti moraalin aihealueella vaikutamme ajattelevan, että eriävien mielipiteiden mahdollisuus on ylitsepääsemätön asia. Se tosiasia, että joku voi tulla ja sanoa, että hänen moraalillaan ei ole mitään tekemistä ihmisten kukoistuksen kanssa—että se liittyy esimerkiksi sharia-lain seuraamiseen—pelkästään se tosiasia, että moinen kanta voidaan artikuloida todistaa, että ei ole olemassa mitään moraalista totuutta. Moraalin tulee näin ollen olla ihmisten keksintö. Mutta tämä on virhepäätelmä.

Meillä on intuitiivinen fysiikka, mutta suuri osa meidän intuitiivisesta fysiikasta on väärässä suhteessa tavoitteeseen ymmärtää, miten materia ja energia käyttäytyvät tässä universumissa. Tarkoitan, että meillä on myös intuitiivinen moraali, ja suuri osa meidän intuitiivisesta moraalista saattaa olla väärässä suhteessa tavoitteeseen maksimoida ihmisten kukoistus—ja väärässä viitteissä tosiasioihin, jotka yleisesti hallitsevat tietoisia olentoja.

Joten esitän lyhyesti, että ainoa oikeutettu moraalisen huolenaiheemme alue on tietoisten olentojen hyvinvointi. Sanon muutaman sanan tämän väitteen tueksi, mutta mielestäni idea, että sitä tulee puolustaa, on usean meille huomaamattoman virhepäätelmän ja kaksoisstandardin tulos. En tiedä, onko minulla aikaa paljastaa ne kaikki, mutta mainitsen muutaman.

Tähän mennessä olen esitellyt kaksi asiaa: tietoisuuden konseptin ja hyvinvoinnin konseptin. Väitän, että tietoisuus on ainoa konteksti, jossa voimme puhua moraalista ja ihmisarvoista. Miksi tietoisuus ei ole mielivaltainen lähtökohta? No, mikä olisi vaihtoehto? Kuvittele vain jonkun tulevan ja väittävän omaavansa jonkun muun arvon lähteen, jolla ei ole mitään tekemistä tietoisten olentojen aktuaalisen tai potentiaalisen kokemuksen kanssa. Mikä tahansa tämä onkaan, sen tulee olla jotakin, joka ei kykene vaikuttamaan minkään kokemukseen universumissa, tässä elämässä tai missään muussa.

Jos laitat tämän kuvitellun arvon lähteen laatikkoon, luulen, että laatikossasi olisi—määrittelynomaisesti—vähiten kiinnostava asia universumissa. Se olisi—jälleen määrittelynomaisesti—jotakin, josta ei ole mahdollista välittää. Jokaisella muulla arvon lähteellä on jokin suhde tietoisten olentojen kokemukseen. Joten en ajattele, että tietoisuus on mielivaltainen lähtökohta. Kun puhumme oikeasta ja väärästä ja hyvästä ja pahasta, ja tuloksista, joilla on väliä, puhumme välttämättä aktuaalisista tai potentiaalisista muutoksista tietoisessa kokemuksessa.

Lisäisin vielä, että ”hyvinvoinnin” konsepti kiteyttää kaiken, josta välitämme moraalin alueella. Haasteena on määritellä hyvinvointi siten, että se on todella rajaton ja kykenevä omaksumaan kaiken, josta välitämme. Tämän takia en tapaa kutsua itseäni ”konsenkventialistiksi” tai ”utilitaristiksi”, koska traditionaalisesti nämä kannat ovat rajanneet käsityksen seurauksista siten, että ne vaikuttavat hyvin haurailta ja muita asioita poissulkevilta—tuottaen eräänlaisen uhrimäärän laskennon, jonka vain joku Aspergerin oireyhtymän omaava voisi omaksua.

Pohdi Raitiovaunuongelmaa (engl. Trolley Problem): Jos tosiasiassa henkilön työntämisen raiteille ja vivun vääntämisen välillä on ero—ehkäpä suhteessa emotionaalisiin seurauksiin näiden tekojen suorittamisesta—no, sitten tämä ero on otettava huomioon. Tai pohdi Peter Singerin Matalan lammen ongelmaa (engl. Shallow Pond problem): Me kaikki tiedämme, että vaatisi hyvin erilaisen henkilön, joka kävelee matalaan lampeen hukkuvan lapsen ohi, koska pelkää pukunsa kastuvan, kuin mitä vaatisi jättää huomiotta vetoamus UNICEF:lta. Se kertoo paljon enemmän sinusta, jos kykenet kävelemään lammikon ohi. Jos olisimme kaikki tämänlaisia henkilöitä, olisi sillä kauhistuttavia seuraamuksia silmän kantamattomiin. Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että kohtaamamme haaste on tehdä selväksi, mitä tekojen todelliset seuraukset ovat, mitkä muutokset ihmiskokemuksessa ovat mahdollisia, ja millä muutoksilla on merkitystä.

Ajatellessani universaalia viitekehystä moraalille, ajattelen nyt suhteessa siihen, mitä nimitän ”moraaliseksi maisemaksi” (engl. moral landscape). Ehkäpä helvetissä on paikka jokaiselle, joka kierrättää kliseen tähän tapaan, mutta fraasi ”moraalinen maisema” todella tavoittaa sen, mitä tarkoitan: Kuvittelen mielessäni maiseman täynnä huippuja ja laaksoja, jossa huiput vastaavat tietoisille järjestelmille mahdollisia kukoistuksen huippuja, ja laaksot vastaavat kurjuuden syvimpiä onkaloita.

Puhuakseni toistaiseksi nimenomaan ihmisistä: mikä tahansa muutos, joka voi vaikuttaa muutokseen ihmisen tietoisuudessa, johtaisi välitykseen halki moraalisen maiseman. Joten muutokset genomiimme, ja muutokset ekonomisiin järjestelmiimme—ja kaikki muutokset niiden väliltä, jotka voisivat mitenkään vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, hyvässä tai pahassa—välittyisivät liikkeeksi tässä ihmiskokemuksen mahdollisuuksien maisemassa.

Muutama mielenkiintoinen asia seuraa tästä mallista: On selvästi mahdollista, jopa todennäköistä, että moraalisessa maisemassa on useita huippuja. Puhuakseni nimenomaan ihmisyhteisöistä: Kenties on olemassa keino maksimoida ihmisten kukoistus, jossa seuraamme Peter Singeriä niin pitkälle kuin mahdollista, ja jotenkin koulutamme itsemme olemaan todella puolueettomia ystäviämme ja perhettämme kohtaan, ettemme painota lastemme hyvinvointia sen enempää kuin muiden lasten. Ja kenties on olemassa toinen huippu, jossa jatkamme puolueellisina oloa omia lapsiamme kohtaan, tietyin raja-arvoin, samalla kun korjaamme tätä ennakkoasennetta luomalla sosiaalisen järjestelmän, joka on tosiasiassa reilu. Kenties on tuhat erilaista tapaa virittää nämä itsekkyyden ja altruismin muuttujat siten, että laskeudumme jollekin moraalisen maiseman huipulle.

Mutta on kuitenkin paljon useampia tapoja olla olematta millään huipulla. Ja on selvästi mahdollista olla väärässä siitä, miten liikkua nykytilanteestamme lähimmälle vapaalle huipulle. Tämä on suora seuraus siitä havainnosta, että kaikki meille mahdolliset tietoiset kokemukset ovat sen tuotteita, millainen universumi on. Meidän tietoinen kokemus nousee luonnonlaeista, aivotiloista, ja sekoittumisestamme maailman kanssa. Näin ollen on olemassa oikeita ja vääriä vastauksia kysymykseen, miten maksimoida ihmisten kukoistus milläkin hetkellä.

Tämä on uskomattoman helppo nähdä kun kuvittelemme maailmassa olevan vain kaksi ihmistä: voimme kutsua heitä Aatamiksi ja Eevaksi. Kysy itseltäsi, onko olemassa oikeita ja vääriä vastauksia kysymykseen, miten Aatami ja Eeva saattaisivat maksimoida hyvinvointinsa? Selkeästikin on. Väärä vastaus numero yksi: he voivat mäiskäistä toisiaan kasvoihin isolla kivellä. Tämä ei ole paras strategia maksimoida heidän hyvinvointi.

On toki nollasummapelejä, joita he voisivat pelata. Ja kyllä, he saattaisivat olla psykopaatteja, jotka olisivat täysin kyvyttömiä yhteistyöhön. Mutta selkeästikin parhaat vastaukset heidän tilanteeseen eivät ole nollasummia. Heidän kukoistuksen mahdollisuudet, ja syvällisempien ja kestävämpien mielihyvän lähteiden löytäminen, paljastuvat vain jonkinlaisen yhteistoiminnan välityksellä. Ja kaikkia huolia, joita ihmiset normaalisti tuovat näihin keskusteluihin—kuten deontologisia periaatteita tai rawlsilaisia huolia reiluudesta—voidaan tarkastella kontekstissa, jossa kysymme, miten Aatami ja Eeva voivat navigoida mahdollisten kokemusten maisemassa siten, että löytäisivät todellisen ihmiskukoistuksen huipun, vaikka se olisikin ainoa huippu. Jälleen kerran useat, samanarvoiset, mutta yhteensopimattomat huiput yhä sallivat realistisen maiseman, jossa on oikeita ja vääriä vastauksia moraalikysymyksiin.

Eräs asia, jonka meidän ei tule antaa hämätä, on ero käytännöllisten vastausten ja periaatteellisten vastausten välillä. Tarpeetonta sanoa, Aatamin ja Eevan mahdollisten kokemusten valikoiman täysi ymmärtäminen esittää fantastisen monimutkaisen ongelman. Ja siitä tulee vielä monimutkaisempi kun lisäämme kokeeseen 7 miljardia ihmistä. Mutta väittäisin, että se ei ole vaikea ongelma; siitä tulee vain monimutkaisempi.

Pohdi analogiana ekonomiaa: Onko ekonomia vielä tiede? Näennäisesti ei, muutaman viime vuoden perusteella. Ehkä ekonomia ei koskaan tule paremmaksi kuin se on nyt. Ehkä yllätymme suunnilleen vuosikymmenen välein jostakin kamalasta tapahtumasta, ja olemme pakotettuja myöntämään, että olemme tilanteemme monimutkaisuuden sokeuttamia. Mutta jos sanomme olevan vaikeaa tai mahdotonta vastata tiettyihin ongelmiin käytännössä ei vähääkään vihjaa etteikö näihin ongelmiin ole oikeita ja vääriä vastauksia periaatteessa.

Ekonomian monimutkaisuus ei koskaan houkuttelisi meitä sanomaan, että ei ole oikeita ja vääriä tapoja suunnitella talousjärjestelmiä tai vastata finanssikriiseihin. Kukaan ei koskaan sano, että on kiihkoilua kritisoida toisen maan vastatoimia pankin kaatumiseen. Kuvittele vain, kuinka kauhistuttavaa olisi jos kaikki fiksuimmat ihmiset olisivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä siitä, että meidän tulisi olla tuomitsematta kenenkään näkemyksiä ekonomiasta, ja mitään mahdollista vastausta globaaliin talouskriisiin.

Ja silti tämä on täsmälleen, missä seisomme älyllisenä yhteisönä suhteessa kaikkein tärkeimpiin ihmiselämän kysymyksiin. En usko, että olet nauttinut mielen elämää ennen kuin olet todistanut filosofin tai tieteilijän puhuvan burkan ”kontekstuaalisesta legitimiteetistä”, tai naisten ympärileikkauksen, tai minkään muun näistä barbaarisista tavoista, joiden tiedämme aiheuttavan tarpeetonta ihmisten kärsimystä. Olemme vakuuttaneet itsellemme, että tiede on jollain tapaa määritelmänomaisesti arvovapaata tilaa ja että emme voi tehdä arvoarvostelmia uskoista tai tavoista, jotka tarpeettomasti johtavat harhaan yrityksiämme rakentaa onnellisia ja tervejärkisiä yhteiskuntia.

Totuus on, että tiede ei ole arvovapaata. Hyvä tiede on todisteiden, loogisen johdonmukaisuuden, nuukuuden ja muiden älyllisten hyveiden arvostamisen tuote. Ja jos et arvosta näitä asioita, et voi osallistua tieteelliseen keskusteluun. Tarkoitan, että meidän ei tule olla huolissamme ihmisistä, jotka eivät arvosta ihmisten kukoistusta, tai jotka sanovat, että eivät arvosta. Meidän ei tarvitse kuunnella ihmisiä, jotka tulevat pöydän ääreen, sanoen, ”Tiedätkös, me haluamme leikata aviorikkojien päät irti jalkapallopeliemme puoliajalla, koska meillä on universumin Luojan sanelema kirja, joka sanoo, että meidän tulisi niin tehdä.” Vastauksena olemme vapaita sanomaan, ”Tuota, vaikutat olevan sekaisin kaikesta. Sinun ”fysiikka” ei ole fysiikkaa, ja sinun ”moraali” ei ole moraalia.” Nämä ovat yhtäpitävät liikkeet, älyllisesti puhuttaessa. Ne ovat syntyneet samasta kanssakäynnistä oikeiden tosiasioiden kanssa koskien sitä, millainen universumi on. Moraalin suhteen keskustelumme voi edetä viitteellä tosiasioihin koskien tietoisten olentojen vaihtuvia kokemuksia. Minusta vaikuttaa siltä, että on tieteellisesti aivan yhtä oikeutettua määritellä ”moraali” tähän tapaan kuin on määritellä ”fysiikka” suhteessa materian ja energian käyttäytymiseen. Mutta useimmat ihmiset, jotka osallistuvat moraalin tieteelliseen tutkimiseen eivät vaikuta tajuavan tätä.

 *  *  *

Kustantajalta: Daniel Kahneman ihmisen ituition voimasta (ja kompastuskivistä) ja “tiedostamattomasta” ajattelusta • Daniel Gilbert halusta, ennusteista, ja miksi haluamamme saaminen ei aina tee meistä onnellisia • Nassim Nicholas Taleb statistiikan rajoista päätöksenteon tukena • Vilayanur Ramachandran ihmisluonnon tieteellisistä tukipilareista • Simon Baron-Cohen testosteronin hätkähdyttävistä vaikutuksista aivoissa • Daniel C. Dennett ”normaalin” ihmismielen arkkitehtuurin dekoodaamisesta • Sarah-Jayne Blakemore mielenterveyshäiriöistä ja nuoruusiän tärkeästä kehitysvaiheesta • Jonathan Haidt, Sam Harris ja Roy Baumeister moraalin tieteestä, etiikasta ja evolutiivisen ja biologisen ajattelun nousevasta symbioosista • Gerd Gigerenzer rationaalisuudesta ja mikä informoi valintojamme

_____________________________________________________________________________________

Sam Harris – Moraali ja kristinuskon Jumala

Tänään (tai eilen, tarkasteltavasta aikavyöhykkeestä riippuen) Sam Harris julkaisi blogissaan linkin hänen nauhoittamaan Soundcloud-tiedostoon ”Morality and the Christian God”, tarkoituksena tarjota Internetin animaattoreille ja filmieditoijille vapaasti käytettävä hyvälaatuinen voice-over -lähde.

Alla on tämän Soundcloud-tiedoston litteroitu suomennokseni.

_______________________

Moraali ja kristinuskon Jumala

Usein väitetään, että uskonto antaa meille varmimman moraaliperustan, ja ilman sitä kysymyksiin hyvästä ja pahasta ja väärästä ja oikeasta ei yksinkertaisesti voi vastata – tai vielä pahempaa, ilman Jumalaa sellaisiin kysymyksiin ei ole vastausta. Mutta mitä voimme päätellä tästä käsityksestä, että Jumala on moraalin perusta, maailmassa, jossa yhdeksän miljoonaa lasta kuolee joka vuosi ennen kuin he saavuttavat viidennen ikävuoden? Suurimmalla osalla tästä kuolemasta ja kärsimyksestä ei ole mitään tekemistä ihmisten tekemien päätösten kanssa, joista heitä voisi mitenkään kuvitella pidettävän vastuussa. Et voi sanoa, että nämä lapset olivat pahoja omasta vapaasta tahdostaan tai että he saivat mitä ansaitsivat. Puhumme tässä lapsista, jotka kuolevat ennen viidettä ikävuotta; puhumme taudeista ja likaisesta vedestä ja onnettomuuksista ja luonnonkatastrofeista – kuolemasta huonoon onneen, pohjimmiltaan. Maailmassa on joitain hyvin epäonnisia ihmisiä. Mutta kristinuskon kaltaisen uskonnon mukaan tämä on kaikki osa Jumalan suunnitelmaa. Olkaamme rehellisiä siitä, millainen suunnitelma tämä on.

Aasiassa 2004 tapahtunut tsunami tappoi neljännesmiljoona ihmistä. Kuvittele sen tapaisen tsunamin tappavan vain alle 5-vuotiaita, kymmenen päivän välein. Se on noin 24 000 lasta päivässä; 17 minuutissa; se tarkoittaa, että ennen kuin pääsen tämän virkkeen loppuun, joitain lapsia on kuollut, hyvin todennäköisesti kauhun ja tuskan vallassa. Ajattele näiden lasten vanhempia; ajattele sitä tosiasiaa, että useimmat näistä miehistä ja naisista uskovat Jumalaan ja rukoilevat tällä hetkellä, että heidän lapsensa olisivat suojeltuja – ja heidän rukouksiinsa ei vastata. Mikä tahansa Jumala, joka sallisi miljoonittain lapsia kärsivän ja kuolevan tällä tavalla, ja heidän vanhempiensa surevan tähän tapaan, on joko voimaton auttamaan heitä tai ei välitä tehdä niin. Hän on näin ollen joko kykenemätön tai paha – tai todennäköisemmin tämä Jumala ei yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta pahempaa vielä, kristinuskon kaltaisen uskonnon mukaan useimmat näistä ihmisistä joutuvat helvettiin, koska he rukoilevat väärää Jumalaa. Täysin heistä riippumattomista syistä johtuen, he ovat yksinkertaisesti syntyneet kulttuuriin, joka antoi heille väärän teologian.

Intiassa on tällä hetkellä 1.2 miljardia ihmistä, joista suurin osa on hinduja. Monien kristittyjen näkemysten mukaan he ovat tuomittuja, huolimatta siitä, kuinka hyviä ihmisiä he ovat: heitä tullaan kiduttamaan ikuisuus helvetissä. Onko tälle pienintäkään määrää todisteita? Ei – niin on vain kirjoitettu (Matteus 13, Markus 9 ja Johanneksen ilmestys 14). Ehkä muistat Taru Sormusten Herrasta, että kuolleiden haltioiden sielut menevät Valinoriin, mutta sitten he voivat uudelleensyntyä Keski-Maahan – mainitsen tämän vain vertailukohtana. Takaisin Intiaan. Jumala luo olosuhteet näille onnettomille hinduille: Hän eristää heidät maantieteellisesti ja kulttuurisesti, ja näin ollen suunnittelee heidän kuoleman perustuen tietämättömyyteen ilmestyksestä – siitä yhdestä ilmestyksestä, jonka he olisivat tarvinneet pelastuakseen. Ja Jumala luo rangaistuksen tälle tietämättömyydelle, joka on ikuisuuden jatkuva tiedostettu kärsimys tulessa. Toisaalta, kristinuskon mukaan, yhdysvaltalaisen sarjamurhaajan – joka raiskaa ja murhaa lapsia huvin vuoksi – tulee vain uudestisyntyä vankilassa ja ottaa Jeesus vastaan, jolloin hänen paistettua kanaa ja omenapiirasta sisältävän viimeisen ateriansa jälkeen hänelle myönnetään ikuisuus onnea kuoleman jälkeen. Yhden asian tulisi olla meille päivänselvää tässä vaiheessa: tällä elämänvisiolla ei ole yhtikäs mitään tekemistä moraalisen vastuun kanssa.

Ja huomaa kaksoisstandardi, jota uskovat käyttävät vapauttaakseen Jumalan mistään vastuusta tähän pahuuteen. Meille kerrotaan, että Jumala on rakastava ja lempeä ja oikeudenmukainen ja kokonaisvaltaisesti hyvä. Mutta kun joku osoittaa todistusaineistoa sille, että Jumala on julma ja epäoikeudenmukainen – koska hän langettaa kärsimystä viattomille ihmisille sellaisella laajuudella ja mittakaavalla, joka nolostuttaisi kaikkein kunnianhimoisinta psykopaattia – meille kerrotaan, että Jumalan tahto on mysteeri. Jumalaa ei voi tuomita vain ihmisen standardeilla, tiedätkös. Ja silti nämä ”vain ihmisen standardit” ovat ne, mitä uskovat käyttävät tuomitakseen Jumalan alun perin hyväksi.

Esimerkiksi jotain hyvää tapahtuu kristitylle; hän huomaa joitain hyvin positiivisia muutoksia elämässään, ja meille kerrotaan, että Jumala on hyvä ja hänen armonsa on läsnä maailmassa. Mutta kun kymmenniätuhansia lapsia riistetään heidän vanhempiensa käsivarsilta ja hukutetaan, ja heidän vanhempansa sittemmin lähetetään helvettiin, meille sanotaan, että Jumala on mysteerinen. Tämä on miten pelata tennistä ilman verkkoa. Tämänlainen usko on narsismin täydellistymä: ”Jumala rakastaa minua – miten tiedän tämän? No, hän paransi minut minun ekseemasta – Kyllä, minulla oli vuosia ekseema, ja nyt olen parantunut – Ja juuri kun olimme luopuneet toivosta, Hän löysi pankkiirin, joka oli valmis alentamaan minun äidin asuntolainaa.” Ottaen huomioon kaiken, mitä tämä Jumalasi epäonnistuu suorittamaan toisaalla muiden elämissä; ottaen huomioon kurjuuden, joka vierailee jonkun avuttoman lapsen luona tällä hetkellä, tämänlainen usko on hävytön. Tämänlainen ajattelu on epäonnistumista järkeillä rehellisesti, tai välittää tarpeeksi, muiden ihmisten kärsimyksestä. Ja jos Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen ja rakastava, ja hän halusi ohjeistaa meitä kirjalla, miksi antaa meille kirja, joka tukee orjuutta? Miksi antaa meille kirja, joka ohjeistaa meitä tappamaan ihmisiä kuvitelluista rikoksista, kuten noituudesta?

Pohdi sitä todellista moraalista viitekehystä, jota kristinusko suosittelee. Sitä on varsin hätkähdyttävä ajatella: kristinusko on tosiasiassa ihmisuhrauskultti. “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa” – Johannes 3:16. Idea on, että Jeesus kärsi ristiinnaulitsemisen, jotta kenenkään ei tarvitse kärsiä helvettiä – paitsi tietenkin noiden poloisten Intiassa ja miljardien heidänlaisten läpi historian. Ihmiskuntaa on itse asiassa pitkään kiehtonut veriuhraukset kuvitelluille Jumalille. Tosiasiassa lapsen ei ole suinkaan ollut epätavallista syntyä tähän maailmaan tullakseen vain kärsivällisesti ja rakastavasti kasvatetuksi uskonnollisten mielipuolien toimesta, jotka uskovat, että paras keino pitää aurinko kulkuradallaan tai varmistaa rikas sato on johdattaa hänet hellällä kädellä pellolle tai vuorenhuipulle ja haudata, teurastaa tai polttaa hänet elävältä, uhrauksena näkymättömälle Jumalalle. Ihmiset, aivan kuten me, todellakin hautasivat lapsiaan elävältä perustuksiin, uskoen, että tämä pitäisi näkymättömät olennot kaatamasta heidän rakennuksiaan. Nämä ovat sellaisia ihmisiä, jotka kirjoittivat Raamatun – ja kristinusko seisoo nyt tämän tieteellisen tietämättömyyden ja uskonnollisen barbaarisuuden todella halveksittavan historian päällä.

Kristinusko ei ole uskonto, joka torjuu ihmisuhrauksen; se on uskonto, joka juhlii yhtä ihmisuhrausta aivan kuin se olisi tehokasta. Kristinusko tiivistyy väitteeseen, että meidän tulee rakastaa ja olla rakastettuna Jumalalle, joka hyväksyy yhden miehen – sattumoisin hänen poikansa – sijaiskärsimyksen, kidutuksen ja murhaamisen, hyvityksenä kaikkien muiden huonosta käytöksestä ja ajatusrikoksista, mutta joka on yhä luonut olosuhteet, joissa useimmat muut päätyvät ikuisuudeksi helvettiin. Ja itse Jeesus johtaa iloisesti heidän kurjuutta ja kauhua tuomiopäivänä. Jos mistään on löydettävissä moraalittomampi moraalinen viitekehys, en ole siitä kuullut.

Sam Harris – Kirje kristitylle kansalle; Loppusanat

EDIT: Nyttemmin kirja on julkaistu suomeksi, eri suomentajan suomentamana. Tämä tapahtui yli vuosi sen jälkeen kun yritin ensimmäistä kertaa lähestyä suomen kielen käännösoikeudet omistavaa kustantajaa, silloin jo valmiiseen suomennokseeni viitaten. Viesteihini ei koskaan vastattu. Kustantaja on myös julkaistun version suomentaja. Vaikuttaa varmalta veikkaukselta, että sama tilanne tullee koskemaan myös viime kesänä suomentamaani Harrisin viimeisintä kirjaa ”Free Will” – sitäkään koskeviin tiedusteluihin ei ole kustantajan taholta vastattu. Tietyntyyppisten kirjojen suomennoskulttuuri vaikuttaa lepäävän hyvin horjuvalla pohjalla, mikäli niitä koskeviin tiedusteluihin ei edes vastata käännösoikeudet omistavan kustantajan taholta – ja sitten reilun vuoden jälkeen kirja jopa julkaistaan itse kustantajan suomentamana.

En ole nyt julkaistua suomennosta hankkinut, joten en tiedä, kuuluuko siihen kirjan ensimmäisen version jälkeen julkaistut loppusanat. Oma suomennokseni loppusanoista löytyy joka tapauksessa edelleen tästä blogimerkinnästä.

Mikäli jotakuta kiinnostaa vertailla, niin tässä on vielä julkaistun suomennoksen esittelyteksti ja sen jälkeen oman suomennokseni vastaava:

Julkaistu suomennos:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu ilmestymisen jälkeen tuhannet ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että teen väärin, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät viestit ovat kristityiltä. Tämä on ironista, koska kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa. Totuus on, että monet jotka ovat väittäneet olevansa Kristuksen rakkauden muuttamia, suhtautuvatkin kritiikkiin syvällisen suvaitsemattomasti, jopa raivokkaasti. Vaikka tämän voi ehkä selittää ihmisluonnolla, en selvää, että tällainen viha perustuu melkoisesti Raamattuun. Miten tiedän sen? Häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle…

Oma suomennokseni:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu julkaisun jälkeen tuhannet ihmiset ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että olen väärässä, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät näistä viesteistä ovat tulleet kristityiltä. Tämä on ironista, sillä kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa. Totuus on, että monet, jotka väittävät muuttuneensa Kristuksen rakkaudesta, ovat syvästi, jopa murhaavasti, suvaitsemattomia kohdatessaan kritiikkiä. Vaikka saatamme haluta yhdistää tämän ihmisluontoon, on selvää, että moinen viha ottaa huomattavasti tukea Raamatusta. Kuinka tiedän tämän? Häiriintyneimmät kirjeenvaihtajani siteeraavat aina lukua ja jaetta.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle, Sam Harrisin kovaa lyövä vastaväite uskonnolliselle fundamentalismille ja sokealle uskolle. Petollisen yksinkertaisilla argumenteilla hän purkaa ne myytit, joiden varaan kristinusko rakennettiin, haastaa uskovaiset avaamaan silmänsä heidän uskonsa ristiriitaisuuksille ja varoittaa meitä yhä vahvistuvasta kirkon ja valtion yhdistymisestä Yhdysvalloissa.

Kuten huomata saattaa: jo esittelytekstistä näkyy, miten erinäisten lauseiden ero muuttuu huomattavasti julkaistun suomennoksen ja oman suomennokseni välillä. Oma suomennokseni pyrkii kunnioittamaan alkuperäisen tekstin nyansseja, kun taas julkaistu suomennos vaikuttaa huolimattomalta ja paikoin jopa Harrisia vääristelevältä. Esimerkiksi virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa” on hyvin kummallinen; aivan kuin se antaisi olettaa, että kristityt näkevät omassa uskonnossaan joitain puolia, jotka ”luopuvat rakkauden ja anteeksiannon hyveistä” (jota suuresti epäilen). Sen sijaan virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa” ei salli moista väärää oletusta. Samantapaisia ongelmia löytyy jo tuosta esittelytekstistä muitakin: mm. Harrisin voi tulkita tukevan jotakin yksiselitteistä ”ihmisluontoa” sen sijaan että tukisi vain yleistä impulssiamme selittää asioita sellaisella; ja lause ”häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun” on aivan liian yleinen muoto yksittäisenä lauseena, vihjaten, että kukaan häiriintynyt kirjoittaja ei yleisesti voisi olla viittaamatta Raamattuun (ts. kaikki häiriintyneimmät kirjoittajat, yleisessä muodossa, viittaavat Raamattuun).

Mutta juu, alla siis alkuperäinen blogimerkintäni.

__________________________

Kuten aiemmin mainittua, suomensin viime kesänä ajankulukseni Sam Harrisin kirjan Letter to a Christian Nation. Valitettavasti kirjailijaa koskevat käännösoikeudet ovat kolmannella osapuolella, joka ei ole toistaiseksi vastannut yhteydenottoihini. Näin ollen on epäselvää, onko kirjaa mahdollista julkaista suomennettuna.

Kirjassa on kuitenkin loppusanat, jotka on kirjoitettu kirjan ensimmäisen painoksen jälkeen, ja jotka on myös julkaistu Internetissä Sam Harrisin sivuilla. Koska tämä sisältö on vapaassa levityksessä jopa kirjoittajan sivuilla, sen julkaisu vapaaseen levitykseen toisella kielellä on mahdollista tässä yhteydessä. Tässä siis alla suomentamani Sam Harrisin loppusanat kirjaansa Letter to a Christian Nation. Loppusanat löytyvät englanniksi osoitteesta <http://www.samharris.org/site/full_text/afterword-to-the-vintage-books-edition/>.

 ___________________________

– SAM HARRIS – KIRJE KRISTITYLLE KANSALLE –

LOPPUSANAT VINTAGE BOOKS -PAINOKSEEN

 

Ihmiskuntaa on pitkään kiehtonut veriuhraus. Tosiasiassa lapsen ei ole suinkaan ollut epätavallista syntyä tähän maailmaan tullakseen vain kärsivällisesti ja rakastavasti kasvatetuksi uskonnollisten mielipuolien toimesta, jotka uskovat, että paras keino pitää aurinko kulkuradallaan tai varmistaa rikas sato on johdattaa hänet hellällä kädellä pellolle tai vuorenhuipulle ja haudata, teurastaa tai polttaa hänet elävältä, uhrauksena näkymättömälle Jumalalle. Lukuisat lapset ovat olleet tarpeeksi epäonnisia syntyäkseen niinkin pimeällä ajalla kuin missä tietämättömyys ja fantasia olivat mahdottomia erottaa tiedosta ja missä uskonnollisen fanaattisuuden rummunlyönti pysyi täydellisessä tahdissa jokaisen ihmissydämen kanssa. Tosiasiassa lähes mikään kulttuuri ei ole ollut vapaa tästä pahuudesta: sumerilaiset, foinikialaiset, heprealaiset, kanaaninmaalaiset, mayat, inkat, asteekit, olmeekit, kreikkalaiset, roomalaiset, karthagolaiset, teutonit, keltit, druidit, viikingit, gallialaiset, hindulaiset, thait, kiinalaiset, japanilaiset, skandinaavit, maurit, melanesialaiset, tahitilaiset, havaijilaiset, balilaiset, Australian aboriginaalit, irokeesit, huronit, cherokeet ja lukemattomat muut yhteiskunnat murhasivat rituaalisesti kanssaihmisiään, koska he uskoivat, että näkymättömät jumalat tai jumalattaret, joilla oli ruokahalua ihmislihaa kohtaan, voitiin näin tyynnyttää. Monet heidän uhreistaan olivat itse asiassa samanmielisiä ja menivät vapaaehtoisesti teurastettaviksi, täysin vakuuttuneina, että heidän kuolemansa tulisi muuttamaan sään tai parantamaan kuninkaan hänen sukupuolitaudistaan tai jollain muulla tavalla säästämään heidän tovereitaan Näkemättömän raivolta.

Monissa yhteiskunnissa, aina kun uusi rakennus rakennettiin, ajateltiin olevan vain järkevää rauhoittaa paikallisia jumalolentoja hautaamalla lapsia elävältä rakennuksen perustuksiin (tämä on miten usko joskus toimii maailmassa ilman rakennusinsinöörejä). Monet yhteiskunnat uhrasivat säännöllisesti neitsyitä, torjuakseen tulvia. Toiset tappoivat heidän esikoisiaan, ja jopa söivät heitä, tapana taata äidin jatkuva hedelmällisyys. Intiassa, Ganges-joen suulla, eläviä pikkulapsia syötettiin samasta syystä rituaalisesti haille. Intialaiset myös polttivat leskiä elävältä, jotta nämä saattoivat seurata miehiään seuraavaan maailmaan. Jättämättä mitään sattuman varaan, intialaiset myös kylvivät peltonsa tietyn mieskastin lihalla, jotka olivat erityisesti tätä tarkoitusta varten kasvatettu ja silpottu elävältä, taatakseen jokaisen kurkumasadon sopivan verenpunaisuuden. Brittiläiset olivat itse asiassa lujilla laittaessaan näitä hurskaita hirmutekoja päätökseen.

Joissain kulttuureissa aina kun aatelinen kuoli, toiset miehet ja naiset sallivat itsensä tulla haudatuiksi elävältä, toimiakseen tämän palvelijoina seuraavassa maailmassa. Antiikin Roomassa lapsia toisinaan teurastettiin, jotta heidän sisälmyksistään voitiin lukea tulevaisuus. Eräs fidžiläinen ihmelapsi suunnitteli voimakkaan sakramentin nimeltä “Vakatoga,” joka vaati, että uhrin raajat tuli leikata irti ja syödä tämän katsellessa. Irokeesien joukossa sotavankien sallittiin usein asua heimon parissa, jopa mennä naimisiin, ollessaan koko ajan tuomittuna nyljetyksi elävältä, uhrilahjana Sodan Jumalalle; kaikki lapset, jota he tuottivat vankeusaikanaan, poistettiin samassa rituaalissa. Eräillä afrikkalaisilla heimoilla on pitkä historia murhata ihmisiä lähettääkseen nämä kuriireiksi yksisuuntaiseen dialogiin heidän esi-isiensä kanssa tai muuttaakseen heidän ruumiinosansa maagisiksi taikaesineiksi. Tämänlaiset rituaalimurhat jatkuvat monissa afrikkalaisissa yhteiskunnissa tänäkin päivänä.¹

On oleellista ymmärtää, että tällaiset ihmiselämän säädyttömät väärinkäytökset ovat aina selvästi uskonnollisia. Ne ovat sen seurausta, mitä ihmiset luulevat tietävänsä näkymättömistä jumalista ja jumalattarista, ja mitä he selvästi eivät tiedä biologiasta, meteorologiasta, lääketieteestä, fysiikasta ja tusinasta muita erityisiä tieteitä, joilla on enemmän kuin vähän sanottavaa niistä maailman tapahtumista, jotka heitä koskettavat. Ja nykyään kristinusko seisoo molemmilla puolilla tätä uskonnollisten hirmutekojen ja tieteellisen tietämättömyyden halveksittavaa historiaa, näyttäytyen absurdisti epäitsetietoisena apoteoosina. Käsitys, että Jeesus Kristus kuoli syntiemme takia ja että hänen kuolemansa onnistuneesti muodostaa “rakastavan” Jumalan tyynnyttämisen, on suora ja peittelemätön perintö siitä taikauskoisesta verenvuodatuksesta, joka on vaivannut ymmällä olleita ihmisiä läpi historian.

Tietenkään rituaalimurha ei ollut tuntematon Abrahamin Jumalalle. Toisinaan Hän tuomitsee sen harjoittamisen (5. Moos. 12:31; Jer. 19:4-5; Hes. 16:20-21); toisissa kohdin Hän vaatii sitä tai palkitsee siitä (2. Moos. 22:29–30; Tuom. 11:29–40; 1. Kun. 13:1-2; 2. Kun. 3:27; 2. Kun. 23:20–25; 4. Moos. 31:40; 5. Moos. 13:13–19). Abrahamin tapauksessa Jumala vaatii, että tämä uhraa poikansa Iisakin, mutta sitten pysäyttää tämän käden viime hetkellä (1. Moos. 22:1-18), koskaan edes antamatta ymmärtää, että oman lapsen teurastus on moraalitonta. Toisaalla Jumala tunnustaa inspiroineensa lasten uhrausta tahratakseen sen harjoittajat (Hes. 20:26), päätyen taasen Itse tähän tekoon surmaten kaikki Egyptin esikoiset (2. Moos. 11:5). Ympärileikkauksen riitti ilmaantuu lasten uhrauksen korvikkeeksi (2. Moos. 4:24-26), ja Jumala vaikuttaa yleisesti kannustavan ihmisten korvaamiseen eläimillä. Itse asiassa Hänen verenhimoaan eläimiä kohtaan, kuin myös Hänen tarkkaavaisuuttaan näiden teurastuksen ja holokaustin vivahduksiin, on lähes mahdotonta liioitella.

Nähdessään Jeesuksen ensimmäistä kertaa, Johannes Kastajan on huhuttu sanoneen, “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Useimmille kristityille tämä omituinen käsitys pitää yhä pintansa, ja se pysyy heidän uskonsa ytimessä. Kristinusko on enemmän tai vähemmän synonyyminen sen proposition kanssa, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen edustaa viimeistä, riittävää veriuhrilahjaa Jumalalle, joka ehdottomasti vaatii sitä (Hepr. 9:22-28). Kristillisyys summautuu väitteeseen, että meidän tulee rakastaa ja olla rakastettuna Jumalalle, joka hyväksyy yhden miehen – sattumoisin hänen poikansa – sijaiskärsimyksen, kidutuksen ja murhaamisen, hyvityksenä kaikkien muiden huonosta käytöksestä ja ajatusrikoksista.

Antakaa hyvien uutisten kuulua: elämme kosmoksessa, jonka valtavuutta kykenemme hädin tuskin ilmaisemaan ajatuksissamme; planeetalla, joka vilisee olioita, joita olemme vasta alkaneet ymmärtää; mutta koko hanke itse asiassa saatettiin loistokkaaseen täyttymykseensä reilu kaksikymmentä vuosisataa sitten, sen jälkeen kun yksi kädellisten laji (meidän omamme) kiipesi alas puista, keski maanviljelyksen ja rautatyökalut, vilkaisi (kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta) mahdollisuutta pitää omat ulosteensa poissa ruoastaan, ja sitten erotti joukostaan yhden tulemaan säälimättömästi ruoskituksi ja naulatuksi ristille.

Lisää tähän viheliäinen mytologia, joka ympäröi yhden miehen kuolemaa kidutuksella – Kristuksen kärsimys – ehtoollisen symbolinen kannibalismi. Sanoinko “symbolinen”? Anteeksi, Vatikaanin mukaan se ei taatusti ole symbolinen. Itse asiassa Trenton kirkolliskokouksen päätös pysyy voimassa:

Niin ikään tunnustan, että Messussa Jumalalle annetaan todellinen, asianmukainen ja tyynnyttävä uhraus elävien ja kuolleiden puolesta, ja että herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä sielun ja jumaluuden kanssa on totisesti, todella ja merkittävästi läsnä ehtoollisen muodostamassa pyhimmässä sakramentissa, ja koko leivän olemus muuttuu lihaksi ja koko viinin olemus muuttuu vereksi; katolinen kirkko kutsuu tätä muutosta transsubstantiaatioksi. Tunnustan myös, että koko Kristus ja todellinen sakramentti saadaan kussakin erillisessä osassa.

Totta kai katolilaiset ovat tehneet jonkin verran hyvin sinnikästä ja epävakuuttavaa teologiaa tällä alueella, pyrkimyksenään järkeillä, miten he voivat todella syödä Jeesuksen ruumiin, eivätkö vain pelkkiä metaforaan kiedottuja korppuja, ja todella juoda hänen veren, ilman että olisivat itse asiassa kultti hulluja kannibaaleja. Riittää tosin sanoa, että maailmankatsomus, jossa “tyynnyttävät uhraukset elävien ja kuolleiden puolesta” huomattavasti näkyy, on melko vaikeasti puolustettavissa vuonna 2007. Mutta tämä ei ole pysäyttänyt muuten älykkäitä ja hyväntahtoisia ihmisiä puolustamasta sitä.

Ja nyt opimme, että jopa äiti Teresalla, tämän dogmatismin kaikista juhlituimmalla edustajalla tällä vuosisadalla, oli omat epäilyksensä koko ajan – Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa, taivaasta ja jopa Jumalan olemassaolosta:

Herrani, minun Jumalani, miksi Sinun pitäisi minut hylätä?  Rakkautesi Lapsen — ja nyt kaikista vihatuimmaksi tulleen — minut — Sinä olet heittänyt pois ei-toivottuna — rakastamattomana. Minä kutsun, minä tarraudun, minä haluan — ja ei ole Ketään joka vastaisi — ei Ketään Johon voisin tarrautua — ei, Ei Ketään. — Yksin … Missä on Uskoni — jopa syvällä sisimmässäni ei ole mitään, muuta kuin tyhjyyttä ja pimeyttä — Jumalani — kuinka tuskallista onkaan tämä tuntematon kärsimys — Minulla ei ole Uskoa — En uskalla sanoa ääneen niitä sanoja ja ajatuksia, jotka ovat kasvaneet sydämessäni — ja pakottaneet minut kärsimään sanoinkuvaamatonta kärsimystä.
Niin monta vastaamatonta kysymystä elää minussa, niiden selvittämistä peläten — jumalanpilkan takia — Jos on Jumala — anna minulle anteeksi — Kun yritän nostaa ajatukseni Taivaaseen — koen niin tuomitsevaa tyhjyyttä, että juuri nuo ajatukset palautuvat kuin terävinä veitsinä ja vahingoittavat itse minun sieluani. — Minulle sanotaan, että Jumala rakastaa minua — ja silti pimeyden ja kylmyyden ja tyhjyyden todellisuus on niin valtava, että mikään ei kosketa sieluani. Teinkö virheen antautuessani sokeasti Pyhän Sydämen kutsulle?

— osoitettu Jeesukselle, rippi-isän ehdottamana, päiväämätön

Äiti Teresan hiljattain julkaistut kirjeet paljastavat epäilyksen repimän mielen (kuten sen hyvin tulikin olla). Ne myös paljastavat naisen, joka varmasti kärsi tavallisesta masennuksesta, vaikka jopa sekulaariset kommentoijat ovat kohteliaasti alkaneet pukea tätä tosiasiaa pyhimysten ja marttyyrien väreihin. Äiti Teresan vastatoimi hänen omaan tyrmistykseensä ja tekopyhyyteensä (hänen käyttämä termi) paljastaa juuri kuinka juoksuhiekkamaista uskonnollinen usko voikaan olla. Hänen rippi-isänsä tulkitsi hänen epäilynsä Jumalan olemassaolosta merkkinä siitä, että äiti Teresa jakoi nyt Kristuksen kärsimystä ristillä; tämä hänen häilyvä uskonsa salli hänet “rakastaa pimeyttä”, jonka koki Jumalan ilmeisessä poissaolossa. Sellaista on falsifioimattomuuden nerokkuus. Voimme nähdä saman periaatteen toimivan myös hänen katolisten toveriensa joukossa: Äiti Teresan epäilykset ainoastaan nostivat hänen arvostustaan kirkon silmissä, tullessaan tulkituiksi yhä edelleen vahvistuksena Jumalan armosta. Kysy itseltäsi, kun jopa asiantuntijoiden epäilyt tulkitaan opin vahvistuksena, mikä mahdollisesti saattaisi osoittaa sen epätodeksi?

On kulunut yli vuosi kun Kirje kristitylle kansalle julkaistiin, ja kirja on jatkanut tasaisen luotisateen vastaanottamista. Paljon siihen kohdistetusta kritiikistä on paketoitu hyökkäyksiin kohti ensimmäistä kirjaani, Uskon Loppu, ja kohti muita ateistisia bestsellereitä: erityisesti Dan Dennettin Lumous Murtuu, Richard Dawkinsin Jumalharha ja Christopher Hitchensin Jumala ei ole suuri. Tosiasiassa Dennettin, Dawkinsin, Hitchensin ja minun kimppuun hyökätään säännöllisesti kuin olisimme yksi nelipäinen ihminen. Syytökset ja argumentit meitä vastaan ovat aina samat, ja ne eivät koskaan ymmärrä asian ydintä. Itse asiassa uskovaisia väitellessä yllättävintä onkin, kuinka vähän yllätyksiä onkaan.

Ongelma Maltillisessa Uskonnossa

Joka kerta kun kaltaiseni ei-uskovat kritisoivat kristittyjä uskostaan Kristuksen lähestyvään palaamiseen, tai muslimeja uskostaan marttyyriuteen, maltilliset uskovaiset julistavat, että karrikoimme kristillisyyden ja islamin, ottaen ”ekstremistit” näiden ”suurten” uskontojen edustajiksi, tai muilla tavoin jätämme huomiotta kimmeltelevän vivahteiden meren. Meille kerrotaan alati, että pyhien kirjoitusten kypsä ymmärtäminen tekee uskosta täysin yhteensopivaa järjen kanssa, ja että hyökkäyksemme kohti uskontoa ovat näin ollen ”liian pelkistettyjä”, ”dogmaattisia” tai jopa ”fundamentalistisia.”

Mutta tällaisessa uskonnon puolustuksessa on useita ongelmia. Ensinäkin monet maltilliset (ja jopa jotkut sekularistit) olettavat, että uskonnollinen ”ekstremistisyys” on harvinaista, ja näin ollen ei kovin merkittävää. Mutta uskonnollinen ekstremismi ei ole harvinaista, ja se on valtavan merkittävää. Yhdysvallat on nyt 300 miljoonan henkilön kansakunta, kantaen enemmän vaikutusvaltaa kuin ketkään ihmiset ihmiskunnan historiassa, ja silti 240 miljoonaa näistä henkilöistä ilmeisesti uskoo, että Jeesus tulee jonain päivänä palaamaan ja orkestroimaan maailmanlopun hänen taikavoimillaan. Tämä kaipuu uskontokuntaiseen hengelliseen unohdukseen on äärimmäinen lähes joka merkityksessä – se on äärimmäisen hölmö, äärimmäisen vaarallinen, äärimmäisen mustamaalauksen arvoinen – mutta se ei ole äärimmäinen siinä merkityksessä, että se olisi harvinainen. Totta kai maltilliset saattavat epäillä uskovatko niin monet ihmiset sellaisiin asioihin, joihin väittävät uskovansa. Itse asiassa monet ateistit ovat varmoja, että mielipidekyselymme eivät ole kosketuksissa sen kanssa, mitä ihmiset tosiasiassa ajattelevat oman mielensä yksityisyydessä. Mutta ei ole kysymystäkään, etteivätkö useimmat yhdysvaltalaiset luotettavasti väitä uskovansa mielettömään, ja nämä väitteet itsessään ovat tehneet todellista haittaa poliittiseen diskurssiimme, julkiseen politiikkaamme ja maineeseemme maailmalla.

Maltillisilla uskovaisilla on myös tapana kuvitella, että ekstremismin ja maltillisuuden välillä on jokin kirkas erotusviiva. Mutta ei ole. Pyhä kirjoitus itsessään pysyy jatkuvana ekstremismin moottorina: Sillä vaikka Hän saattaa olla monia asioita, Raamatun ja Koraanin Jumala ei ole maltillinen. Lukiessamme pyhiä kirjoituksia tarkemmin, emme löydä syitä olla maltillinen uskovainen; löydämme syitä olla varsinainen uskonnollinen mielipuoli – pelätä helvetin tulia, inhota ei-uskovia, vainota homoseksuaaleja, ja niin edelleen. Totta kai kuka tahansa voi valikoida kohtia pyhästä kirjoituksesta ja löytää syitä rakastaa naapuriaan ja kääntää toisen posken. Mutta mitä täydellisemmin ihminen myöntää uskottavuutta näille kirjoille, sitä enemmän hän tulee vakuuttuneeksi, että vääräuskoiset, harhaoppiset ja uskonluopiot ansaitsevat tulla hajotettua atomeiksi Jumalan rakastavassa oikeuskoneistossa.

Maltilliset uskovaiset väittävät alati olevansa “sivistyneempiä” kuin uskonnolliset fundamentalistit (ja ateistit). Mutta miten ihmisestä tulee sivistynyt uskova? Tunnustaen juuri kuinka kyseenalaisia monet pyhien kirjoitusten väitteistä ovat, ja sen jälkeen lukien niitä valikoiden, sensuroiden tarvittaessa loukkaavat kohdat ja sallien sen todellisuutta koskevien väitteiden tulla jatkuvasti päihitetyiksi tuoreilla oivalluksilla – tieteellisillä (“Tarkoitatko, että maailma ei ole 6000 vuotta vanha? Okei.”), lääketieteellisillä (“Minun tulisi viedä tyttäreni neurologille eikä manaajalle? Vaikuttaa järkeenkäyvältä…”) ja moraalisilla (“En voi hakata orjiani? En voi edes pitää orjia? Hmm…”). Tässä on kuvio, ja se on kiistämätön. Uskonnollinen maltillisuus on suoraa seurausta pyhien kirjoitusten ottamisesta vähemmän ja vähemmän tosissaan. Joten miksi ei ottaa niitä yhä vähemmän tosissaan? Miksi ei myöntää, että Raamattu on vain suuresti erehtyväisten ihmisolentojen kirjoittama kokoelma epätäydellisiä kirjoja?

Eräs toinen ongelma uskonnollisessa maltillisuudessa on, että se edustaa täsmälleen sellaista ajattelua, joka estää rationaalista ja uskontokunnatonta hengellisyyttä koskaan ilmaantumasta maailmassamme. Mikä ikinä onkaan totta meistä, hengellisesti ja eettisesti, on varmasti löydettävissä nykyään. Niinpä ei ole minkäänlaista järkeä naulata hengellinen elämämme huhuihin muinaisista ihmeistä. Mitä tarvitsemme on diskurssi etiikasta ja hengellisestä kokemuksesta, joka on yhtä vähän muinaisen tietämättömyyden rajoittama kuin tieteen diskurssi jo on. Tiede todella ylittää kulttuurien päähänpistot: ei ole sellaista asiaa kuin “japanilaista” toisin kuin “ranskalaista” tiedettä; emme puhu “hindulaisesta biologiasta” ja “juutalaisesta kemiasta”. Kuvittele maailma, jossa voisimme käydä todella rehellisen ja rajattoman keskustelun paikastamme universumissa ja mahdollisuuksista syventää itseymmärrystämme, eettistä viisauttamme ja myötätuntoamme. Eläessään ikään kuin jokin määrä lahkolaista taikauskoisuutta olisi oleellista ihmisen onnellisuudelle, maltilliset uskovaiset estävät sellaista keskustelua koskaan muotoutumasta.

Älyllinen Rehellisyys

Uskonto tarjosi aikoinaan vastauksia moniin kysymyksiin, jotka ovat nykyään luovutettu tieteen hoidettaviksi. Tämä tieteellisen valloituksen ja uskonnollisen takavarikon prosessi on ollut heltymätön, yksisuuntainen ja kertakaikkisen ennalta arvattava. Kuten käy ilmi, todellinen tieto, ollessaan sekä validia että todistettavaa läpi kulttuurien, on ainoa parannuskeino uskonnolliseen epäsopuun. Muslimit ja kristityt eivät voi olla eri mieltä esimerkiksi koleran aiheuttajista, koska huolimatta siitä, mitä heidän traditiot sanovat tartuntataudeista, aito ymmärrys kolerasta on saapunut kolmannesta kaupunginosasta. Epidemiologia päihittää uskonnollisen taikauskon (aikanaan), erityisesti kun ihmiset katselevat lastensa kuolevan. Tämä on missä toivomme todella epälahkomaisesta tulevaisuudesta lepää: Kun asioilla on merkitystä, ihmisillä on tapana haluta ymmärtää, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tiede toimittaa tätä ymmärrystä vyöryllä; se myös esittää rehellistä arviointia sen tämänhetkisistä rajoituksista. Uskonto epäonnistuu kummassakin.

Toivoen sovittelevansa heidän uskonsa yhteen meidän kasvavan tieteellisen maailmanymmärryksemme kanssa, monet uskovaiset ovat hakeneet turvaa Stephen J. Gould’n maanpetturimaisesta muotoilusta “peittymättömät magisteriumit” (engl. Non-overlapping magisteria; NOMA) – ideasta, että tiede ja uskonto, kunnolla tulkittuna, eivät voi olla ristiriidassa, sillä ne edustavat eri alueiden asiantuntemusta. Katsotaanpa miten tämä toimii: Kun tiede on paras auktoriteetti fyysisen universumin toiminnasta, uskonto on paras auktoriteetti … mistä tarkalleen ottaen? Ei-fyysisestä universumista? Todennäköisesti ei. Entäpä tarkoitus, arvot, etiikka ja hyvä elämä? Valitettavasti useimmat ihmiset – jopa useimmat tieteentekijät ja sekularistit – ovat luovuttaneet nämä keskeiset ihmisonnellisuuden rakenneosat teologien ja uskonnollisten apologeettien haltuun, perusteetta. Tämä on pitänyt uskonnon hyvässä arvossa, jopa kun sen auktoriteettia on kolhittu ja mitätöity kaikilla muilla kentillä.

Mutta millainen erityinen pätevyys papilla, rabbilla tai imaamilla on ratkaista alkiokantasolututkimuksen, perhesuunnittelun tai ennalta ehkäisevän sodan eettisiä implikaatioita? Totuus on, että ihmisen tietämys pyhiin kirjoihin perustuvasta traditiosta ei ole yhtään sen oleellisempaa koskien etiikka kuin mitä se on koskien astronomiaa. Maailman uskontojen edustajat voivat sanoa meille mitä heidän seurakuntansa uskovat laajasta kirjosta asioita (ja uskovat yleisesti huonoilla todisteilla); he voivat sanoa meille, mitä heidän pyhät kirjansa sanovat siitä, mitä meidän tulisi ajatella paetaksemme helvetin tulia; mutta mitä he eivät voi tehdä – tai eivät voi tehdä sen paremmin kuin lahtaajat, leipojat ja kynttilänvalajat – on tarjota selontekoa siitä, miksi nämä perinteiset näkemykset ovat eettisiä. Onko eettistä tappaa ihminen, hänen muuttaessaan uskontoaan? Laittaisin elämäni panokseksi, että vastaus on “ei.” Mutta hiljattaisen mielipidekyselyn mukaan, kolmekymmentäkuusi prosenttia brittiläisistä muslimeista (iältään 16–24) ovat kanssani eri mieltä.² Kuten käy ilmi, he seisovat teologisesti tukevalla pinnalla: sillä vaikka Koraani ei yksiselitteisesti vaadi uskonluopioiden murhaamista, Hadithin pyhä kirjallisuus vaatii, toistuvasti ja ilman kiertelyä. Onko tämä käskykirja eettinen? Onko se yhteensopiva kansalaisyhteiskunnan kanssa? Onko turvautuminen siihen auktoriteettiin, joka on synnyttänyt tätä barbaarisuutta läpi sukupolvien, edes etäisesti yhteensopivaa tieteen kanssa?

On toki triviaalisti totta sanoa, että uskonto ja tiede ovat yhteensopivia, koska jotkut tieteentekijät ovat (tai väittävät olevansa) uskonnollisia. Mutta tämä on kuin sanoisi, että tiede ja tietämättömyys ovat yhteensopivia, koska monet tieteentekijät myöntävät vapaasti heidän tietämättömyytensä laajasta kirjosta aiheita. Selkeyttääksemme näitä asioita, on hyödyllistä muistuttaa itsellemme, että niin uskonto kuin tiedekin ovat muodostuneita uskoista ja niiden oikeutuksista, tai sellaisten puutteesta. Onko oikeutetun ja ei oikeutetun uskon välillä konfliktia? Totta kai, ja se on nollasumma. Ottaen huomioon, että usko ei ole yleisesti mitään muuta kuin lupa, jonka uskonnolliset ihmiset antavat toisilleen uskoakseen asioita vahvasti ilman todisteita, konflikti tieteen ja uskonnon välillä on väistämätön.

Uskonto ja tiede ovat konfliktissa myös koska ei ole mitään keinoa erotella uskonnollisia ja tieteellisiä totuusväitteitä: usko, että Jeesus syntyi neitsyestä saattaa olla keskeistä kristillisyyden opille, mutta se on myös selkeä väite biologiasta; usko, että Jeesus palaa tulevaisuudessa fyysisesti maan päälle sisältää moninaisia väitteitä historiasta, ihmisen selviytymisestä kuolemassa ja nähtävästi ihmisen lentämisen mekaniikasta ilman teknologian apua. Kaikkien järkevien ihmisten on aika tunnustaa, että siellä missä väitteet todellisuuden luonteesta ovat asianomaisina, hallitsee vain yksi magisteriumi.

Tyhjänpäiväinen Vedonlyönti

Perustavanlaatuinen ongelma uskonnossa on, että se on rakennettu huomattavasti valheiden päälle. En viittaa ainoastaan kahdenkymmenen megatonnin tekopyhyysnäytöksiin, kuten kun evankeliset papit jäävät kiinni miesprostituoitujen tai metamfetamiinin kanssa (tai molempien). Pikemminkin viittaan päivittäiseen ja kaikkialla läsnä olevaan uskonnollisten ihmisten epäonnistumiseen myöntää, että heidän uskonsa perusväitteet ovat syvästi kyseenalaisia. Äiti väittää tietävänsä, että Mummu meni suoraan taivaaseen kuolemansa jälkeen. Mutta Äiti ei oikeasti tiedä tätä. Totuus on, että Äiti valehtelee – joko itselleen tai lapsilleen – ja useimmat meistä ovat suostuneet näkemään tämänlaisen käytöksen täysin normaalina. Sen sijaan, että opettaisimme lapsemme suremaan, ja olemaan onnellisia huolimatta kuoleman todellisuudesta, ravitsemme heidän itsepetoksen voimia.

Kuinka todennäköistä on, että Jeesus todella syntyi neitsyestä, nousi kuolleista ja tulee ruumiillisesti palaamaan maan päälle jonain tulevaisuuden päivämääränä? Kuinka järkeenkäypää on uskoa moiseen ihmeiden yhteenliittymään, evankeliumien selonteon johdosta? Kuinka paljon tukea nämä opit saavat keskimääräisen kristityn kokemuksesta kirkossa? Rehellisten vastausten näihin kysymyksiin tulisi nostattaa epäilyksen hyökyaalto. En ole varma, mitä ”kristittyä” on yhä seisomaan jääneissä kristityissä.

Monet Kirjeen kristitylle kansalle lukijat ovat ottaneet inspiraatiota Blaise Pascalilta, ja esittäneet, että todisteilla ei ole asiassa väliä, ja että uskovaiset ovat yksinkertaisesti valinneet viisaammin kahdesta vedonlyöntimahdollisuudesta: jos uskova on väärässä Jumalasta, siitä ei koidu paljon harmia hänelle tai kenellekään muulle, ja jos hän on oikeassa, hän voittaa iankaikkisen onnellisuuden; jos ateisti on väärässä, hän on sen sijaan viettävän ikuisuuden helvetissä. Tämän näkökulman mukaan ateismi on kerrassaan harkitsemattoman typeryyden perikuva.

Vaikka Pascal ansaitsee maineensa loistavana matemaatikkona, hänen vedonlyöntinsä ei ollut koskaan enempää kuin soma (ja virheellinen) analogia. Kuten useat somat ideat filosofiassa, se on helposti muistettava ja usein toistettu, ja tämä on puhaltanut sille ansaitsematonta syvällisyyden tuulta alleen. Hetken ajattelu paljastaa, että mikäli vedonlyönti olisi validi, se voisi oikeuttaa lähes minkä tahansa uskojärjestelmän, huolimatta kuinka älytön tai vastakohtainen kristillisyydelle. Eräs toinen ongelma vedonlyönnissä – ja se on ongelma, joka infektoi uskonnollista ajattelua yleisesti – on sen esitys, että rationaalinen ihminen voi tieten tahtoen pakottaa itsensä uskomaan propositiota, jolle hänellä ei ole mitään todisteita. Ihminen voi totta kai ilmoittaa mitä oppia tahansa, mutta todella uskoakseen siihen, hänen täytyy uskoa, että se on totta. Se, että uskoo esimerkiksi jonkin Jumalan olevan olemassa, on uskoa siihen, ettet vain huijaa itseäsi. Se on uskoa siihen, että seisot jossain sellaisessa yhteydessä Jumalan olemassaoloon nähden, jollaista ilman, mikäli Hän ei olisi olemassa, sinä et uskoisi häneen. Miten Pascalin vedonlyönti sopii tähän kuvioon? Ei se sovi.

Perusteet epäillä Jumalan olemassaoloa ovat selvästi kaikkien nähtävissä: kaikki voivat nähdä, että Raamattu ei ole kaikkitietävän jumalolennon täydellinen sana; kaikki voivat nähdä, että ei ole mitään todisteita Jumalasta, joka vastaa rukouksiin, ja että mikä tahansa Jumala, joka myöntyisi rukouksiin amerikkalaisen jalkapallon mestaruusotteluista, sillä välin kun jakaa pikkupojille ja -tytöille avustuksia syöpään ja auto-onnettomuuksiin, ei ole antaumuksemme arvoinen. Kaikki, joilla on silmät nähdäkseen, voivat nähdä, että mikäli Abrahamin Jumala on olemassa, Hän on äärimmäinen psykopaatti – ja Luonnon Jumala on myös. Jos et kykene näkemään näitä asioita vain katsomalla, olet yksinkertaisesti sulkenut silmäsi maailmamme tosiasioilta.

En epäile, etteivätkö monet kristityt löydä suurta lohtua heidän uskostaan. Mutta usko ei ole paras lohdun lähde. Usko on kuin taskuvaras, joka lainaa jollekin tämän omaa rahaa reiluin ehdoin. Uhrin kiitollisuus on täysin ymmärrettävää, mutta ehdottomasti väärin sijoitettua. Me olemme sen rakkauden lähde, jota pappimme ja pastorimme laskevat Jumalan ansioksi (miten muuten voimme sen tuntea?). Sinun oma tajuntasi on lähde ja aines kaikelle kokemukselle, jonka saatat haluta uskoa ”hengelliseksi” tai ”mystiseksi.” Tämän oivaltaessa, mitä mahdollista tarvetta on teeskennellä olevansa varma muinaisista ihmeistä?

Sam Harris
Syyskuu 2007
New York

1. Lukeaksesi lisää ihmisuhrausten historiasta, katso N. Davies. Human Sacrifice: In History and Today. Dorset.

2. “Monikulttuurisuus ‘ajaa nuoret muslimit vierastamaan brittiläisiä arvoja.’ “ – engl. “Multiculturalism ‘drives young Muslims to shun British values.’ ” Daily Mail -lehdestä. (29. tammikuuta, 2007).

Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

…

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”
– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________

Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.

Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.

Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. ¹

…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja noin puolet ruumiissamme sijaitsevista soluista kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minä.  Minä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.

Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. ²

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.

Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.

Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________

“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”
– Carl Sagan

 ___________________________

…

Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.

Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________

Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

Voyager 1 -avaruusluotain laukaistiin 5.9.1977, tehtävänään tutkia aurinkokuntaa, ja ajan kanssa tähtienvälistä ulkoavaruutta. Se oli ehtinyt aurinkokuntamme äärirajalle, kun se jälleen 14.2.-2.6.1990 lähetti ottamiaan kuvia maahan. Eräässä näistä rosoisista kuvista näkyi haalea sininen piste: maapallo kuvattuna aurinkokuntamme rajaseuduilta, lähes 6.1 miljardin kilometrin päästä. Tämä kuva näkyy yllä. Tuo pieni piste, joka riippuu kuvassa oikealla, auringon synnyttämän kellertävän heijastuksen keskellä, ja syvän avaruuden ympäröimänä, on maapallo.

Nykyään Voyager 1 on edelleen toiminnassa, ja maasta kaukaisin ihmisen tekemä laite: 11.4.2011 etäisyys on noin 17.5 miljardia kilometriä, ja maapallo ei ole enää pitkään aikaan näkynyt edes pikselinä. Voyager 2 -luotain lähetettiin hieman ennen Voyager 1:stä, 20.8.1977. Luotaimien matkasta voi lukea lisää esimerkiksi NASA:n Voyager-sivuilta.

Voyager 1:n summittainen kohta kuvanottohetkellä (vihreä ympyrä)

Tuon ”haalea sininen piste” -kuvan inspiroimana tähtitieteilijä ja astrobiologi Carl Sagan (1934-1996) kirjoitti kirjan ”Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space” (1994). Tämä oli jatko-osa hänen 1980 ilmestyneelle kirjalleen ”Cosmos”, jonka rinnalla Sagan toteutti myös kenties upeimman dokumenttisarjan koskaan, ”Cosmos: A Personal Voyage”. Valitettavasti kumpaakaan mainituista kirjoista ei ole suomennettu.

Tuntuu, että Saganille ei saa tehtyä kunniaa suomennoksella – en ainakaan minä. Mutta yritin ja suomensin hänen kuuluisat sanat kirjasta Pale Blue Dot, lopetuksena aloitusluvulle You Are Here. Tämän otteen voi lukea alkuperäiskielellä muun muassa Wikipedian ”Pale Blue Dot” -artikkelista. Tämän lisäksi Internetissä kiertää paljon videoita, joissa voi kuunnella tämän itse Carl Saganin lukemana, sillä teos julkaistiin myös hänen itsensä lukemana audiokirjana. Eräs paljon katsottu versio löytyy esimerkiksi YouTubesta – jonka rinnalla valitettavasti kaikki suomennokset kalpenevat. Mutta sisältö on tärkein ja ajatus yhä relevantimpi. Joten, näin ollen…

---

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

… Tästä kaukaisesta näköalapaikasta tarkasteltuna, Maa ei välttämättä näytä mitenkään erityiseltä. Mutta meille se on erilainen.

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on täällä. Se on koti. Se on me. Sen päällä on elänyt elämänsä jokainen jota rakastat, jokainen jonka tunnet, jokainen josta olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut. Ilomme ja surumme keräytymä, tuhansia itsevarmoja uskontoja, ideologioita ja ekonomisia oppeja, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja talonpoika, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiverikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkaaja, jokainen moraaliopettaja, jokainen korruptoitu poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”suurmies”, jokainen pyhimys ja syntinen lajimme historiassa elivät siellä – pölyhiukkasella ripustettuna auringonsäteeseen.

Maa on hyvin pieni näyttämö valtavalla kosmisella areenalla. Ajattele niitä verijokia, jotka kaikki nuo kenraalit ja keisarit vuodattivat, jotta kunnian ja voittamisen nimissä heistä saattoi tulla hetkellisiä mestareita murto-osassa erästä pistettä. Ajattele niitä loputtomia julmuuksia, joita erään tämän pikselin kulman asukkaat harjoittavat hädin tuskin erottuvan jonkin toisen kulman asukkaiden kanssa, kuinka toistuvia heidän väärinymmärrykset, kuinka innokkaita he ovat tappamaan toisiaan, kuinka harrasta heidän vihamielisyytensä onkaan.

Poseerauksemme, kuviteltu omahyväisyytemme, harha siitä, että meillä on jokin etuoikeutettu asema universumissa, tulevat haastetuiksi tämän haalean valopisteen johdosta. Planeettamme on yksinäinen täplä suuressa verhoavassa kosmisessa pimeydessä. Epämääräisyydessämme, kaikessa tässä valtavuudessa, ei ole yhtäkään vihjettä, että apua tulisi muualta pelastamaan meidät itseltämme.

Maa on tähän saakka ainoa tunnettu maailma, joka suojelee elämää. Ei ole mitään muuta paikkaa, ainakaan lähitulevaisuudessa, johon lajimme voisi muuttaa. Vierailla, kyllä. Asettua, ei vielä. Pidit siitä tai et, tällä hetkellä maapallo on missä vaikutamme.

On sanottu, että astronomia on nöyrryttävä ja luonnetta kasvattava kokemus. Ei ole kenties olemassa parempaa demonstraatiota ihmisen omahyväisyyden hulluudesta kuin tämä kaukainen kuva pikkuruisesta maailmastamme. Minulle se alleviivaa vastuutamme käyttäytyä hyväntahtoisemmin toisiamme kohtaan, ja suojella ja vaalia tuota haaleaa sinistä pistettä, ainoaa kotia, jonka olemme koskaan tunteneet.

---

PS: Suosittelen lämpimästi myös Carl Sagan Tribute Series -videosarjaa, jota YouTubessa editoi ja kokoaa muun muassa Carl Saganin itsensä lukeman ”Pale Blue Dot” -audiokirjan pohjalta käyttäjä callumCGLP. Vastaava sarja lyhyemmällä videoformaatilla on Reid Gowerin tuottama The Sagan Series.

---

EDIT:
12.2.2020 NASA julkaisi restauroidun version alkuperäisestä Pale Blue Dot -kuvasta: <https://www.jpl.nasa.gov/spaceimages/details.php?id=PIA23645>. Tämän kunniaksi palasin yhdeksän vuotta vanhan suomennokseni pariin – ja muutin ehkä kaksi sanaa tai ilmaisumuotoa. Joidenkin sanojen kohdalla huomaan olevani hyvin kahden vaiheilla, mutta tyydyn toistaiseksi tähän muotoiluun.