Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Featured

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”

– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________


Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.


Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.


Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. 1


…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja 90 % ruumiissamme sijaitsevista soluista sekä 99 % aktiivisista geeneistä ruumiissamme kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minäMinä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.


Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. 2

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.


Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.


Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________


“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”

– Carl Sagan

 ___________________________


Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.


Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________


Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________

Mainokset

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

Voyager 1 -avaruusluotain laukaistiin 5.9.1977, tehtävänään tutkia aurinkokuntaa, ja ajan kanssa tähtienvälistä ulkoavaruutta. Se oli ehtinyt aurinkokuntamme äärirajalle, kun se jälleen 14.2.-2.6.1990 lähetti ottamiaan kuvia maahan. Eräässä näistä rosoisista kuvista näkyi haalea sininen piste: maapallo kuvattuna aurinkokuntamme rajaseuduilta, lähes 6.1 miljardin kilometrin päästä. Tämä kuva näkyy yllä. Tuo pieni piste, joka riippuu kuvassa oikealla, auringon synnyttämän kellertävän heijastuksen keskellä, ja syvän avaruuden ympäröimänä, on maapallo.

Nykyään Voyager 1 on edelleen toiminnassa, ja maasta kaukaisin ihmisen tekemä laite: 11.4.2011 etäisyys on noin 17.5 miljardia kilometriä, ja maapallo ei ole enää pitkään aikaan näkynyt edes pikselinä. Voyager 2 -luotain lähetettiin hieman ennen Voyager 1:stä, 20.8.1977. Luotaimien matkasta voi lukea lisää esimerkiksi NASA:n Voyager-sivuilta.

Voyager 1:n summittainen kohta kuvanottohetkellä (vihreä ympyrä)

Tuon ”haalea sininen piste” -kuvan inspiroimana tähtitieteilijä ja astrobiologi Carl Sagan (1934-1996) kirjoitti kirjan ”Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space” (1994). Tämä oli jatko-osa hänen 1980 ilmestyneelle kirjalleen ”Cosmos”, jonka rinnalla Sagan toteutti myös kenties upeimman dokumenttisarjan koskaan, ”Cosmos: A Personal Voyage”. Valitettavasti kumpaakaan mainituista kirjoista ei ole suomennettu.

Tuntuu, että Saganille ei saa tehtyä kunniaa suomennoksella – en ainakaan minä. Mutta yritin ja suomensin hänen kuuluisat sanat kirjasta Pale Blue Dot, lopetuksena aloitusluvulle You Are Here. Tämän otteen voi lukea alkuperäiskielellä muun muassa Wikipedian ”Pale Blue Dot” -artikkelista. Tämän lisäksi Internetissä kiertää paljon videoita, joissa voi kuunnella tämän itse Carl Saganin lukemana, sillä teos julkaistiin myös hänen itsensä lukemana audiokirjana. Eräs paljon katsottu versio löytyy esimerkiksi YouTubesta – jonka rinnalla valitettavasti kaikki suomennokset kalpenevat. Mutta sisältö on tärkein ja ajatus yhä relevantimpi. Joten, näin ollen…

____________________________________________________________________________

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

… Tästä kaukaisesta näköalapaikasta tarkasteltuna, Maa ei välttämättä näytä mitenkään erityiseltä. Mutta meille se on erilainen.

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on täällä. Se on koti. Se on me. Sen päällä jokainen jota rakastat, jokainen jonka tunnet, jokainen josta olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut, eli heidän elämänsä. Ilomme ja surumme keräytymä, tuhansia itsevarmoja uskontoja, ideologioita ja ekonomisia oppeja, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja talonpoika, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiverikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkaaja, jokainen moraaliopettaja, jokainen korruptoitu poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”suurmies”, jokainen pyhimys ja syntinen lajimme historiassa elivät siellä – pölyhiukkasella ripustettuna auringonsäteeseen.

Maa on hyvin pieni näyttämö valtavalla kosmisella areenalla. Ajattele niitä verijokia, jotka kaikki nuo kenraalit ja keisarit vuodattivat, jotta kunnian ja voittamisen nimissä heistä saattoi tulla hetkellisiä mestareita murto-osassa erästä pistettä. Ajattele niitä loputtomia julmuuksia, joita erään tämän pikselin kulman asukkaat harjoittavat hädin tuskin erottuvan jonkin toisen kulman asukkaiden kanssa, kuinka toistuvia heidän väärinymmärrykset, kuinka innokkaita he ovat tappamaan toisiaan, kuinka harrasta heidän vihamielisyytensä onkaan.

Poseerauksemme, kuviteltu omahyväisyytemme, harha siitä, että meillä on jokin etuoikeutettu asema Universumissa, tulevat haastetuiksi tämän haalean valopisteen johdosta. Planeettamme on yksinäinen täplä suuressa verhoavassa kosmisessa pimeydessä. Epämääräisyydessämme, kaikessa tässä valtavuudessa, ei ole yhtäkään vihjettä, että apua tulisi muualta pelastamaan meidät itseltämme.

Maa on tähän saakka ainoa tunnettu maailma, joka suojelee elämää. Ei ole mitään muuta paikkaa, ainakaan lähitulevaisuudessa, johon lajimme voisi muuttaa. Vierailla, kyllä. Asettua, ei vielä. Pidit siitä tai et, tällä hetkellä maapallo on missä vaikutamme.

On sanottu, että astronomia on nöyryyttävä ja luonnetta kasvattava kokemus. Ei ole kenties olemassa parempaa demonstraatiota ihmisen omahyväisyyden hulluudesta kuin tämä kaukainen kuva pikkuruisesta maailmastamme. Minulle se alleviivaa vastuutamme käyttäytyä hyväntahtoisemmin toistemme kanssa, ja suojella ja vaalia tuota haaleaa sinistä pistettä, ainoaa kotia, jonka olemme koskaan tunteneet.

____________________________________________________________________________

PS: Suosittelen lämpimästi myös Carl Sagan Tribute Series -videosarjaa, jota YouTubessa editoi ja kokoaa muun muassa Carl Saganin itsensä lukeman ”Pale Blue Dot” -audiokirjan pohjalta käyttäjä callumCGLP.

____________________________________________________________________________

Richard Dawkinsin kirje 10-vuotiaalle tyttärelleen – Hyvät ja huonot syyt uskomiseen

Suomensin pienen pätkän Richard Dawkinsin kirjeestä, jonka hän kirjoitti ja antoi 10-vuotiaalle tyttärelleen vuonna 1994. Tytär opiskelee nykyään lääketiedettä. Innostuin kuitenkin lopulta suomentamaan koko kirjeen yhdellä istumalla, ja jaan sen mielelläni kaikille. Huomautan, että en ole käännöstieteilijä, mutta eiköhän siitä selvän saa. -_-

Professori Richard Dawkins (1941-) on eläkkeellä oleva englantilainen eläintieteilijä, evoluutiobiologi ja tieteen kansantajuistaja. Ennen eläkkeelle jäämistään, vuonna 2008, hänen viimeisin positio oli Oxfordin yliopistossa ensimmäisenä tieteen kansantajuistamisen professorina (The Simonyi Professorship for the Public Understanding of Science). Hänet tunnetaan hyvin evoluutioteoriaa käsittelevistä kirjoistaan ja muun muassa meemi -käsitteen keksimisestä vuoden 1976 ilmestyneessä esikoisteoksessaan ”The Selfish Gene” (Geenin itsekkyys, 1993). Muita hänen kirjoittamiaan tunnettuja teoksia ovat esimerkiksi ”Climbing Mount Impropable” (1996), “The God Delusion” (Jumalharha; 2006, 2007) sekä “The Greatest Show on Earth: The Evidence for Evolution” (Maailman hienoin esitys: Evoluution todisteet; 2009).

________________

Alkuperäinen englanninkielinen kirje löytyy esimerkiksi täältä: http://www.rationalresponders.com/richard_dawkins_letter_to_his_10_year_old_daughter_how_to_warn_your_child_about_this_irrational_world

Kirje on myös julkaistu hänen esseekokoelmansa ”A Devil’s Chaplain” (2003) viimeisessä luvussa ”A prayer for my daughter” (’Rukous tyttärelleni’), otsikolla ”Good and Bad Reasons for Believing” (’Hyvät ja huonot syyt uskomiseen’).

________________

Rakkaalle tyttärelleni,

Nyt kun olet kymmenen, haluan kirjoittaa sinulle eräästä minulle hyvin tärkeästä asiasta. Oletko koskaan miettinyt, miten tiedämme ne asiat, jota tiedämme? Miten esimerkiksi tiedämme, että tähdet, jotka näyttävät kuin neulan rei’iltä taivaalla, ovat oikeasti valtavia tulipalloja, kuten aurinko, ja todella kaukana? Ja miten tiedämme, että maapallo on eräs pienempi pallo, joka pyörii yhden tuollaisen tulipallon – auringon – ympärillä? Vastaus näihin kysymyksiin on ”todisteet”.

Joskus todisteet tarkoittavat, että voi nähdä (tai kuulla, tunnustella, haistaa…) jonkin asian olevan totta. Astronautit ovat matkanneet tarpeeksi kauas maapallolta, nähdäkseen omin silmin, että se on pyöreä. Joskus taasen meidän silmät tarvitsevat apua. ’Iltatähti’ näyttää kirkkaalta tuikkeelta taivaalla, mutta teleskoopin avulla voi nähdä, että se on kaunis pallo – planeetta, jota kutsumme Venukseksi. Jotakin, jonka voit oppia suoraan näkemällä (tai kuulemalla tai tunnustelemalla…), kutsutaan observaatioksi, eli havainnoksi.

Usein todisteisiin ei sisälly ainoastaan havainto yksinään, mutta havainnot ovat osaltaan aina todisteiden takana. Jos on tapahtunut murha, usein kukaan (paitsi murhaaja ja kuollut henkilö!) ei ole havainnoinut itse tekoa. Mutta etsivät pystyvät keräämään yhteen paljon muita havaintoja, jotka saattavat kaikki osoittaa kohti tiettyä epäiltyä. Mikäli henkilön sormenjäljet vastaavat tikarista löydettyjä sormenjälkiä, se on havainto siitä, että tämä henkilö on siihen koskenut. Tämä havainto ei todista, ettäkö hän teki murhan, mutta se saattaa auttaa yhdistettynä suureen määrään muita todisteita. Joskus etsivä saattaa mietiskellä suurta määrää havaintoja, kun hän yht’äkkiä tajuaa, että kaikki palaset osuvat kohdalleen ja todellakin todistavat, että se-ja-se oli murhaaja.

Tieteentekijät – tai tämän maailman ja universumin totuuksia selvittävät asiantuntijat – usein työskentelevät kuin etsivät. He tekevät arvauksen (jota kutsutaan hypoteesiksi) siitä, mikä saattaisi olla totta. He sitten sanovat itselleen: mikäli tämä olisi todella totta, meidän pitäisi nähdä sitä-tai-tätä. Tätä kutsutaan ennusteeksi. Esimerkiksi, mikäli maailma on oikeasti pyöreä, voimme luoda ennusteen, että matkustaja, joka matkaa tiettyyn suuntaan tarpeeksi pitkään, jossain vaiheessa saapuu takaisin sille paikalle josta lähti liikkeelle. Kun lääkäri sanoo, että sinulla on tuhkarokko, hän ei vain katso sinua ja näe tuhkarokon. Hänen ensimmäinen vilkaisu sinuun antaa hänelle hypoteesin, että sinulla saattaisi olla tuhkarokko. Hän sitten sanoo itselleen: mikäli potilaalla todella on tuhkarokko, meidän pitäisi nähdä… Sitten hän suorittaa sarjan ennusteita ja testaa niitä silmillään (onko sinulla näppylöitä?), käsillään (onko otsasi kuuma?) ja korvillaan (pihiseekö rintakehäsi tuhkarokon aiheuttamalla tavalla?). Vasta sitten hän tekee päätöksensä ja sanoo, ’diagnosoin, että lapsella on tuhkarokko’. Joskus lääkäreiden tarvitsee tehdä muitakin testejä, kuten verikokeita tai röntgenkuvia, jotka auttavat heidän silmiään, käsiään ja korviaan tekemään havaintoja.

Tapa, jolla tieteentekijät käyttävät todisteita oppiakseen maailmasta, on paljon nokkelampi ja monimutkaisempi kuin mitä voin kertoa lyhyessä kirjeessä. Mutta nyt haluan siirtyä todisteista, joka on hyvä syy uskoa jotakin, varoittamaan sinua kolmesta huonosta syystä uskoa mihinkään. Ne ovat ”traditio”, ”auktoriteetti” ja ”ilmestys”.

Ensimmäisenä, traditio. Muutama kuukausi sitten, menin televisioon käydäkseni keskustelun noin 50:n lapsen kanssa. Nämä lapset olivat kutsuttu, koska he olivat kasvatettu monissa eri uskonnoissa. Jotkut oli kasvatettu kristityiksi, toiset juutalaisiksi, muslimeiksi, hinduiksi tai sikhiläisiksi. Mies, jolla oli mikrofoni, kävi jokaisen lapsen luona kysymässä, mitä he uskovat. Se, mitä nämä lapset sanoivat, osoittaa täsmälleen, mitä tarkoitan ”traditiolla”. Osoittautui, että heidän uskomuksillaan ei ollut mitään tekemistä todisteiden kanssa. He vain toistivat heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa uskomuksia, jotka eivät myöskään perustuneet todisteille. He sanoivat asioita, kuten ’Me hindut uskomme niin ja näin’. ’Me muslimit uskomme sitä ja tätä.’ ’Me kristityt uskomme jotakin muuta.’ Tietenkin, koska he kaikki uskoivat eri asioita, he eivät voineet kaikki olla oikeassa. Mikrofonin kanssa liikkunut mies näytti pitävän tätä hyvin asianmukaisena ja ei edes yrittänyt saada heitä väittelemään erimielisyyksistään. Mutta se ei ollut se pointti, jonka haluan tehdä. Haluan vain yksinkertaisesti kysyä, mistä heidän uskonsa on peräisin. Ne tulevat traditiosta. Traditiot tarkoittavat uskoja, jotka ovat siirtyneet isovanhemmilta vanhemmille ja heiltä lapsilleen, ja niin edelleen. Tai ne ovat siirtyneet samaan tapaan kirjojen mukana läpi vuosisatojen. Traditionaaliset uskot saavat usein alkunsa hyvin mitättömistä asioista; ehkäpä joku vain keksii ne alun perin päästään, kuten tarinat Thorista ja Zeuksesta. Mutta kun ne ovat siirtyneet eteenpäin jokusen vuosisadan, niin ainoastaan se, että ne ovat niin vanhoja, saa ne näyttämään erityisiltä. Ihmiset uskovat asioita yksinkertaisesti vain siksi, koska ihmiset ovat uskoneet niin vuosisatoja. Se on traditio.

Ongelma traditiossa on se, että ei ole väliä kuinka pitkä aika tarinan keksimisestä on, se on yhä täsmälleen yhtä totta tai epätotta kuin alkuperäinen tarina oli. Jos keksii tarinan, joka ei ole totta, ja siirtää sen aina eteenpäin vuosisatojen ajan, ei tee siitä yhtään enempää totta!

Useimmat ihmiset Englannissa on kastettu Englannin kirkkoon, mutta tämä on vain yksi haara monista kristinuskon uskonnon haaroista. On muita haaroja, kuten Venäjän ortodoksit, roomalaiskatoliset ja metodistit. He kaikki uskovat eri asioita. Juutalainen uskonto ja islamin uskonto ovat yhä hieman erilaisia; ja on olemassa erilaisia juutalaisen uskonnon haaroja ja islamin uskonnon haaroja. Ihmiset, jotka uskovat edes hieman erilailla asioista kuin toiset, usein ajautuvat sotaan erimielisyyksiensä tähden. Joten saatat ajatella, että heillä on luultavasti hyviä syitä – todisteita – uskoakseen mitä he uskovat. Mutta oikeasti heidän eri uskomuksensa ovat täysin peräisin eri traditioista.

Puhutaanpa yhdestä erityisestä traditiosta. Roomalaiskatoliset uskovat, että Maria, Jeesuksen äiti, oli niin erityinen, että hän ei kuollut vaan nostettiin ruumiillisesti Taivaaseen. Muut kristinuskon traditiot ovat eri mieltä, sanoen, että Maria kuoli aivan kuten kuka tahansa muukin. Nämä muut uskonnot eivät puhu hänestä paljon, ja toisin kuin roomalaiskatoliset, he eivät kutsu häntä ’Taivaan Kuningattareksi’. Traditio, jonka mukaan Marian ruumis olisi nostettu taivaaseen, ei ole hyvin vanha. Raamattu ei sano mitään siitä, miten tai milloin hän kuoli; itse asiassa naisparkaa mainitaan Raamatussa hyvin vähän. Usko, että hänen ruumis nostettiin Taivaaseen, keksittiin vasta noin kuusi vuosisataa Jeesuksen ajan jälkeen. Alkuun se vain keksittiin, samaan tapaan kuin mikä tahansa tarina, kuten Lumikki, keksitään. Mutta, vuosisatojen kuluessa, siitä kasvoi traditio ja ihmiset alkoivat ottaa sen tosissaan yksinkertaisesti siksi, koska tarina oli kulkenut niin monen sukupolven ajan. Mitä vanhemmaksi traditio tuli sitä useampi ihminen otti sen todesta. Viimein se kirjattiin viralliseksi roomalaiskatolisen uskonnon uskoksi; vasta hiljattain, 1950. Mutta tarina ei ollut yhtään enempää totta 1950, kuin se oli silloin kun se ensimmäistä kertaa keksittiin 600 vuotta Marian kuoleman jälkeen.

Palaan vielä traditioon kirjeeni lopussa, ja katson sitä toisella tavalla. Mutta ensin minun tulee käsitellä ne kaksi muuta huonoa syytä uskoa mitään: auktoriteetti ja ilmestys.

Auktoriteetti, syynä uskoa jotakin, tarkoittaa uskoa johonkin, koska joku tärkeä henkilö on sanonut sinulle, että siihen tulisi uskoa. Roomalaiskatolisessa kirkossa Paavi on kaikkein tärkein henkilö, ja ihmiset uskovat, että tämä on oikeassa vain siksi, koska tämä on Paavi. Eräässä islamin uskonnon haarassa, tärkeät ihmiset ovat vanhoja parrakkaita miehiä, joita kutsutaan Ajatolliksi. Monet nuoret muslimit, eli islaminuskoiset, ovat valmiita murhaamaan jonkun, mikäli kaukaisessa maassa oleva Ajatolla käskee niin tehdä.

Sanoin, että roomalaiskatolisille sanottiin vasta 1950, että heidän tulee uskoa Marian ruumiilliseen taivaaseennousuun. Tarkemmin sanottuna tarkoitan, että 1950 Paavi sanoi heille, että näin heidän tulee uskoa. Ja se oli siinä. Koska Paavi sanoi, että se on totta, niin silloin sen täytyi olla totta! Jotkut asiat, joita Paavi sanoi elämässään, olivat tosia ja jotkut eivät. Ei ole mitään hyvää syytä, miksi uskoa kaikkea mitä hän sanoi, vain koska hän oli Paavi, aivan kuten ei ole mitään hyvää syytä uskoa kaikkea mitä kukaan muukaan sanoo. Nykyinen Paavi on määrännyt kuuntelijoitaan olemaan rajoittamatta heidän saamiensa lasten määrää. Mikäli ihmiset seuraavat hänen auktoriteettiään niin ylenpalttisesti kuin hän toivoisi, seurauksena saattaisi väestönpaljouden aiheuttamana olla hirvittävää nälänhätää, tauteja ja sotia.

Toki, jopa tieteessä, joskus emme ole nähneet todisteita itse ja meidän tulee luottaa jonkun toisen sanaan asiasta. En ole nähnyt omilla silmilläni todistetta, että valo kulkee noin 299 792 kilometriä sekunnissa. Sen sijaan uskon kirjoja, jotka kertovat minulle valonnopeuden. Tämä näyttää ”auktoriteetiltä”.  Mutta tosiasiassa se on paljon parempi kuin auktoriteetti, koska ihmiset, jotka kirjoittivat nämä kirjat, ovat nähneet todisteet asiasta ja kuka vain on vapaa tutkimaan tarkasti näitä todisteita koska vain he haluavat. Se on hyvin rauhoittavaa. Mutta edes papit eivät väitä, että olisi yhtään todisteita heidän tarinalleen Marian ruumiin noususta Taivaaseen.

Kolmas huono syy uskoa mitään on ”ilmestys”. Mikäli olisit kysynyt Paavilta 1950, miten tämä tiesi, että Marian ruumis hävisi Taivaaseen, hän olisi luultavasti sanonut, että se ”ilmestyi” hänelle. Hän sulki itsensä huoneeseensa ja rukoili ohjeistusta. Hän ajatteli ja ajatteli, aivan itsekseen, ja hän tuli mielensä sisällä yhä varmemmaksi ja varmemmaksi. Kun uskonnolliset ihmiset saavat vain tunteen sisällään, että jonkin asian on oltava totta, vaikkakaan asian totuudesta ei ole yhtään todisteita, he kutsuvat tätä tunnetta ”ilmestykseksi”. Ja eivät ainoastaan Paavit väitä saaneensa ilmestyksiä. Monet uskonnolliset ihmiset tekevät niin. Se on yksi heidän pääsyistään uskoa asioita, joita he uskovat. Mutta onko tämä hyvä syy?

Oletetaan, että sanoisin sinulle, että koirasi on kuollut. Olisit hyvin järkyttynyt ja luultavasti kysyisit, ’Oletko varma? Miten tiedät? Miten se tapahtui?’ Ja oletetaan, että vastaisin: ‘En oikeasti tiedä, että Pepe on kuollut. Minulla ei ole mitään todisteita. Minulla on vain tämä hassu tunne syvällä sisälläni, että hän on kuollut.’ Olisit hyvin ärtynyt minulle pelästytettyäni sinut, koska tietäisit, että pelkästään ”tunne” syvällä sisällä ei ole yksinään hyvä syy uskoa erään whippetin kuolleen. Sinä tarvitset todisteita. Meillä kaikilla on tunteita sisällämme aina silloin tällöin, ja joskus ne osoittautuvat paikkansa pitäviksi ja joskus eivät. Joka tapauksessa eri ihmisillä on vastakkaisia tunteita, joten miten meidän tulisi päättää kenen tunteet ovat missäkin asiassa oikeassa? Ainoa tapa olla varma, että koira on kuollut, on nähdä hänet kuolleena tai kuulla, että hänen sydämensä on pysähtynyt; tai kuulla jonkun kertovan nähneensä tai kuulleensa jotain oikeita todisteita tapahtuneesta.

Ihmiset sanovat joskus, että sinun pitää uskoa syvällä sisimmässäsi tuntemiisi tunteisiin tai et koskaan voi olla varma asioista kuten “Vaimoni rakastaa minua”. Mutta tämä on huono argumentti. Voi olla paljon todisteita siitä, että joku rakastaa sinua. Läpi päivän kun olet jonkun kanssa, joka rakastaa sinua, näet ja kuulet paljon pieniä todistuspaloja, ja ne kaikki sopivat yhteen. Se ei ole pelkästään tunne sisimmässä, kuten se tunne, jota papit sanovat ilmestykseksi. On myös ulkopuolisia asioita, jotka tukevat sisimmässä olevaa tunnetta: katseet silmissä, hellät äänensävyt, pienet palvelukset ja eleet; nämä ovat kaikki oikeita todisteita.

Joskus ihmisillä on vahva tunne sisimmässään, että joku rakastaa heitä, vaikka heillä ei ole mitään todisteita tästä. He ovat mahdollisesti täysin väärässä. On olemassa ihmisiä, joilla on vahva sisäinen tunne, että joku kuuluisa elokuvatähti todella rakastaa heitä, vaikka ei ole oikeasti koskaan edes tavannut tätä. Sellaiset ihmiset ovat mieleltään sairaita. Sisäisiä tunteita tulee tukea todisteilla, muutoin et vain voi luottaa niihin.

Sisäiset tunteet ovat arvokkaita myös tieteessä, mutta vain saadaksesi ideoita, joita myöhemmin testaat etsimällä todisteita. Tieteentekijällä voi olla ”aavistus” jostain ideasta, joka vain ”tuntuu” oikealta. Itsessään tämä ei ole hyvä syy uskoa jotain. Mutta se voi olla hyvä syy viettää aikaa tehden tarkkaa tutkimusta tai koetta, tai muulla tavoin etsiä todisteita. Tieteilijät käyttävät sisäisiä tunteita koko ajan saadakseen ideoita. Mutta ne eivät ole minkään arvoisia ennen kuin niitä voi tukea todisteilla.

Lupasin, että palaan vielä takaisin traditioon katsoakseni sitä toisella tapaa. Haluan yrittää selittää, miksi traditio on niin tärkeää meille. Kaikki eläimet ovat kehittyneet (evoluutioksi kutsutun prosessin kautta) selviämään siinä normaalissa ympäristössä, jossa heidän lajinsa elää. Leijonat ovat kehittyneet hyviksi selviytyjiksi Afrikan tasangoilla. Ravut ovat kehittyneet hyviksi selviytymään makeassa vedessä, kun taas hummerit ovat kehittyneet hyviksi selviämään suolaisessa vedessä. Ihmiset ovat myös eläimiä, ja me olemme kehittyneet hyviksi selviytymään maailmassa täynnä … muita ihmisiä. Useimmat meistä ei metsästä omaa ruokaamme kuten leijonat ja hummerit, me ostamme sen muilta ihmisiltä, jotka ovat ostaneet sen yhä muilta ihmisiltä. Me ”uimme ihmismeressä”. Aivan kuten kalat tarvitsevat kidukset selvitäkseen vedessä, ihmiset tarvitsevat aivot, jotka ovat kykeneväiset toimimaan muiden ihmisten kanssa. Aivan kuten meri on täynnä suolavettä, ihmismeri on täynnä vaikeasti opittavia asioita. Kuten kieli.

Sinä puhut englantia, mutta ystäväsi puhuu saksaa. Kummatkin teistä puhuvat sitä kieltä, joka sopii paremmin ”uitavaksi” teidän omissa erillisissä ”ihmismerissänne”. Kieli siirtyy eteenpäin traditiona. Ei ole mitään muuta keinoa. Englannissa Pepe, koira, on ’a dog’. Saksassa hän on ein Hund. Kumpikaan näistä sanoista ei ole sen oikeampi, tai todellisempi kuin toinen. Molemmat ovat vain yksinkertaisesti annettuja. Ollakseen hyviä ”uimaan omassa ihmismeressään”, lasten pitää oppia oman maansa kieli, ja paljon muita asioita heitä ympäröivistä ihmisistä; ja tämä tarkoittaa, että heidän pitää imeä itseensä, kuin imupaperi, valtava määrä traditionaalista tietoa. (Muista, että traditionaalinen tieto tarkoittaa yksinkertaisesti asioita, jotka on siirretty isovanhemmilta vanhemmille ja heiltä lapsille.) Lapsen aivojen tulee olla traditionaalisen tiedon imijä. Ja lapsen ei voi olettaa lajittelemaan ja erottamaan hyvää ja hyödyllistä traditionaalista tietoa – kuten kielen sanoja – pahasta tai hölmöstä traditionaalisesta tiedosta – kuten uskosta noitiin ja paholaisiin ja ikuisesti eläviin neitsyihin.

Se on sääli, mutta se on pakollinen haitta. Sillä koska lasten tulee olla traditionaalisen tiedon imijöitä, he todennäköisesti uskovat kaiken, mitä aikuiset heille sanovat. Oli se sitten totta tai valheellista, oikein tai väärin. Moni asia, jota aikuiset sanovat heille, on totta ja perustuu todisteisiin tai on muuten edes järjellistä. Mutta jos jokin osa siitä on valheellista, hölmöä tai jopa pahanilkeistä, ei ole mitään, mikä estäisi lapsia uskomasta myös siihen. Ja kun lapset sitten kasvavat aikuisiksi, mitä he tekevät? No, totta kai, he kertovat kaiken seuraavalle sukupolvelle lapsia. Eli kun jokin asia muodostuu vahvasti uskotuksi – vaikka se olisikin täysin epätotta ja ei ollut mitään syytä uskoa sitä alun perinkään – se saattaa jatkua ikuisesti. Saattaisiko tämä olla mitä tapahtui uskonnoille? Usko, että on jumala tai jumalia. Usko Taivaaseen. Usko, että Maria ei koskaan kuollut. Usko, että Jeesuksella ei koskaan ollut ihmistä isänä. Usko, että rukouksiin vastataan. Usko, että viini muuttuu vereksi. Yhteenkään näistä väitteistä ei ole olemassa mitään niitä tukevia todisteita. Silti miljoonat ihmiset uskovat niihin. Kenties tämä johtuu siitä, että heille uskoteltiin nämä asiat kun he olivat tarpeeksi nuoria uskoakseen mitä vain.

Miljoonat eri ihmiset uskovat hyvin erilaisia asioita, koska heille sanottiin erilaisia asioita kun he olivat lapsia. Muslimien lapsille kerrotaan erilaisia asioita kuin kristittyjen lapsille, ja kummatkin kasvavat kerta kaikkiaan vakuuttuneina, että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Jopa kristittyjen sisällä, roomalaiskatoliset uskovat eri asioita kuin Englannin kirkon ihmiset tai episkopaaliset, shakerit tai kveekarit, mormonit tai helluntailaiset, ja kaikki ovat kerta kaikkiaan vakuuttuneita, että he ovat oikeassa ja muut ovat väärässä. He uskovat eri asioita täsmälleen samasta syystä kuin sinä puhut englantia ja joku puhuu saksaa.

Molemmat kielet ovat, omissa maissaan, oikea kieli puhua. Mutta ei voi olla totta, että eri uskonnot ovat oikeassa omissa maissaan, koska eri uskonnot väittävät vastakkaisten asioiden puolesta. Maria ei voi olla elossa katolisessa tasavallassa, mutta kuollut protestanttisessa Pohjois-Irlannissa.

Mitä voimme tehdä tälle kaikelle? Sinun ei ole helppoa tehdä asialle mitään, koska olet vain kymmenen. Mutta voisitko yrittää tätä. Seuraavan kerran kun joku kertoo sinulle jotain, joka kuulostaa tärkeältä, mieti itseksesi: ’Onko tämä sellainen asia, jonka ihmiset luultavasti tietävät koska sille on todisteita? Vai onko se sellainen asia, jota ihmiset uskovat vain tradition, auktoriteetin tai ilmestyksen takia?’ Ja ensikerralla kun joku kertoo sinulle, että jokin on totta, mikset sanoisi heille: ’Minkälaisia todisteita tälle on olemassa?’ Ja jos he ovat kykenemättömiä antamaan hyvää vastausta, toivon, että mietit hyvin tarkkaan ennen kuin uskot sanaakaan, mitä he sanovat.

Rakkaudella,
Isi

________________