Sam Harris – Kirje kristitylle kansalle; Loppusanat

EDIT: Nyttemmin kirja on julkaistu suomeksi, eri suomentajan suomentamana. Tämä tapahtui yli vuosi sen jälkeen kun yritin ensimmäistä kertaa lähestyä suomen kielen käännösoikeudet omistavaa kustantajaa, silloin jo valmiiseen suomennokseeni viitaten. Viesteihini ei koskaan vastattu. Kustantaja on myös julkaistun version suomentaja. Vaikuttaa varmalta veikkaukselta, että sama tilanne tullee koskemaan myös viime kesänä suomentamaani Harrisin viimeisintä kirjaa ”Free Will” – sitäkään koskeviin tiedusteluihin ei ole kustantajan taholta vastattu. Tietyntyyppisten kirjojen suomennoskulttuuri vaikuttaa lepäävän hyvin horjuvalla pohjalla, mikäli niitä koskeviin tiedusteluihin ei edes vastata käännösoikeudet omistavan kustantajan taholta – ja sitten reilun vuoden jälkeen kirja jopa julkaistaan itse kustantajan suomentamana.

En ole nyt julkaistua suomennosta hankkinut, joten en tiedä, kuuluuko siihen kirjan ensimmäisen version jälkeen julkaistut loppusanat. Oma suomennokseni loppusanoista löytyy joka tapauksessa edelleen tästä blogimerkinnästä.

Mikäli jotakuta kiinnostaa vertailla, niin tässä on vielä julkaistun suomennoksen esittelyteksti ja sen jälkeen oman suomennokseni vastaava:

Julkaistu suomennos:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu ilmestymisen jälkeen tuhannet ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että teen väärin, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät viestit ovat kristityiltä. Tämä on ironista, koska kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa. Totuus on, että monet jotka ovat väittäneet olevansa Kristuksen rakkauden muuttamia, suhtautuvatkin kritiikkiin syvällisen suvaitsemattomasti, jopa raivokkaasti. Vaikka tämän voi ehkä selittää ihmisluonnolla, en selvää, että tällainen viha perustuu melkoisesti Raamattuun. Miten tiedän sen? Häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle

Oma suomennokseni:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu julkaisun jälkeen tuhannet ihmiset ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että olen väärässä, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät näistä viesteistä ovat tulleet kristityiltä. Tämä on ironista, sillä kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa. Totuus on, että monet, jotka väittävät muuttuneensa Kristuksen rakkaudesta, ovat syvästi, jopa murhaavasti, suvaitsemattomia kohdatessaan kritiikkiä. Vaikka saatamme haluta yhdistää tämän ihmisluontoon, on selvää, että moinen viha ottaa huomattavasti tukea Raamatusta. Kuinka tiedän tämän? Häiriintyneimmät kirjeenvaihtajani siteeraavat aina lukua ja jaetta.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle, Sam Harrisin kovaa lyövä vastaväite uskonnolliselle fundamentalismille ja sokealle uskolle. Petollisen yksinkertaisilla argumenteilla hän purkaa ne myytit, joiden varaan kristinusko rakennettiin, haastaa uskovaiset avaamaan silmänsä heidän uskonsa ristiriitaisuuksille ja varoittaa meitä yhä vahvistuvasta kirkon ja valtion yhdistymisestä Yhdysvalloissa.

Kuten huomata saattaa: jo esittelytekstistä näkyy, miten erinäisten lauseiden ero muuttuu huomattavasti julkaistun suomennoksen ja oman suomennokseni välillä. Oma suomennokseni pyrkii kunnioittamaan alkuperäisen tekstin nyansseja, kun taas julkaistu suomennos vaikuttaa huolimattomalta ja paikoin jopa Harrisia vääristelevältä. Esimerkiksi virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa” on hyvin kummallinen; aivan kuin se antaisi olettaa, että kristityt näkevät omassa uskonnossaan joitain puolia, jotka ”luopuvat rakkauden ja anteeksiannon hyveistä” (jota suuresti epäilen). Sen sijaan virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa” ei salli moista väärää oletusta. Samantapaisia ongelmia löytyy jo tuosta esittelytekstistä muitakin: mm. Harrisin voi tulkita tukevan jotakin yksiselitteistä ”ihmisluontoa” sen sijaan että tukisi vain yleistä impulssiamme selittää asioita sellaisella; ja lause ”häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun” on aivan liian yleinen muoto yksittäisenä lauseena, vihjaten, että kukaan häiriintynyt kirjoittaja ei yleisesti voisi olla viittaamatta Raamattuun (ts. kaikki häiriintyneimmät kirjoittajat, yleisessä muodossa, viittaavat Raamattuun).

Mutta juu, alla siis alkuperäinen blogimerkintäni.

__________________________

Kuten aiemmin mainittua, suomensin viime kesänä ajankulukseni Sam Harrisin kirjan Letter to a Christian Nation. Valitettavasti kirjailijaa koskevat käännösoikeudet ovat kolmannella osapuolella, joka ei ole toistaiseksi vastannut yhteydenottoihini. Näin ollen on epäselvää, onko kirjaa mahdollista julkaista suomennettuna.

Kirjassa on kuitenkin loppusanat, jotka on kirjoitettu kirjan ensimmäisen painoksen jälkeen, ja jotka on myös julkaistu Internetissä Sam Harrisin sivuilla. Koska tämä sisältö on vapaassa levityksessä jopa kirjoittajan sivuilla, sen julkaisu vapaaseen levitykseen toisella kielellä on mahdollista tässä yhteydessä. Tässä siis alla suomentamani Sam Harrisin loppusanat kirjaansa Letter to a Christian Nation. Loppusanat löytyvät englanniksi osoitteesta <http://www.samharris.org/site/full_text/afterword-to-the-vintage-books-edition/>.

 ___________________________

– SAM HARRIS – KIRJE KRISTITYLLE KANSALLE –

LOPPUSANAT VINTAGE BOOKS -PAINOKSEEN

 

Ihmiskuntaa on pitkään kiehtonut veriuhraus. Tosiasiassa lapsen ei ole suinkaan ollut epätavallista syntyä tähän maailmaan tullakseen vain kärsivällisesti ja rakastavasti kasvatetuksi uskonnollisten mielipuolien toimesta, jotka uskovat, että paras keino pitää aurinko kulkuradallaan tai varmistaa rikas sato on johdattaa hänet hellällä kädellä pellolle tai vuorenhuipulle ja haudata, teurastaa tai polttaa hänet elävältä, uhrauksena näkymättömälle Jumalalle. Lukuisat lapset ovat olleet tarpeeksi epäonnisia syntyäkseen niinkin pimeällä ajalla kuin missä tietämättömyys ja fantasia olivat mahdottomia erottaa tiedosta ja missä uskonnollisen fanaattisuuden rummunlyönti pysyi täydellisessä tahdissa jokaisen ihmissydämen kanssa. Tosiasiassa lähes mikään kulttuuri ei ole ollut vapaa tästä pahuudesta: sumerilaiset, foinikialaiset, heprealaiset, kanaaninmaalaiset, mayat, inkat, asteekit, olmeekit, kreikkalaiset, roomalaiset, karthagolaiset, teutonit, keltit, druidit, viikingit, gallialaiset, hindulaiset, thait, kiinalaiset, japanilaiset, skandinaavit, maurit, melanesialaiset, tahitilaiset, havaijilaiset, balilaiset, Australian aboriginaalit, irokeesit, huronit, cherokeet ja lukemattomat muut yhteiskunnat murhasivat rituaalisesti kanssaihmisiään, koska he uskoivat, että näkymättömät jumalat tai jumalattaret, joilla oli ruokahalua ihmislihaa kohtaan, voitiin näin tyynnyttää. Monet heidän uhreistaan olivat itse asiassa samanmielisiä ja menivät vapaaehtoisesti teurastettaviksi, täysin vakuuttuneina, että heidän kuolemansa tulisi muuttamaan sään tai parantamaan kuninkaan hänen sukupuolitaudistaan tai jollain muulla tavalla säästämään heidän tovereitaan Näkemättömän raivolta.

Monissa yhteiskunnissa, aina kun uusi rakennus rakennettiin, ajateltiin olevan vain järkevää rauhoittaa paikallisia jumalolentoja hautaamalla lapsia elävältä rakennuksen perustuksiin (tämä on miten usko joskus toimii maailmassa ilman rakennusinsinöörejä). Monet yhteiskunnat uhrasivat säännöllisesti neitsyitä, torjuakseen tulvia. Toiset tappoivat heidän esikoisiaan, ja jopa söivät heitä, tapana taata äidin jatkuva hedelmällisyys. Intiassa, Ganges-joen suulla, eläviä pikkulapsia syötettiin samasta syystä rituaalisesti haille. Intialaiset myös polttivat leskiä elävältä, jotta nämä saattoivat seurata miehiään seuraavaan maailmaan. Jättämättä mitään sattuman varaan, intialaiset myös kylvivät peltonsa tietyn mieskastin lihalla, jotka olivat erityisesti tätä tarkoitusta varten kasvatettu ja silpottu elävältä, taatakseen jokaisen kurkumasadon sopivan verenpunaisuuden. Brittiläiset olivat itse asiassa lujilla laittaessaan näitä hurskaita hirmutekoja päätökseen.

Joissain kulttuureissa aina kun aatelinen kuoli, toiset miehet ja naiset sallivat itsensä tulla haudatuiksi elävältä, toimiakseen tämän palvelijoina seuraavassa maailmassa. Antiikin Roomassa lapsia toisinaan teurastettiin, jotta heidän sisälmyksistään voitiin lukea tulevaisuus. Eräs fidžiläinen ihmelapsi suunnitteli voimakkaan sakramentin nimeltä “Vakatoga,” joka vaati, että uhrin raajat tuli leikata irti ja syödä tämän katsellessa. Irokeesien joukossa sotavankien sallittiin usein asua heimon parissa, jopa mennä naimisiin, ollessaan koko ajan tuomittuna nyljetyksi elävältä, uhrilahjana Sodan Jumalalle; kaikki lapset, jota he tuottivat vankeusaikanaan, poistettiin samassa rituaalissa. Eräillä afrikkalaisilla heimoilla on pitkä historia murhata ihmisiä lähettääkseen nämä kuriireiksi yksisuuntaiseen dialogiin heidän esi-isiensä kanssa tai muuttaakseen heidän ruumiinosansa maagisiksi taikaesineiksi. Tämänlaiset rituaalimurhat jatkuvat monissa afrikkalaisissa yhteiskunnissa tänäkin päivänä.1

On oleellista ymmärtää, että tällaiset ihmiselämän säädyttömät väärinkäytökset ovat aina selvästi uskonnollisia. Ne ovat sen seurausta, mitä ihmiset luulevat tietävänsä näkymättömistä jumalista ja jumalattarista, ja mitä he selvästi eivät tiedä biologiasta, meteorologiasta, lääketieteestä, fysiikasta ja tusinasta muita erityisiä tieteitä, joilla on enemmän kuin vähän sanottavaa niistä maailman tapahtumista, jotka heitä koskettavat. Ja nykyään kristinusko seisoo molemmilla puolilla tätä uskonnollisten hirmutekojen ja tieteellisen tietämättömyyden halveksittavaa historiaa, näyttäytyen absurdisti epäitsetietoisena apoteoosina. Käsitys, että Jeesus Kristus kuoli syntiemme takia ja että hänen kuolemansa onnistuneesti muodostaa “rakastavan” Jumalan tyynnyttämisen, on suora ja peittelemätön perintö siitä taikauskoisesta verenvuodatuksesta, joka on vaivannut ymmällä olleita ihmisiä läpi historian.

Tietenkään rituaalimurha ei ollut tuntematon Abrahamin Jumalalle. Toisinaan Hän tuomitsee sen harjoittamisen (5. Moos. 12:31; Jer. 19:4-5; Hes. 16:20-21); toisissa kohdin Hän vaatii sitä tai palkitsee siitä (2. Moos. 22:29–30; Tuom. 11:29–40; 1. Kun. 13:1-2; 2. Kun. 3:27; 2. Kun. 23:20–25; 4. Moos. 31:40; 5. Moos. 13:13–19). Abrahamin tapauksessa Jumala vaatii, että tämä uhraa poikansa Iisakin, mutta sitten pysäyttää tämän käden viime hetkellä (1. Moos. 22:1-18), koskaan edes antamatta ymmärtää, että oman lapsen teurastus on moraalitonta. Toisaalla Jumala tunnustaa inspiroineensa lasten uhrausta tahratakseen sen harjoittajat (Hes. 20:26), päätyen taasen Itse tähän tekoon surmaten kaikki Egyptin esikoiset (2. Moos. 11:5). Ympärileikkauksen riitti ilmaantuu lasten uhrauksen korvikkeeksi (2. Moos. 4:24-26), ja Jumala vaikuttaa yleisesti kannustavan ihmisten korvaamiseen eläimillä. Itse asiassa Hänen verenhimoaan eläimiä kohtaan, kuin myös Hänen tarkkaavaisuuttaan näiden teurastuksen ja holokaustin vivahduksiin, on lähes mahdotonta liioitella.

Nähdessään Jeesuksen ensimmäistä kertaa, Johannes Kastajan on huhuttu sanoneen, “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Useimmille kristityille tämä omituinen käsitys pitää yhä pintansa, ja se pysyy heidän uskonsa ytimessä. Kristinusko on enemmän tai vähemmän synonyyminen sen proposition kanssa, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen edustaa viimeistä, riittävää veriuhrilahjaa Jumalalle, joka ehdottomasti vaatii sitä (Hepr. 9:22-28). Kristillisyys summautuu väitteeseen, että meidän tulee rakastaa ja olla rakastettuna Jumalalle, joka hyväksyy yhden miehen – sattumoisin hänen poikansa – sijaiskärsimyksen, kidutuksen ja murhaamisen, hyvityksenä kaikkien muiden huonosta käytöksestä ja ajatusrikoksista.

Antakaa hyvien uutisten kuulua: elämme kosmoksessa, jonka valtavuutta kykenemme hädin tuskin ilmaisemaan ajatuksissamme; planeetalla, joka vilisee olioita, joita olemme vasta alkaneet ymmärtää; mutta koko hanke itse asiassa saatettiin loistokkaaseen täyttymykseensä reilu kaksikymmentä vuosisataa sitten, sen jälkeen kun yksi kädellisten laji (meidän omamme) kiipesi alas puista, keski maanviljelyksen ja rautatyökalut, vilkaisi (kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta) mahdollisuutta pitää omat ulosteensa poissa ruoastaan, ja sitten erotti joukostaan yhden tulemaan säälimättömästi ruoskituksi ja naulatuksi ristille.

Lisää tähän viheliäinen mytologia, joka ympäröi yhden miehen kuolemaa kidutuksella – Kristuksen kärsimys – ehtoollisen symbolinen kannibalismi. Sanoinko “symbolinen”? Anteeksi, Vatikaanin mukaan se ei taatusti ole symbolinen. Itse asiassa Trenton kirkolliskokouksen päätös pysyy voimassa:

Niin ikään tunnustan, että Messussa Jumalalle annetaan todellinen, asianmukainen ja tyynnyttävä uhraus elävien ja kuolleiden puolesta, ja että herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä sielun ja jumaluuden kanssa on totisesti, todella ja merkittävästi läsnä ehtoollisen muodostamassa pyhimmässä sakramentissa, ja koko leivän olemus muuttuu lihaksi ja koko viinin olemus muuttuu vereksi; katolinen kirkko kutsuu tätä muutosta transsubstantiaatioksi. Tunnustan myös, että koko Kristus ja todellinen sakramentti saadaan kussakin erillisessä osassa.

Totta kai katolilaiset ovat tehneet jonkin verran hyvin sinnikästä ja epävakuuttavaa teologiaa tällä alueella, pyrkimyksenään järkeillä, miten he voivat todella syödä Jeesuksen ruumiin, eivätkö vain pelkkiä metaforaan kiedottuja korppuja, ja todella juoda hänen veren, ilman että olisivat itse asiassa kultti hulluja kannibaaleja. Riittää tosin sanoa, että maailmankatsomus, jossa “tyynnyttävät uhraukset elävien ja kuolleiden puolesta” huomattavasti näkyy, on melko vaikeasti puolustettavissa vuonna 2007. Mutta tämä ei ole pysäyttänyt muuten älykkäitä ja hyväntahtoisia ihmisiä puolustamasta sitä.

Ja nyt opimme, että jopa äiti Teresalla, tämän dogmatismin kaikista juhlituimmalla edustajalla tällä vuosisadalla, oli omat epäilyksensä koko ajan – Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa, taivaasta ja jopa Jumalan olemassaolosta:

Herrani, minun Jumalani, miksi Sinun pitäisi minut hylätä?  Rakkautesi Lapsen — ja nyt kaikista vihatuimmaksi tulleen — minut — Sinä olet heittänyt pois ei-toivottuna — rakastamattomana. Minä kutsun, minä tarraudun, minä haluan — ja ei ole Ketään joka vastaisi — ei Ketään Johon voisin tarrautua — ei, Ei Ketään. — Yksin … Missä on Uskoni — jopa syvällä sisimmässäni ei ole mitään, muuta kuin tyhjyyttä ja pimeyttä — Jumalani — kuinka tuskallista onkaan tämä tuntematon kärsimys — Minulla ei ole Uskoa — En uskalla sanoa ääneen niitä sanoja ja ajatuksia, jotka ovat kasvaneet sydämessäni — ja pakottaneet minut kärsimään sanoinkuvaamatonta kärsimystä.
Niin monta vastaamatonta kysymystä elää minussa, niiden selvittämistä peläten — jumalanpilkan takia — Jos on Jumala — anna minulle anteeksi — Kun yritän nostaa ajatukseni Taivaaseen — koen niin tuomitsevaa tyhjyyttä, että juuri nuo ajatukset palautuvat kuin terävinä veitsinä ja vahingoittavat itse minun sieluani. — Minulle sanotaan, että Jumala rakastaa minua — ja silti pimeyden ja kylmyyden ja tyhjyyden todellisuus on niin valtava, että mikään ei kosketa sieluani. Teinkö virheen antautuessani sokeasti Pyhän Sydämen kutsulle?

osoitettu Jeesukselle, rippi-isän ehdottamana, päiväämätön

Äiti Teresan hiljattain julkaistut kirjeet paljastavat epäilyksen repimän mielen (kuten sen hyvin tulikin olla). Ne myös paljastavat naisen, joka varmasti kärsi tavallisesta masennuksesta, vaikka jopa sekulaariset kommentoijat ovat kohteliaasti alkaneet pukea tätä tosiasiaa pyhimysten ja marttyyrien väreihin. Äiti Teresan vastatoimi hänen omaan tyrmistykseensä ja tekopyhyyteensä (hänen käyttämä termi) paljastaa juuri kuinka juoksuhiekkamaista uskonnollinen usko voikaan olla. Hänen rippi-isänsä tulkitsi hänen epäilynsä Jumalan olemassaolosta merkkinä siitä, että äiti Teresa jakoi nyt Kristuksen kärsimystä ristillä; tämä hänen häilyvä uskonsa salli hänet “rakastaa pimeyttä”, jonka koki Jumalan ilmeisessä poissaolossa. Sellaista on falsifioimattomuuden nerokkuus. Voimme nähdä saman periaatteen toimivan myös hänen katolisten toveriensa joukossa: Äiti Teresan epäilykset ainoastaan nostivat hänen arvostustaan kirkon silmissä, tullessaan tulkituiksi yhä edelleen vahvistuksena Jumalan armosta. Kysy itseltäsi, kun jopa asiantuntijoiden epäilyt tulkitaan opin vahvistuksena, mikä mahdollisesti saattaisi osoittaa sen epätodeksi?

On kulunut yli vuosi kun Kirje kristitylle kansalle julkaistiin, ja kirja on jatkanut tasaisen luotisateen vastaanottamista. Paljon siihen kohdistetusta kritiikistä on paketoitu hyökkäyksiin kohti ensimmäistä kirjaani, Uskon Loppu, ja kohti muita ateistisia bestsellereitä: erityisesti Dan Dennettin Lumous Murtuu, Richard Dawkinsin Jumalharha ja Christopher Hitchensin Jumala ei ole suuri. Tosiasiassa Dennettin, Dawkinsin, Hitchensin ja minun kimppuun hyökätään säännöllisesti kuin olisimme yksi nelipäinen ihminen. Syytökset ja argumentit meitä vastaan ovat aina samat, ja ne eivät koskaan ymmärrä asian ydintä. Itse asiassa uskovaisia väitellessä yllättävintä onkin, kuinka vähän yllätyksiä onkaan.

Ongelma Maltillisessa Uskonnossa

Joka kerta kun kaltaiseni ei-uskovat kritisoivat kristittyjä uskostaan Kristuksen lähestyvään palaamiseen, tai muslimeja uskostaan marttyyriuteen, maltilliset uskovaiset julistavat, että karrikoimme kristillisyyden ja islamin, ottaen ”ekstremistit” näiden ”suurten” uskontojen edustajiksi, tai muilla tavoin jätämme huomiotta kimmeltelevän vivahteiden meren. Meille kerrotaan alati, että pyhien kirjoitusten kypsä ymmärtäminen tekee uskosta täysin yhteensopivaa järjen kanssa, ja että hyökkäyksemme kohti uskontoa ovat näin ollen ”liian pelkistettyjä”, ”dogmaattisia” tai jopa ”fundamentalistisia.”

Mutta tällaisessa uskonnon puolustuksessa on useita ongelmia. Ensinäkin monet maltilliset (ja jopa jotkut sekularistit) olettavat, että uskonnollinen ”ekstremistisyys” on harvinaista, ja näin ollen ei kovin merkittävää. Mutta uskonnollinen ekstremismi ei ole harvinaista, ja se on valtavan merkittävää. Yhdysvallat on nyt 300 miljoonan henkilön kansakunta, kantaen enemmän vaikutusvaltaa kuin ketkään ihmiset ihmiskunnan historiassa, ja silti 240 miljoonaa näistä henkilöistä ilmeisesti uskoo, että Jeesus tulee jonain päivänä palaamaan ja orkestroimaan maailmanlopun hänen taikavoimillaan. Tämä kaipuu uskontokuntaiseen hengelliseen unohdukseen on äärimmäinen lähes joka merkityksessä – se on äärimmäisen hölmö, äärimmäisen vaarallinen, äärimmäisen mustamaalauksen arvoinen – mutta se ei ole äärimmäinen siinä merkityksessä, että se olisi harvinainen. Totta kai maltilliset saattavat epäillä uskovatko niin monet ihmiset sellaisiin asioihin, joihin väittävät uskovansa. Itse asiassa monet ateistit ovat varmoja, että mielipidekyselymme eivät ole kosketuksissa sen kanssa, mitä ihmiset tosiasiassa ajattelevat oman mielensä yksityisyydessä. Mutta ei ole kysymystäkään, etteivätkö useimmat yhdysvaltalaiset luotettavasti väitä uskovansa mielettömään, ja nämä väitteet itsessään ovat tehneet todellista haittaa poliittiseen diskurssiimme, julkiseen politiikkaamme ja maineeseemme maailmalla.

Maltillisilla uskovaisilla on myös tapana kuvitella, että ekstremismin ja maltillisuuden välillä on jokin kirkas erotusviiva. Mutta ei ole. Pyhä kirjoitus itsessään pysyy jatkuvana ekstremismin moottorina: Sillä vaikka Hän saattaa olla monia asioita, Raamatun ja Koraanin Jumala ei ole maltillinen. Lukiessamme pyhiä kirjoituksia tarkemmin, emme löydä syitä olla maltillinen uskovainen; löydämme syitä olla varsinainen uskonnollinen mielipuoli – pelätä helvetin tulia, inhota ei-uskovia, vainota homoseksuaaleja, ja niin edelleen. Totta kai kuka tahansa voi valikoida kohtia pyhästä kirjoituksesta ja löytää syitä rakastaa naapuriaan ja kääntää toisen posken. Mutta mitä täydellisemmin ihminen myöntää uskottavuutta näille kirjoille, sitä enemmän hän tulee vakuuttuneeksi, että vääräuskoiset, harhaoppiset ja uskonluopiot ansaitsevat tulla hajotettua atomeiksi Jumalan rakastavassa oikeuskoneistossa.

Maltilliset uskovaiset väittävät alati olevansa “sivistyneempiä” kuin uskonnolliset fundamentalistit (ja ateistit). Mutta miten ihmisestä tulee sivistynyt uskova? Tunnustaen juuri kuinka kyseenalaisia monet pyhien kirjoitusten väitteistä ovat, ja sen jälkeen lukien niitä valikoiden, sensuroiden tarvittaessa loukkaavat kohdat ja sallien sen todellisuutta koskevien väitteiden tulla jatkuvasti päihitetyiksi tuoreilla oivalluksilla – tieteellisillä (“Tarkoitatko, että maailma ei ole 6000 vuotta vanha? Okei.”), lääketieteellisillä (“Minun tulisi viedä tyttäreni neurologille eikä manaajalle? Vaikuttaa järkeenkäyvältä…”) ja moraalisilla (“En voi hakata orjiani? En voi edes pitää orjia? Hmm…”). Tässä on kuvio, ja se on kiistämätön. Uskonnollinen maltillisuus on suoraa seurausta pyhien kirjoitusten ottamisesta vähemmän ja vähemmän tosissaan. Joten miksi ei ottaa niitä yhä vähemmän tosissaan? Miksi ei myöntää, että Raamattu on vain suuresti erehtyväisten ihmisolentojen kirjoittama kokoelma epätäydellisiä kirjoja?

Eräs toinen ongelma uskonnollisessa maltillisuudessa on, että se edustaa täsmälleen sellaista ajattelua, joka estää rationaalista ja uskontokunnatonta hengellisyyttä koskaan ilmaantumasta maailmassamme. Mikä ikinä onkaan totta meistä, hengellisesti ja eettisesti, on varmasti löydettävissä nykyään. Niinpä ei ole minkäänlaista järkeä naulata hengellinen elämämme huhuihin muinaisista ihmeistä. Mitä tarvitsemme on diskurssi etiikasta ja hengellisestä kokemuksesta, joka on yhtä vähän muinaisen tietämättömyyden rajoittama kuin tieteen diskurssi jo on. Tiede todella ylittää kulttuurien päähänpistot: ei ole sellaista asiaa kuin “japanilaista” toisin kuin “ranskalaista” tiedettä; emme puhu “hindulaisesta biologiasta” ja “juutalaisesta kemiasta”. Kuvittele maailma, jossa voisimme käydä todella rehellisen ja rajattoman keskustelun paikastamme universumissa ja mahdollisuuksista syventää itseymmärrystämme, eettistä viisauttamme ja myötätuntoamme. Eläessään ikään kuin jokin määrä lahkolaista taikauskoisuutta olisi oleellista ihmisen onnellisuudelle, maltilliset uskovaiset estävät sellaista keskustelua koskaan muotoutumasta.

Älyllinen Rehellisyys

Uskonto tarjosi aikoinaan vastauksia moniin kysymyksiin, jotka ovat nykyään luovutettu tieteen hoidettaviksi. Tämä tieteellisen valloituksen ja uskonnollisen takavarikon prosessi on ollut heltymätön, yksisuuntainen ja kertakaikkisen ennalta arvattava. Kuten käy ilmi, todellinen tieto, ollessaan sekä validia että todistettavaa läpi kulttuurien, on ainoa parannuskeino uskonnolliseen epäsopuun. Muslimit ja kristityt eivät voi olla eri mieltä esimerkiksi koleran aiheuttajista, koska huolimatta siitä, mitä heidän traditiot sanovat tartuntataudeista, aito ymmärrys kolerasta on saapunut kolmannesta kaupunginosasta. Epidemiologia päihittää uskonnollisen taikauskon (aikanaan), erityisesti kun ihmiset katselevat lastensa kuolevan. Tämä on missä toivomme todella epälahkomaisesta tulevaisuudesta lepää: Kun asioilla on merkitystä, ihmisillä on tapana haluta ymmärtää, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tiede toimittaa tätä ymmärrystä vyöryllä; se myös esittää rehellistä arviointia sen tämänhetkisistä rajoituksista. Uskonto epäonnistuu kummassakin.

Toivoen sovittelevansa heidän uskonsa yhteen meidän kasvavan tieteellisen maailmanymmärryksemme kanssa, monet uskovaiset ovat hakeneet turvaa Stephen J. Gould’n maanpetturimaisesta muotoilusta “peittymättömät magisteriumit” (engl. Non-overlapping magisteria; NOMA) – ideasta, että tiede ja uskonto, kunnolla tulkittuna, eivät voi olla ristiriidassa, sillä ne edustavat eri alueiden asiantuntemusta. Katsotaanpa miten tämä toimii: Kun tiede on paras auktoriteetti fyysisen universumin toiminnasta, uskonto on paras auktoriteetti … mistä tarkalleen ottaen? Ei-fyysisestä universumista? Todennäköisesti ei. Entäpä tarkoitus, arvot, etiikka ja hyvä elämä? Valitettavasti useimmat ihmiset – jopa useimmat tieteentekijät ja sekularistit – ovat luovuttaneet nämä keskeiset ihmisonnellisuuden rakenneosat teologien ja uskonnollisten apologeettien haltuun, perusteetta. Tämä on pitänyt uskonnon hyvässä arvossa, jopa kun sen auktoriteettia on kolhittu ja mitätöity kaikilla muilla kentillä.

Mutta millainen erityinen pätevyys papilla, rabbilla tai imaamilla on ratkaista alkiokantasolututkimuksen, perhesuunnittelun tai ennalta ehkäisevän sodan eettisiä implikaatioita? Totuus on, että ihmisen tietämys pyhiin kirjoihin perustuvasta traditiosta ei ole yhtään sen oleellisempaa koskien etiikka kuin mitä se on koskien astronomiaa. Maailman uskontojen edustajat voivat sanoa meille mitä heidän seurakuntansa uskovat laajasta kirjosta asioita (ja uskovat yleisesti huonoilla todisteilla); he voivat sanoa meille, mitä heidän pyhät kirjansa sanovat siitä, mitä meidän tulisi ajatella paetaksemme helvetin tulia; mutta mitä he eivät voi tehdä – tai eivät voi tehdä sen paremmin kuin lahtaajat, leipojat ja kynttilänvalajat – on tarjota selontekoa siitä, miksi nämä perinteiset näkemykset ovat eettisiä. Onko eettistä tappaa ihminen, hänen muuttaessaan uskontoaan? Laittaisin elämäni panokseksi, että vastaus on “ei.” Mutta hiljattaisen mielipidekyselyn mukaan, kolmekymmentäkuusi prosenttia brittiläisistä muslimeista (iältään 16–24) ovat kanssani eri mieltä.2 Kuten käy ilmi, he seisovat teologisesti tukevalla pinnalla: sillä vaikka Koraani ei yksiselitteisesti vaadi uskonluopioiden murhaamista, Hadithin pyhä kirjallisuus vaatii, toistuvasti ja ilman kiertelyä. Onko tämä käskykirja eettinen? Onko se yhteensopiva kansalaisyhteiskunnan kanssa? Onko turvautuminen siihen auktoriteettiin, joka on synnyttänyt tätä barbaarisuutta läpi sukupolvien, edes etäisesti yhteensopivaa tieteen kanssa?

On toki triviaalisti totta sanoa, että uskonto ja tiede ovat yhteensopivia, koska jotkut tieteentekijät ovat (tai väittävät olevansa) uskonnollisia. Mutta tämä on kuin sanoisi, että tiede ja tietämättömyys ovat yhteensopivia, koska monet tieteentekijät myöntävät vapaasti heidän tietämättömyytensä laajasta kirjosta aiheita. Selkeyttääksemme näitä asioita, on hyödyllistä muistuttaa itsellemme, että niin uskonto kuin tiedekin ovat muodostuneita uskoista ja niiden oikeutuksista, tai sellaisten puutteesta. Onko oikeutetun ja ei oikeutetun uskon välillä konfliktia? Totta kai, ja se on nollasumma. Ottaen huomioon, että usko ei ole yleisesti mitään muuta kuin lupa, jonka uskonnolliset ihmiset antavat toisilleen uskoakseen asioita vahvasti ilman todisteita, konflikti tieteen ja uskonnon välillä on väistämätön.

Uskonto ja tiede ovat konfliktissa myös koska ei ole mitään keinoa erotella uskonnollisia ja tieteellisiä totuusväitteitä: usko, että Jeesus syntyi neitsyestä saattaa olla keskeistä kristillisyyden opille, mutta se on myös selkeä väite biologiasta; usko, että Jeesus palaa tulevaisuudessa fyysisesti maan päälle sisältää moninaisia väitteitä historiasta, ihmisen selviytymisestä kuolemassa ja nähtävästi ihmisen lentämisen mekaniikasta ilman teknologian apua. Kaikkien järkevien ihmisten on aika tunnustaa, että siellä missä väitteet todellisuuden luonteesta ovat asianomaisina, hallitsee vain yksi magisteriumi.

Tyhjänpäiväinen Vedonlyönti

Perustavanlaatuinen ongelma uskonnossa on, että se on rakennettu huomattavasti valheiden päälle. En viittaa ainoastaan kahdenkymmenen megatonnin tekopyhyysnäytöksiin, kuten kun evankeliset papit jäävät kiinni miesprostituoitujen tai metamfetamiinin kanssa (tai molempien). Pikemminkin viittaan päivittäiseen ja kaikkialla läsnä olevaan uskonnollisten ihmisten epäonnistumiseen myöntää, että heidän uskonsa perusväitteet ovat syvästi kyseenalaisia. Äiti väittää tietävänsä, että Mummu meni suoraan taivaaseen kuolemansa jälkeen. Mutta Äiti ei oikeasti tiedä tätä. Totuus on, että Äiti valehtelee – joko itselleen tai lapsilleen – ja useimmat meistä ovat suostuneet näkemään tämänlaisen käytöksen täysin normaalina. Sen sijaan, että opettaisimme lapsemme suremaan, ja olemaan onnellisia huolimatta kuoleman todellisuudesta, ravitsemme heidän itsepetoksen voimia.

Kuinka todennäköistä on, että Jeesus todella syntyi neitsyestä, nousi kuolleista ja tulee ruumiillisesti palaamaan maan päälle jonain tulevaisuuden päivämääränä? Kuinka järkeenkäypää on uskoa moiseen ihmeiden yhteenliittymään, evankeliumien selonteon johdosta? Kuinka paljon tukea nämä opit saavat keskimääräisen kristityn kokemuksesta kirkossa? Rehellisten vastausten näihin kysymyksiin tulisi nostattaa epäilyksen hyökyaalto. En ole varma, mitä ”kristittyä” on yhä seisomaan jääneissä kristityissä.

Monet Kirjeen kristitylle kansalle lukijat ovat ottaneet inspiraatiota Blaise Pascalilta, ja esittäneet, että todisteilla ei ole asiassa väliä, ja että uskovaiset ovat yksinkertaisesti valinneet viisaammin kahdesta vedonlyöntimahdollisuudesta: jos uskova on väärässä Jumalasta, siitä ei koidu paljon harmia hänelle tai kenellekään muulle, ja jos hän on oikeassa, hän voittaa iankaikkisen onnellisuuden; jos ateisti on väärässä, hän on sen sijaan viettävän ikuisuuden helvetissä. Tämän näkökulman mukaan ateismi on kerrassaan harkitsemattoman typeryyden perikuva.

Vaikka Pascal ansaitsee maineensa loistavana matemaatikkona, hänen vedonlyöntinsä ei ollut koskaan enempää kuin soma (ja virheellinen) analogia. Kuten useat somat ideat filosofiassa, se on helposti muistettava ja usein toistettu, ja tämä on puhaltanut sille ansaitsematonta syvällisyyden tuulta alleen. Hetken ajattelu paljastaa, että mikäli vedonlyönti olisi validi, se voisi oikeuttaa lähes minkä tahansa uskojärjestelmän, huolimatta kuinka älytön tai vastakohtainen kristillisyydelle. Eräs toinen ongelma vedonlyönnissä – ja se on ongelma, joka infektoi uskonnollista ajattelua yleisesti – on sen esitys, että rationaalinen ihminen voi tieten tahtoen pakottaa itsensä uskomaan propositiota, jolle hänellä ei ole mitään todisteita. Ihminen voi totta kai ilmoittaa mitä oppia tahansa, mutta todella uskoakseen siihen, hänen täytyy uskoa, että se on totta. Se, että uskoo esimerkiksi jonkin Jumalan olevan olemassa, on uskoa siihen, ettet vain huijaa itseäsi. Se on uskoa siihen, että seisot jossain sellaisessa yhteydessä Jumalan olemassaoloon nähden, jollaista ilman, mikäli Hän ei olisi olemassa, sinä et uskoisi häneen. Miten Pascalin vedonlyönti sopii tähän kuvioon? Ei se sovi.

Perusteet epäillä Jumalan olemassaoloa ovat selvästi kaikkien nähtävissä: kaikki voivat nähdä, että Raamattu ei ole kaikkitietävän jumalolennon täydellinen sana; kaikki voivat nähdä, että ei ole mitään todisteita Jumalasta, joka vastaa rukouksiin, ja että mikä tahansa Jumala, joka myöntyisi rukouksiin amerikkalaisen jalkapallon mestaruusotteluista, sillä välin kun jakaa pikkupojille ja -tytöille avustuksia syöpään ja auto-onnettomuuksiin, ei ole antaumuksemme arvoinen. Kaikki, joilla on silmät nähdäkseen, voivat nähdä, että mikäli Abrahamin Jumala on olemassa, Hän on äärimmäinen psykopaatti – ja Luonnon Jumala on myös. Jos et kykene näkemään näitä asioita vain katsomalla, olet yksinkertaisesti sulkenut silmäsi maailmamme tosiasioilta.

En epäile, etteivätkö monet kristityt löydä suurta lohtua heidän uskostaan. Mutta usko ei ole paras lohdun lähde. Usko on kuin taskuvaras, joka lainaa jollekin tämän omaa rahaa reiluin ehdoin. Uhrin kiitollisuus on täysin ymmärrettävää, mutta ehdottomasti väärin sijoitettua. Me olemme sen rakkauden lähde, jota pappimme ja pastorimme laskevat Jumalan ansioksi (miten muuten voimme sen tuntea?). Sinun oma tajuntasi on lähde ja aines kaikelle kokemukselle, jonka saatat haluta uskoa ”hengelliseksi” tai ”mystiseksi.” Tämän oivaltaessa, mitä mahdollista tarvetta on teeskennellä olevansa varma muinaisista ihmeistä?

Sam Harris
Syyskuu 2007
New York

1. Lukeaksesi lisää ihmisuhrausten historiasta, katso N. Davies. Human Sacrifice: In History and Today. Dorset.

2. “Monikulttuurisuus ‘ajaa nuoret muslimit vierastamaan brittiläisiä arvoja.’ “ – engl. “Multiculturalism ‘drives young Muslims to shun British values.’ ” Daily Mail -lehdestä. (29. tammikuuta, 2007).

Mainokset

Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Featured

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”

– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________


Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.


Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.


Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. 1


…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja 90 % ruumiissamme sijaitsevista soluista sekä 99 % aktiivisista geeneistä ruumiissamme kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minäMinä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.


Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. 2

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.


Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.


Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________


“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”

– Carl Sagan

 ___________________________


Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.


Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________


Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

Voyager 1 -avaruusluotain laukaistiin 5.9.1977, tehtävänään tutkia aurinkokuntaa, ja ajan kanssa tähtienvälistä ulkoavaruutta. Se oli ehtinyt aurinkokuntamme äärirajalle, kun se jälleen 14.2.-2.6.1990 lähetti ottamiaan kuvia maahan. Eräässä näistä rosoisista kuvista näkyi haalea sininen piste: maapallo kuvattuna aurinkokuntamme rajaseuduilta, lähes 6.1 miljardin kilometrin päästä. Tämä kuva näkyy yllä. Tuo pieni piste, joka riippuu kuvassa oikealla, auringon synnyttämän kellertävän heijastuksen keskellä, ja syvän avaruuden ympäröimänä, on maapallo.

Nykyään Voyager 1 on edelleen toiminnassa, ja maasta kaukaisin ihmisen tekemä laite: 11.4.2011 etäisyys on noin 17.5 miljardia kilometriä, ja maapallo ei ole enää pitkään aikaan näkynyt edes pikselinä. Voyager 2 -luotain lähetettiin hieman ennen Voyager 1:stä, 20.8.1977. Luotaimien matkasta voi lukea lisää esimerkiksi NASA:n Voyager-sivuilta.

Voyager 1:n summittainen kohta kuvanottohetkellä (vihreä ympyrä)

Tuon ”haalea sininen piste” -kuvan inspiroimana tähtitieteilijä ja astrobiologi Carl Sagan (1934-1996) kirjoitti kirjan ”Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space” (1994). Tämä oli jatko-osa hänen 1980 ilmestyneelle kirjalleen ”Cosmos”, jonka rinnalla Sagan toteutti myös kenties upeimman dokumenttisarjan koskaan, ”Cosmos: A Personal Voyage”. Valitettavasti kumpaakaan mainituista kirjoista ei ole suomennettu.

Tuntuu, että Saganille ei saa tehtyä kunniaa suomennoksella – en ainakaan minä. Mutta yritin ja suomensin hänen kuuluisat sanat kirjasta Pale Blue Dot, lopetuksena aloitusluvulle You Are Here. Tämän otteen voi lukea alkuperäiskielellä muun muassa Wikipedian ”Pale Blue Dot” -artikkelista. Tämän lisäksi Internetissä kiertää paljon videoita, joissa voi kuunnella tämän itse Carl Saganin lukemana, sillä teos julkaistiin myös hänen itsensä lukemana audiokirjana. Eräs paljon katsottu versio löytyy esimerkiksi YouTubesta – jonka rinnalla valitettavasti kaikki suomennokset kalpenevat. Mutta sisältö on tärkein ja ajatus yhä relevantimpi. Joten, näin ollen…

____________________________________________________________________________

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

… Tästä kaukaisesta näköalapaikasta tarkasteltuna, Maa ei välttämättä näytä mitenkään erityiseltä. Mutta meille se on erilainen.

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on täällä. Se on koti. Se on me. Sen päällä jokainen jota rakastat, jokainen jonka tunnet, jokainen josta olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut, eli heidän elämänsä. Ilomme ja surumme keräytymä, tuhansia itsevarmoja uskontoja, ideologioita ja ekonomisia oppeja, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja talonpoika, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiverikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkaaja, jokainen moraaliopettaja, jokainen korruptoitu poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”suurmies”, jokainen pyhimys ja syntinen lajimme historiassa elivät siellä – pölyhiukkasella ripustettuna auringonsäteeseen.

Maa on hyvin pieni näyttämö valtavalla kosmisella areenalla. Ajattele niitä verijokia, jotka kaikki nuo kenraalit ja keisarit vuodattivat, jotta kunnian ja voittamisen nimissä heistä saattoi tulla hetkellisiä mestareita murto-osassa erästä pistettä. Ajattele niitä loputtomia julmuuksia, joita erään tämän pikselin kulman asukkaat harjoittavat hädin tuskin erottuvan jonkin toisen kulman asukkaiden kanssa, kuinka toistuvia heidän väärinymmärrykset, kuinka innokkaita he ovat tappamaan toisiaan, kuinka harrasta heidän vihamielisyytensä onkaan.

Poseerauksemme, kuviteltu omahyväisyytemme, harha siitä, että meillä on jokin etuoikeutettu asema Universumissa, tulevat haastetuiksi tämän haalean valopisteen johdosta. Planeettamme on yksinäinen täplä suuressa verhoavassa kosmisessa pimeydessä. Epämääräisyydessämme, kaikessa tässä valtavuudessa, ei ole yhtäkään vihjettä, että apua tulisi muualta pelastamaan meidät itseltämme.

Maa on tähän saakka ainoa tunnettu maailma, joka suojelee elämää. Ei ole mitään muuta paikkaa, ainakaan lähitulevaisuudessa, johon lajimme voisi muuttaa. Vierailla, kyllä. Asettua, ei vielä. Pidit siitä tai et, tällä hetkellä maapallo on missä vaikutamme.

On sanottu, että astronomia on nöyryyttävä ja luonnetta kasvattava kokemus. Ei ole kenties olemassa parempaa demonstraatiota ihmisen omahyväisyyden hulluudesta kuin tämä kaukainen kuva pikkuruisesta maailmastamme. Minulle se alleviivaa vastuutamme käyttäytyä hyväntahtoisemmin toistemme kanssa, ja suojella ja vaalia tuota haaleaa sinistä pistettä, ainoaa kotia, jonka olemme koskaan tunteneet.

____________________________________________________________________________

PS: Suosittelen lämpimästi myös Carl Sagan Tribute Series -videosarjaa, jota YouTubessa editoi ja kokoaa muun muassa Carl Saganin itsensä lukeman ”Pale Blue Dot” -audiokirjan pohjalta käyttäjä callumCGLP.

____________________________________________________________________________