Sam Harris – Ajattelua hyvästä ja pahasta

Jälleen Harrisin suomennosta. Tämä toimii johdatuksena Harrisin ajatukseen ”moraalisesta maisemasta” ja moraalin tieteestä (engl. Moral landscape; science of morality). Konferenssista on saatavilla videot YouTubesta sekä Edge Foundationin sivuilta (ks. YouTubesta esim. Harrisin puheen jälkeinen Q&A sessio, jota ei ole tässä suomennettu). Alla näkyvä suomennos on Harrisin blogissaan 14.12.2013 julkaisemasta kirjoituksesta, mutta Edge on julkaissut sen sivuillaan ilmeisesti syyskuussa 2010.

Alla siis mainittu blogimerkinnän suomennos kokonaisuudessaan:

_____________________________________________________________________________________

Vuonna 2010 John Brockman ja Edge Foundation pitivät konferenssin nimeltä “Moraalin Uusi Tiede” (engl. ”The New Science of Morality”). Osallistujina itseni lisäksi olivat Roy Baumeister, Paul Bloom, Joshua D. Greene, Jonathan Haidt, Marc Hauser, Joshua Knobe, Elizabeth Phelps ja David Pizarro. Joitain keskustelujamme on nyt julkaistu kirjana (kera monien mielenkiintoisten esseiden) nimeltä Thinking: The New Science of Decision-Making, Problem-Solving, and Prediction. John Brockman ja Harper Collins ovat antaneet minulle luvan julkaista editoidut kommenttini tässä.

 *  *  *

Sitä, mitä aioin tänään sanoa, on hieman tyrkitty sen ansiosta, mitä on jo sanottu, ja muutaman irrallisen keskustelun ansiosta. Epäilemättä näin sen tulisikin olla. Mutta jos kommenttini ovat vähemmän johdonmukaiset kuin toivoisit, syytä sitä—ja jet lagia.

Ajattelen, että meidän tulee erottaa toisistaan kolme projektia, jotka helposti vaikuttavat yhtenäisiltä, mutta jotka ovat selvästi toisistaan erotettavia ja itsenäisesti arvokkaita pyrkimyksiä:

Ensimmäinen projekti on ymmärtää, mitä ihmiset tekevät ”moraalin” nimissä. Voimme katsoa maailmaa, todistaen kaikki moninaiset käyttäytymismallit, säännöt, kulttuuriset artefaktit ja moraalisesti keskeiset tunteet, kuten empatia ja inho, ja voimme tutkia, miten nämä asiat ilmenevät ihmisyhteisöissä—niin meidän aikanamme kuin läpi historian. Voimme tarkastella kaikkia näitä ilmiöitä niin tuomitsemattomasti kuin mahdollista ja pyrkiä ymmärtämään niitä. Voimme ymmärtää niitä evolutionaarisin termein, ja voimme ymmärtää niitä psykologisin ja neurobiologisin termein, siten kuin ne ilmenevät nykyisyydessä. Ja voimme kutsua tästä seuraavaa dataa ja koko pyrkimystä nimellä ”moraalin tiede”. Tämä olisi sellainen täysin dekriptiivinen tiede, jota Jonathan Haidt puolustaa.

Useimpien tieteilijöiden mielestä tämä projekti vaikuttaa kattavan kaiken tieteen ja moraalin välille oikeutetusta kosketuspinnasta—tarkoittaen tieteen ja käsitysten hyvästä ja pahasta ja oikeasta ja väärästä välille. Mutta mielestäni on kaksi muuta projektia, joihin osallistua, jotka saattavat olla tärkeämpiä.

Toinen projekti olisi selkeyttää sitä, mitä tarkoitamme, ja mitä meidän tulisi tarkoittaa, termillä ”moraali”. Tulisi ymmärtää, miten se ylipäätään liittyy ihmisten hyvinvointiin, ja käyttää tätä uutta oppiainetta ajatellaksemme älykkäämmin, miten maksimoida ihmisten hyvinvointi. Filosofit toki saattavat ajatella, että tämä herättää joitain tärkeitä kysymyksiä, ja tulen palaamaan niihin. Mutta ajattelen, että tämä on erillinen projekti, ja se ei ole puhtaasti deskriptiivinen. Se on normatiivinen projekti. Kysymys kuuluu: miten voimme ajatella moraalista totuutta tieteen kontekstissa?

Kolmas projekti on suostuttelemisen projekti: Miten voimme suostutella kaikki ihmiset, jotka ovat sitoutuneita typeriin ja haitallisiin asioihin ”moraalin” nimissä, muuttamaan heidän sitoumuksiaan ja elämään parempaa elämää? Ajattelen, että tämä kolmas projekti on itseasiassa kaikkein tärkein projekti, jonka ihmiskunta kohtaa tässä ajanhetkessä. Siihen sisältyy kaikki, mistä voisimmekaan välittää—ilmastonmuutoksen pidättämisestä ydinaseiden leviämisen pysäyttämiseen, syövän parantamiseen, valaiden pelastamiseen. Mikä tahansa pyrkimys, joka vaatii, että saisimme kollektiiviset prioriteettimme järjestykseen ja aikamme ja resurssimme jäsennettyä, sisältyisi tämän projektin piiriin. Rakentaaksemme elinkelpoisen globaalin sivilisaation, meidän tulee alkaa lähentyä kohti samoja ekonomisia, poliittisia ja ympäristöön liittyviä tavoitteita.

Moraalisen suostuttelun projekti on selvästi hyvin vaikea. Mutta se on nähdäkseni erityisen vaikea jos et kykene selvittämään, missä mielessä kukaan voisi koskaan olla oikeassa tai väärässä kysymyksissä koskien moraalia tai ihmisarvoja. Oikean ja väärän ymmärtäminen universaalein termein on Projekti Kaksi, ja olen itse siihen keskittynyt.

On olemassa esteitä, jotka haittaavat ajattelua Projektista Kaksi: pääasiallinen este on, että useimmat oikein ajattelevat, hyvin koulutetut ja hyväntahtoiset ihmiset—ainakin useimmat tieteilijät ja julkiset ajattelijat, ja luultavasti useimmat journalistit—ovat vakuuttuneet, että jokin viimeisen 200 vuoden älyllisessä kehityksessä on tehnyt mahdottomaksi puhua ”moraalisesta totuudesta”. Ei siksi, koska ihmiskokemusta olisi niin vaikea tutkia tai aivot liian monimutkaiset. Vaan koska on ajateltu, että ei ole olemassa älyllistä perustaa, jolta sanoa, että kukaan on koskaan oikeassa tai väärässä kysymyksissä koskien hyvää ja pahaa.

Aikomukseni on heikentää tätä oletusta, joka on nyt hallitseva mielipide tieteessä ja filosofiassa. Mielestäni se perustuu useaan virhepäätelmään ja kaksoisstandardiin ja suoraan sanoen huonoon filosofiaan. Ensimmäinen asia, josta minun tulee huomauttaa sen epätotuuden lisäksi, on, että tällä näkökannalla on seurauksia.

Vuonna 1947 kun Yhdistyneet kansakunnat yritti muotoilla ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, Yhdysvaltain antropologinen seura (engl. The American Anthropological Association) otti kantaa sanoen, että sitä ei ole mahdollista tehdä—sillä tämä vain tyrkyttäisi yhtä yksittäistä käsitystä ihmisoikeuksista muulle ihmiskunnalle. Mikä tahansa käsitys ihmisoikeuksista on kulttuurin tuote, ja universaalin ihmisoikeuskäsityksen julistaminen on älyllisesti kiellettyä. Tämä oli parasta mihin yhteiskuntatieteet kykenivät kun Auschwitzin krematorio vielä savusi.

Mutta on toki pitkään ollut ilmiselvää, että meidän tulee lähentyä, globaalina sivilisaationa, uskoissamme siitä, miten meidän tulisi kohdella toisiamme. Tämän takia tarvitsemme jonkin universaalin käsityksen oikeasta ja väärästä. Joten mielestäni skeptisyydellä moraalista totuutta kohtaan on sen epätotuuden lisäksi tosiasiassa seurauksia, joista meidän tulisi olla huolissamme.

Määritelmillä on väliä. Ja tieteessä olemme jatkuvasti kehystämässä keskusteluja ja tekemässä määritelmiä. Tässä prosessissa ei ole mitään, joka tuomitsee meidät epistemologiseen relativismiin tai joka mitätöi totuusväitteet. Määrittelemme ”fysiikan”, löyhästi ilmaistuna, meidän parhaaksi pyrkimykseksi ymmärtää materian ja energian käyttäytymistä universumissa. Tämä oppiaine määritellään suhteessa tavoitteeseen ymmärtää, miten materia käyttäytyy.

Jokainen on toki vapaa määrittelemään ”fysiikan” jollain muulla tapaa. Kreationisti fyysikko saattaisi saapua huoneeseen ja sanoa, ”No, tuo ei ole minun määritelmäni fysiikalle. Minun fysiikkani on suunniteltu vastaamaan Ensimmäistä Mooseksen kirjaa.” Mutta olemme vapaita vastaamaan sellaiselle henkilölle, sanomalla, ”Tiedätkö, et todellakaan kuulu tähän konferenssiin. Tuo ei ole ’fysiikkaa’ siten kuin me olemme siitä kiinnostuneita. Käytät sanaa erilailla. Et pelaa meidän kielipeliä.” Moinen poissulkemisen ele on sekä oikeutettu että välttämätön. Se tosiasia, että fysiikan diskurssi ei ole tarpeeksi hiljentämään sellaista henkilöä, että häntä ei voi tuoda keskusteluumme ja nujertaa meidän ehdoilla, ei heikennä fysiikkaa objektiivisen totuuden alueena.

Ja silti moraalin aihealueella vaikutamme ajattelevan, että eriävien mielipiteiden mahdollisuus on ylitsepääsemätön asia. Se tosiasia, että joku voi tulla ja sanoa, että hänen moraalillaan ei ole mitään tekemistä ihmisten kukoistuksen kanssa—että se liittyy esimerkiksi sharia-lain seuraamiseen—pelkästään se tosiasia, että moinen kanta voidaan artikuloida todistaa, että ei ole olemassa mitään moraalista totuutta. Moraalin tulee näin ollen olla ihmisten keksintö. Mutta tämä on virhepäätelmä.

Meillä on intuitiivinen fysiikka, mutta suuri osa meidän intuitiivisesta fysiikasta on väärässä suhteessa tavoitteeseen ymmärtää, miten materia ja energia käyttäytyvät tässä universumissa. Tarkoitan, että meillä on myös intuitiivinen moraali, ja suuri osa meidän intuitiivisesta moraalista saattaa olla väärässä suhteessa tavoitteeseen maksimoida ihmisten kukoistus—ja väärässä viitteissä tosiasioihin, jotka yleisesti hallitsevat tietoisia olentoja.

Joten esitän lyhyesti, että ainoa oikeutettu moraalisen huolenaiheemme alue on tietoisten olentojen hyvinvointi. Sanon muutaman sanan tämän väitteen tueksi, mutta mielestäni idea, että sitä tulee puolustaa, on usean meille huomaamattoman virhepäätelmän ja kaksoisstandardin tulos. En tiedä, onko minulla aikaa paljastaa ne kaikki, mutta mainitsen muutaman.

Tähän mennessä olen esitellyt kaksi asiaa: tietoisuuden konseptin ja hyvinvoinnin konseptin. Väitän, että tietoisuus on ainoa konteksti, jossa voimme puhua moraalista ja ihmisarvoista. Miksi tietoisuus ei ole mielivaltainen lähtökohta? No, mikä olisi vaihtoehto? Kuvittele vain jonkun tulevan ja väittävän omaavansa jonkun muun arvon lähteen, jolla ei ole mitään tekemistä tietoisten olentojen aktuaalisen tai potentiaalisen kokemuksen kanssa. Mikä tahansa tämä onkaan, sen tulee olla jotakin, joka ei kykene vaikuttamaan minkään kokemukseen universumissa, tässä elämässä tai missään muussa.

Jos laitat tämän kuvitellun arvon lähteen laatikkoon, luulen, että laatikossasi olisi—määrittelynomaisesti—vähiten kiinnostava asia universumissa. Se olisi—jälleen määrittelynomaisesti—jotakin, josta ei ole mahdollista välittää. Jokaisella muulla arvon lähteellä on jokin suhde tietoisten olentojen kokemukseen. Joten en ajattele, että tietoisuus on mielivaltainen lähtökohta. Kun puhumme oikeasta ja väärästä ja hyvästä ja pahasta, ja tuloksista, joilla on väliä, puhumme välttämättä aktuaalisista tai potentiaalisista muutoksista tietoisessa kokemuksessa.

Lisäisin vielä, että ”hyvinvoinnin” konsepti kiteyttää kaiken, josta välitämme moraalin alueella. Haasteena on määritellä hyvinvointi siten, että se on todella rajaton ja kykenevä omaksumaan kaiken, josta välitämme. Tämän takia en tapaa kutsua itseäni ”konsenkventialistiksi” tai ”utilitaristiksi”, koska traditionaalisesti nämä kannat ovat rajanneet käsityksen seurauksista siten, että ne vaikuttavat hyvin haurailta ja muita asioita poissulkevilta—tuottaen eräänlaisen uhrimäärän laskennon, jonka vain joku Aspergerin oireyhtymän omaava voisi omaksua.

Pohdi Raitiovaunuongelmaa (engl. Trolley Problem): Jos tosiasiassa henkilön työntämisen raiteille ja vivun vääntämisen välillä on ero—ehkäpä suhteessa emotionaalisiin seurauksiin näiden tekojen suorittamisesta—no, sitten tämä ero on otettava huomioon. Tai pohdi Peter Singerin Matalan lammen ongelmaa (engl. Shallow Pond problem): Me kaikki tiedämme, että vaatisi hyvin erilaisen henkilön, joka kävelee matalaan lampeen hukkuvan lapsen ohi, koska pelkää pukunsa kastuvan, kuin mitä vaatisi jättää huomiotta vetoamus UNICEF:lta. Se kertoo paljon enemmän sinusta, jos kykenet kävelemään lammikon ohi. Jos olisimme kaikki tämänlaisia henkilöitä, olisi sillä kauhistuttavia seuraamuksia silmän kantamattomiin. Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että kohtaamamme haaste on tehdä selväksi, mitä tekojen todelliset seuraukset ovat, mitkä muutokset ihmiskokemuksessa ovat mahdollisia, ja millä muutoksilla on merkitystä.

Ajatellessani universaalia viitekehystä moraalille, ajattelen nyt suhteessa siihen, mitä nimitän ”moraaliseksi maisemaksi” (engl. moral landscape). Ehkäpä helvetissä on paikka jokaiselle, joka kierrättää kliseen tähän tapaan, mutta fraasi ”moraalinen maisema” todella tavoittaa sen, mitä tarkoitan: Kuvittelen mielessäni maiseman täynnä huippuja ja laaksoja, jossa huiput vastaavat tietoisille järjestelmille mahdollisia kukoistuksen huippuja, ja laaksot vastaavat kurjuuden syvimpiä onkaloita.

Puhuakseni toistaiseksi nimenomaan ihmisistä: mikä tahansa muutos, joka voi vaikuttaa muutokseen ihmisen tietoisuudessa, johtaisi välitykseen halki moraalisen maiseman. Joten muutokset genomiimme, ja muutokset ekonomisiin järjestelmiimme—ja kaikki muutokset niiden väliltä, jotka voisivat mitenkään vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, hyvässä tai pahassa—välittyisivät liikkeeksi tässä ihmiskokemuksen mahdollisuuksien maisemassa.

Muutama mielenkiintoinen asia seuraa tästä mallista: On selvästi mahdollista, jopa todennäköistä, että moraalisessa maisemassa on useita huippuja. Puhuakseni nimenomaan ihmisyhteisöistä: Kenties on olemassa keino maksimoida ihmisten kukoistus, jossa seuraamme Peter Singeriä niin pitkälle kuin mahdollista, ja jotenkin koulutamme itsemme olemaan todella puolueettomia ystäviämme ja perhettämme kohtaan, ettemme painota lastemme hyvinvointia sen enempää kuin muiden lasten. Ja kenties on olemassa toinen huippu, jossa jatkamme puolueellisina oloa omia lapsiamme kohtaan, tietyin raja-arvoin, samalla kun korjaamme tätä ennakkoasennetta luomalla sosiaalisen järjestelmän, joka on tosiasiassa reilu. Kenties on tuhat erilaista tapaa virittää nämä itsekkyyden ja altruismin muuttujat siten, että laskeudumme jollekin moraalisen maiseman huipulle.

Mutta on kuitenkin paljon useampia tapoja olla olematta millään huipulla. Ja on selvästi mahdollista olla väärässä siitä, miten liikkua nykytilanteestamme lähimmälle vapaalle huipulle. Tämä on suora seuraus siitä havainnosta, että kaikki meille mahdolliset tietoiset kokemukset ovat sen tuotteita, millainen universumi on. Meidän tietoinen kokemus nousee luonnonlaeista, aivotiloista, ja sekoittumisestamme maailman kanssa. Näin ollen on olemassa oikeita ja vääriä vastauksia kysymykseen, miten maksimoida ihmisten kukoistus milläkin hetkellä.

Tämä on uskomattoman helppo nähdä kun kuvittelemme maailmassa olevan vain kaksi ihmistä: voimme kutsua heitä Aatamiksi ja Eevaksi. Kysy itseltäsi, onko olemassa oikeita ja vääriä vastauksia kysymykseen, miten Aatami ja Eeva saattaisivat maksimoida hyvinvointinsa? Selkeästikin on. Väärä vastaus numero yksi: he voivat mäiskäistä toisiaan kasvoihin isolla kivellä. Tämä ei ole paras strategia maksimoida heidän hyvinvointi.

On toki nollasummapelejä, joita he voisivat pelata. Ja kyllä, he saattaisivat olla psykopaatteja, jotka olisivat täysin kyvyttömiä yhteistyöhön. Mutta selkeästikin parhaat vastaukset heidän tilanteeseen eivät ole nollasummia. Heidän kukoistuksen mahdollisuudet, ja syvällisempien ja kestävämpien mielihyvän lähteiden löytäminen, paljastuvat vain jonkinlaisen yhteistoiminnan välityksellä. Ja kaikkia huolia, joita ihmiset normaalisti tuovat näihin keskusteluihin—kuten deontologisia periaatteita tai rawlsilaisia huolia reiluudesta—voidaan tarkastella kontekstissa, jossa kysymme, miten Aatami ja Eeva voivat navigoida mahdollisten kokemusten maisemassa siten, että löytäisivät todellisen ihmiskukoistuksen huipun, vaikka se olisikin ainoa huippu. Jälleen kerran useat, samanarvoiset, mutta yhteensopimattomat huiput yhä sallivat realistisen maiseman, jossa on oikeita ja vääriä vastauksia moraalikysymyksiin.

Eräs asia, jonka meidän ei tule antaa hämätä, on ero käytännöllisten vastausten ja periaatteellisten vastausten välillä. Tarpeetonta sanoa, Aatamin ja Eevan mahdollisten kokemusten valikoiman täysi ymmärtäminen esittää fantastisen monimutkaisen ongelman. Ja siitä tulee vielä monimutkaisempi kun lisäämme kokeeseen 7 miljardia ihmistä. Mutta väittäisin, että se ei ole vaikea ongelma; siitä tulee vain monimutkaisempi.

Pohdi analogiana ekonomiaa: Onko ekonomia vielä tiede? Näennäisesti ei, muutaman viime vuoden perusteella. Ehkä ekonomia ei koskaan tule paremmaksi kuin se on nyt. Ehkä yllätymme suunnilleen vuosikymmenen välein jostakin kamalasta tapahtumasta, ja olemme pakotettuja myöntämään, että olemme tilanteemme monimutkaisuuden sokeuttamia. Mutta jos sanomme olevan vaikeaa tai mahdotonta vastata tiettyihin ongelmiin käytännössä ei vähääkään vihjaa etteikö näihin ongelmiin ole oikeita ja vääriä vastauksia periaatteessa.

Ekonomian monimutkaisuus ei koskaan houkuttelisi meitä sanomaan, että ei ole oikeita ja vääriä tapoja suunnitella talousjärjestelmiä tai vastata finanssikriiseihin. Kukaan ei koskaan sano, että on kiihkoilua kritisoida toisen maan vastatoimia pankin kaatumiseen. Kuvittele vain, kuinka kauhistuttavaa olisi jos kaikki fiksuimmat ihmiset olisivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä siitä, että meidän tulisi olla tuomitsematta kenenkään näkemyksiä ekonomiasta, ja mitään mahdollista vastausta globaaliin talouskriisiin.

Ja silti tämä on täsmälleen, missä seisomme älyllisenä yhteisönä suhteessa kaikkein tärkeimpiin ihmiselämän kysymyksiin. En usko, että olet nauttinut mielen elämää ennen kuin olet todistanut filosofin tai tieteilijän puhuvan burkan ”kontekstuaalisesta legitimiteetistä”, tai naisten ympärileikkauksen, tai minkään muun näistä barbaarisista tavoista, joiden tiedämme aiheuttavan tarpeetonta ihmisten kärsimystä. Olemme vakuuttaneet itsellemme, että tiede on jollain tapaa määritelmänomaisesti arvovapaata tilaa ja että emme voi tehdä arvoarvostelmia uskoista tai tavoista, jotka tarpeettomasti johtavat harhaan yrityksiämme rakentaa onnellisia ja tervejärkisiä yhteiskuntia.

Totuus on, että tiede ei ole arvovapaata. Hyvä tiede on todisteiden, loogisen johdonmukaisuuden, nuukuuden ja muiden älyllisten hyveiden arvostamisen tuote. Ja jos et arvosta näitä asioita, et voi osallistua tieteelliseen keskusteluun. Tarkoitan, että meidän ei tule olla huolissamme ihmisistä, jotka eivät arvosta ihmisten kukoistusta, tai jotka sanovat, että eivät arvosta. Meidän ei tarvitse kuunnella ihmisiä, jotka tulevat pöydän ääreen, sanoen, ”Tiedätkös, me haluamme leikata aviorikkojien päät irti jalkapallopeliemme puoliajalla, koska meillä on universumin Luojan sanelema kirja, joka sanoo, että meidän tulisi niin tehdä.” Vastauksena olemme vapaita sanomaan, ”Tuota, vaikutat olevan sekaisin kaikesta. Sinun ”fysiikka” ei ole fysiikkaa, ja sinun ”moraali” ei ole moraalia.” Nämä ovat yhtäpitävät liikkeet, älyllisesti puhuttaessa. Ne ovat syntyneet samasta kanssakäynnistä oikeiden tosiasioiden kanssa koskien sitä, millainen universumi on. Moraalin suhteen keskustelumme voi edetä viitteellä tosiasioihin koskien tietoisten olentojen vaihtuvia kokemuksia. Minusta vaikuttaa siltä, että on tieteellisesti aivan yhtä oikeutettua määritellä ”moraali” tähän tapaan kuin on määritellä ”fysiikka” suhteessa materian ja energian käyttäytymiseen. Mutta useimmat ihmiset, jotka osallistuvat moraalin tieteelliseen tutkimiseen eivät vaikuta tajuavan tätä.

 *  *  *

Kustantajalta: Daniel Kahneman ihmisen ituition voimasta (ja kompastuskivistä) ja “tiedostamattomasta” ajattelusta • Daniel Gilbert halusta, ennusteista, ja miksi haluamamme saaminen ei aina tee meistä onnellisia • Nassim Nicholas Taleb statistiikan rajoista päätöksenteon tukena • Vilayanur Ramachandran ihmisluonnon tieteellisistä tukipilareista • Simon Baron-Cohen testosteronin hätkähdyttävistä vaikutuksista aivoissa • Daniel C. Dennett ”normaalin” ihmismielen arkkitehtuurin dekoodaamisesta • Sarah-Jayne Blakemore mielenterveyshäiriöistä ja nuoruusiän tärkeästä kehitysvaiheesta • Jonathan Haidt, Sam Harris ja Roy Baumeister moraalin tieteestä, etiikasta ja evolutiivisen ja biologisen ajattelun nousevasta symbioosista • Gerd Gigerenzer rationaalisuudesta ja mikä informoi valintojamme

_____________________________________________________________________________________

Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Nostot

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”

– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________


Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.


Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.


Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. 1


…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja 90 % ruumiissamme sijaitsevista soluista sekä 99 % aktiivisista geeneistä ruumiissamme kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minäMinä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.


Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. 2

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.


Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.


Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________


“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”

– Carl Sagan

 ___________________________


Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.


Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________


Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________