IBM: Watson – Implikaatiot ja mahdollisuudet: tiedonsaatavuuden yltäkylläisyydestä sen kielelliseen automaattiharavointiin

Essee keväältä 2011
________________________________________________________

Pohjustus

Tekoäly, eli artificial intelligence (AI), kuvaa Wikipedian mukaan koneiden älyä ja tietojenkäsittelytieteiden haaroja, jotka pyrkivät luomaan tällaisen. Nykyisissä oppikirjoissa tämä tieteen kenttä määritellään yleensä ”älykkäiden agenttien tutkimiseksi ja suunnittelemiseksi”, jossa älykkäällä agentilla tarkoitetaan järjestelmää, joka on tietoinen ympäristöstään ja pyrkii toimintojensa kautta maksimoimaan ympäristössään menestymisen. Yhdysvaltalainen tietojenkäsittely- ja kognitiotieteilijä John McCarthy (1927-) esitti tekoäly-termin vuonna 1955 ja määrittelee terminsä itse ”tieteeksi ja insinööritaidoksi tehdä älykkäitä koneita”. Yleisesti ottaen tekoäly ymmärretään usein keinotekoiseksi koneeksi, joka kykenee hämmästyttävillä tavoilla replikoimaan ihmisen toimintaa, tai jopa oleellisemmin ylittämään ihmisen toiminta- tai suorituskapasiteetin. Tämä näkökulma ei keskity itse koneen suunnitteluun vaan pikemminkin sellaisen funktionaalisuuteen itsenäisenä objektina. Osaltaan sci-fi-elokuvat ja -sarjat ovat olleet myös muokkaamassa mielikuvia tekoälystä, kuten vahvimmin mieleen tulevassa Steven Spielbergin A.I.-elokuvassa (2001).

Koko tekoälyn käsite johtaa juurensa ajatukseen, että ihmislajille ominainen älykkyys on mahdollista kuvata niin tarkasti, että se voidaan simuloida koneella. Näin ollen tekoälytutkimus on myös tietojenkäsittelytieteen haara, joka pääsee lähimmäs filosofiaa. Se herättää ja jatkaa monia muinaisia kysymyksiä mielen luonteesta ja sen luonnin tai manipuloinnin etiikasta.

Tekoälyn kehityshaaran pitkän aikavälin tavoitteena on kauan ollut niin sanotun vahvan tekoälyn luonti. Vahva tekoäly viittaa koneeseen, joka on käytännössä erottamaton ihmisen älykkyyden toiminnasta, ja joka voi tehdä ihmisille konventionaalisia asioita sekä omaa jonkinlaisen tietoisuuden. Sen sijaan heikko tekoäly puolestaan viittaa koneeseen, joka kykenee hyvin spesifien tehtävien suorittamiseen ja ongelmien ratkaisuun, mutta ei saavuta ihmisen kognitiivisia kykyjä kaikessa niiden laaja-alaisuudessa. Yleisesti ottaen siis heikko tekoäly ei omaa minkäänlaista tietoisuuteen verrattavaa elementtiä, ja toimii hyvin rajatulla sovellusalueella.

Tekoälyn ideasta ja käsitteestä

Tekoälytutkimus on ajoittain herättänyt paljon polemiikkia, ei ainoastaan sen eettisten kysymysten pohjalta, mutta myös itse terminologian määrittelyn ja konseptin toteutusmahdollisuuden puolesta. Usein tutkimuksessa ja tekoälyn ohjelmoinnissa hyödynnetään sumeaa logiikkaa, joka on matemaattisen logiikan laajennus, jossa propositiolla on diskreetin totuusarvon (tosi tai epätosi) sijaan reaalinen totuusarvo suljetulla välillä nollasta yhteen. Esimerkiksi tällä pyritään simuloimaan ihmisen toimintaa erilailla eri ongelmanratkaisutilanteiden eri skenaarioissa. Kaiken kaikkiaan tekoälytutkimuksen kenttä on hyvin eriytynyttä ja spesifisti erikoistunutta, ja lukuisiin toistensa kanssa huonosti kommunikoiviin koulukuntiin jakautunutta.

Merkittävä kysymys asiaan liittyvän filosofian puolella on tekoälyn synnyttämät kysymykset siihen liittyvien asioiden luonteesta. Näitä asioita ovat esimerkiksi älykkyys, tietoisuus, päätöksenteko ja ajattelu. Yleisesti ottaen kaikkein kriittisin argumentti koskee tekoälyn päätöksenteon järjettömyyttä, jonka esimerkiksi Noam Chomsky (1928-) on muotoillut muun muassa näin:

“The question of whether a computer is playing chess, or doing long division, or translating Chinese, is like the question of whether robots can murder or airplanes can fly — or people; after all, the ”flight” of the Olympic long jump champion is only an order of magnitude short of that of the chicken champion (so I’m told). These are questions of decision, not fact; decision as to whether to adopt a certain metaphoric extension of common usage.” – Powers and Prospects, 1996

Chomsky ja monet muut siis painottavat ihmistekijää kaikkien koneiden takana, jolloin puhuminen koneen älykkyydestä muuttuu täysin tulkinnanvaraiseksi asiaksi ja vain retoriseksi keinoksi. Ohjelmoija on kuningas ja koodi on orja. Mutta kuten Chomskykin vihjaa, lopulta päätös lankeaa termien määritelmälle. Miten määrittelemme tekoälyn tai älyn? Rajaammeko ihmisen tekemillä algoritmeilla itseään ohjaavan laitteen oletusarvoisesti älykkyyden ulko- tai sisäpuolelle? Ongelma on siis, että kone pystyy tekemään aina päätöksiä korkeintaan vain niin pitkälle kuin mihin se on suunniteltu pystyvän, mutta kriitikoiden mukaan koneen pitäisi jotenkin pystyä ylittämään nämä rajat itsenäisesti, jotta ansaitsisi yksiselitteisesti älykkyyden määritelmän kunnian. Oleellisesti Chomsky luultavasti kuitenkin korostaa omissa, osin hyvin vahvoissakin mielipiteissään vain heikon tekoälyn suunnittelun vaikuttamattomuutta vahvan tekoälyn tavoittelun rinnalla.

Eräänlainen vastanäkökulma tälle koneen älykkyyden ja päätöksenteon määrittelydilemmalle löytyy muun muassa sosiaalipsykologian ja neurotieteen esitysten kautta. Koneiden päätöksentekokyvyn kyseenalaistaminen missä tahansa tilanteessa, kuten hyvinkin rajatussa tehtävänannossa, on tietyllä tasolla yhtä validia kuin ihmisen päätöksentekokyvyn kyseenalaistaminen, ja näin ollen hyvin mitään sanomaton debatti. Kiteytetysti siis yhtä hyvin voisi sanoa, että ihminenkin on jokaisessa toiminnossaan aivokemian ja synapsien tasolla vain ympäristönsä ja geeniensä määrittelemä toimintakone, joka kykenee päätöksenteossaan myös vain siihen, mihin tämä on iskostettu kykenemään; eli ikään kuin ”ohjelmoitu” kykenemään. Tämän sosiobiologisen näkökulman alla ihmisen älykkyys ja päätöksenteko on yhtä problemaattista kuin koneiden mahdollinen älykkyys ja päätöksenteko: siinä missä ihmistä ohjaa ympäristön ja geenien mukaan muotoutuva aivotoiminta, konetta ohjaa kovalevyllä sijaitseva koodi ja sitä hyödyntävä ympäristö. Äärimmillään niin kone kuin ihminenkin ovat kummatkin tulkittavissa omien määräävien tekijöidensä ansiosta deterministisiksi olennoiksi. Eli tällä tavoin konkretiaan sidottuna: koneen älykkyydelle tai älyttömyydelle on filosofisesti hyvin samat puitteet kuin ihmisen vastaavalle, josta syystä esimerkiksi Chomskyn esittämä koneen päätöksenteon tulkinnanvaraisuus on erittäin relevantti pointti. Näin ollen ihmisen ja koneen, tai luojan ja luomuksen, terminologinen erottaminen on ainoa debatissa määräävä tekijä – ja vain päätöskysymys, että onko niitä mielekästä erottaa jotenkin erityisen merkitsevällä tavalla toisistaan esimerkiksi niin, että konetta ei vain suostuta määrittelemään kykeneväiseksi päätöksentekoon vaikka tämä päätöksentekoprosessi ei ole mikrotasolla sen problemaattisempaa kuin ihmisen oma mikrotason päätöksentekoprosessi.

Tämä koneen ja ihmisen toimintojen samankaltaisuus havainnollistuu esimerkiksi tietokonepelien tekoälyn suunnittelussa. Esimerkiksi taitavasti ohjelmoitua StarCraft-pelin AI:ta ei välttämättä erota taitavaksi harjoitelleesta ihmispelaajasta itse peliprosessissa, koska molemmat toimivat tietyin tavoin saman logiikkakehyksen alla muodostuneen ja muokkautuvan taktiikan kautta. Näin ollen pitkään elossa ollut aspiraatio onkin ollut demonstroida ja kehittää erilaisia (heikon) tekoälyn mahdollisuuksia, rakentamalla ja ohjelmoimalla tietokoneita jotka ovat ylivertaisia ihmiseen nähden hyvin spesifillä osa-alueella. IBM on ollut eräs näkyvimpiä tekijöitä tällä haaralla.

Shakista Jeopardyyn

Shakkitietokoneiden historia on suhteellisen pitkäikäinen. Jo 1951 Alan Turing (1912–1954) kehitti ohjelman, joka kykeni pelaamaan kokonaisen pelin shakkia. Eli teoreettisesti kone kykeni voittamaan ihmisen ensimmäistä kertaa shakissa jo vuonna 1951, mutta tällöin pelaajan tuli toki olla suhteellisen heikkotasoinen. Tämän jälkeen on nähtävissä jonkinasteista kilpailua siitä, milloin saataisiin luoduksi oikeasti menestyvä ja hyviä pelaajia voittava shakkikone. 1977 Larry Atkinin ja David Slaten kehittämä Chess 4.6. oli ensimmäinen shakkitietokone, joka menestyi merkittävässä shakkiturnauksessa. Kuten yleensäkin ihmiskunnan historiassa, kun tietty kehitysaste saavutetaan, katsotaan jo kauas eteenpäin ja kehityksen haaveet nousevat yhä korkeammalle. Carnegie Mellon –yliopistosta IBM:n (International Business Machines) kehityksen pariin siirtynyt Deep Thought –kone voitti 1980-luvun lopulla monia tietokoneshakkiturnauksia muita tietokoneita vastaan, mutta hävisi kaksi näytösottelua tunnettua shakin maailmanmestaria, Garry Kasparovia (1963-), vastaan.

IBM:n seuraava projekti oli shakkitietokone Deep Blue – joka oli nimikilpailussa uudelleennimetty, ja paranneltu, Deep Thought. Tämä kone voitti Kasparovin ensimmäistä kertaa yksittäisessä ottelussa 1996, mutta Kasparov voitti kuitenkin turnauksen kokonaisuudessaan. Seuraavana vuonna, 1997, paranneltu Deep Blue ja Kasparov kohtasivat uudelleen, jossa kuuluisasti tietokone voitti ensimmäistä kertaa shakin maailmanmestarin. Tätä saavutusta pidettiin aikoinaan (heikon) tekoälyn kuningassaavutuksena ja ottelusta tehtiin muun muassa dokumentti ”Game Over: Kasparov and the Machine”. Kasparovin revanssipyynnöistä huolimatta, IBM veti Deep Blue -koneen eläkkeelle.

Shakkiseikkailut olivat selkeästi tuoneet varakkaalle IBM:lle kokemusta heikon tekoälyn suunnittelusta ja mahdollisuuksista. Seuraava suurempi julkiseksi aiottu projekti alkoi vuonna 2005 kun IBM:n tutkimusjohtaja Paul Horn löysi kehittyneelle haasteelle vastaanottajan: David Ferrucci suostui johtamaan ryhmää, jonka haasteena oli kehittää ”Jeopardy!”-tietovisassa menestyvä tekoäly. Jeopardy-tietovisassa kilpailijat vastaavat sanaleikkien avulla esitettyihin kysymyksiin, jotka vaativat selkeää kielen tuntemusta. Kone, jota lähdettiin kehittämään, sai nimen Watson. Vaikka käyttöyhteydestäkin on helposti johdettavissa konnotaatio Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) Sherlock Holmes –tarinoihin, niin IBM:n Watson sai kuitenkin nimensä IBM:n johtajasuvun mukaan. Hyvin alkutason testeissä, vuonna 2006, Watson sai vain 15 % kysymyksistä oikein, kun taasen parhaat ihmispelaajat saavat 95 % kysymyksistä oikein. Vuonna 2007 IBM:n alustavan työn tehnyt tiimi sai 3-5 vuotta kehitysaikaa sekä kokonaisuudessaan 15 hengen tiimin ratkaisemaan ongelmia. Lisäksi IBM teki laajasti yhteistyötä eri yliopistojen kanssa. Jo 2008 vuoteen mennessä, kehittäjät olivat saaneet Watsonin pisteeseen, jossa tämä oli kykenevä kilpailemaan Jeopardy-voittajien tasolla. Helmikuuhun 2010 mennessä Watson kykeni säännöllisesti voittamaan keskimääräisiä Jeopardy-pelaajia.

Watsonin esittäytyminen

Pitkän kehitystyön, suunnittelun ja valmistelun jälkeen Watson osallistui harjoitusotteluun kahta menestyneintä Jeopardy-mestaria, Ken Jenningsiä ja Brad Rutteria vastaan, tammikuussa 2011. Kukaan kolmesta pelaajasta eivät vastanneet pienen harjoitussession vihjeisiin väärin.

Helmikuussa 2011 pitkään järjestelty, virallinen kaksipäiväinen ottelu Watsonin ja yllämainituiden Jeopardy-mestareiden välillä televisioitiin. Jeopardy-studio oli rakennettu uudelleen IBM:n tiloihin, sillä Watsonin koneisto vie mittavasti tilaa ja painaa sitäkin enemmän. Kaksipäiväinen mittelö televisioitiin kolmessa jaksossa Yhdysvalloissa, jossa Jeopardy on pyörinyt televisiossa jo vuonna 1964 ja sittemmin, välillä pitäen taukoa, jo 27 tuotantokautta. Vaikka Watson teki joitakin koneen sumealle logiikalle ominaisia virheitä, niin voitti se kaiken kaikkiaan ihmismestarit ylivoimaisesti. Toisen päivän lopuksi Watson johti yhteistuloksellaan $77 147, kun toiseksi sijoittuneella Jenningsillä oli $24 000 ja kolmanneksi tulleella Rutterilla $21 600. Voitostaan Watson kuittasi miljoona dollaria, jonka IBM antoi hyväntekeväisyyteen. Jennings kuittasi toisesta sijastaan $300 000 ja Rutter kolmannesta $200 000, jotka kummatkin antoivat 50 % voitoistaan hyväntekeväisyyteen.

Lähitulevaisuuden implikaatiot ja sovellusmahdollisuudet

Kuten mainittua, Watson vie paljon tilaa: tämän yhdeksän IBM Power 750 serveriklusterin yhdistämässä, huoneen täyttävässä koneistossa jyllää kaksituhattakahdeksansataakahdeksankymmentä (2880) POWER7 –prosessoriydintä ja 16 terabittiä RAM:ia. Tämä koneisto kykenee prosessoimaan 500 gigabittiä dataa sekunnissa. Arviolta rakennuskustannukset ovat noin kolme miljoonaa dollaria ja asettavat koneen sijalle 94 top 500 supertietokonelistalla. Ohjelmistopuolella koneen ytimessä on IBM:n DeepQA-ohjelmistoksi nimeämä koodi. Tämä käyttää yli sataa tekniikkaa, joilla se analysoi laitteistonsa ansiosta erittäin nopeasti luonnollista kieltä, tunnistaa lähteitä, etsii ja generoi hypoteeseja ja todisteita, sekä sulauttaa ja rankkaa näitä hypoteeseja. Tämän analysoinnin lähteenä on koneeseen sisään syötetty kattava tietokanta, joka koostuu muun muassa Wikipediasta ja monista muista tietokannoista, sanaluetteloista, taksonomioista ja ontologioista. Teoreettisesti tämä tietokanta olisi korvattavissa millä tahansa tietokannalla, kuten Internetillä.

IBM luonnehtii Watsonia kysymyksiin vastaavaksi laskentakoneeksi, joka on kehittynyt työkalu luonnollisen kielen prosessointiin, tiedonhakuun, tiedon esittämiseen, järkeilyyn ja koneoppimiseen. Käytännössä siis IBM on kuvannut myös, miten Watson oppii vääristä vastauksistaan ja seuraavalla kerralla osaa vastata kysymykseen oikein. IBM on luonnehtinut, miten Watsonin ohjelmakoodissa – kielenymmärryksen rakentamisessa, aineiston analysoimisessa ynnä muussa – on otettu vahvasti mallia ihmisaivojen neuropsykologiasta ja tätä kautta hahmotettavissa olevista, eri spesifejä tehtäviä toteuttavista funktioista, jotka yhdistyvät lopulta tuottaen koherentin lopputuloksen.

Konkreettisesti Watson osaa siis tieteelliseen deduktioon verrattavien metodien avulla vastata äärimmäisellä nopeudella monimutkaisiin kielellisiin kysymyksiin, perustuen tämän laajoihin tietokantoihin ja näiden analysointiin. Tämän jälkeen Watson osaa tarjota listan vastausvaihtoehtoja esitettyyn ongelmaan sekä todennäköisyydet näiden löytämiensä eri vastausvaihtoehtojen oikeellisuudelle. Watson myös osaa kertoa, minkä aineiston osien perusteella, ja miten, saapui näihin johtopäätöksiinsä – jotka ihminen voi sitten luontevasti tarkistaa. Kun Watson-ottelu oli lähetetty televisiosta ja tulos oli selvä, TED.com haastatteli IBM:n pääkehittäjää David Ferruccia ja joitain muiden alojen asiantuntijoita tämän tuloksen ja tällaisen koneen mahdollisuuksista.

Watsonin kyvyt tiedonhaussa on helppo sekoittaa Googlen hakuun, mutta oleellisesti siinä missä Google vain johdattaa tiedonhakijan vastauksen äärelle tämän hakijan omien navigointi-, lukemis- ja selaamistaitojen kautta, niin Watson kertoo vastauksen välittömästi. Tällöin esimerkiksi hakusanojen kokeilu, sivujen turha selailu ja valikointi, sekä kysymysasettelun rajoitteet eliminoituvat. Samalla Watson osaa selittää vastauksen kysymykseen ”miksi tämä vastaus on valikoitu vastaukseksi”, jota ihmiset usein eivät osaa itse omissa, edes rajatuissa hauissaan erotella. Tämä auttaa päätöksenteossa hyvin erilailla Googlen hakuun verrattuna – tehden siitä muun muassa nopeampaa, perustellumpaa, laajempaan aineistoon kerralla pohjautuvaa sekä vaivattomampaa.

Huomattavasti Watson ei kykene minkäänlaiseen intuitioksi kuvailtavaan toimintaan, vaan luottaa täysin aineistoonsa ja sen salamannopeaan analysointiin – sellaiseen johon se on ohjelmoitu. Watson luottaa ihmisnäkökulmasta tarkasteltuna ja muotoiltuna eräänlaiseen kielen ymmärtämiseen, täydelliseen muistiin ja analysointikeinojensa hyödyntämiseen. Watson kykenee tällä, näkökulmasta riippuen joko suhteellisen kapealla tai suhteellisen laajalla näkökentällä, voittamaan ihmisen niin käsittelynopeudessa kuin keskimääräisessä luotettavuudessa. Joka tapauksessa Watson edustaa yhä korkeintaan ”vain” heikkoa tekoälyä, eikä läpäise esimerkiksi tekoälylle kehiteltyjä testejä, kuten Turingin testiä. Mutta implikaatiot sille ovat silti merkittäviä, erityisesti huomioitaessa, että Watsonin aineisto on muutettavissa hyvinkin laajoiksi erityissanastoista ammentaviksi aineistoiksi, kuten lääketieteen tietokannoiksi, väestörekisteritietokannoiksi, fysiikkaan liittyviksi tietokannoiksi ja niin edelleen. Vaikka IBM painottaa yhä, että Watson ei ymmärrä kieltä edelleenkään täydellisesti, niin se on silti asettanut korkean tavoitteen:

”The goal is to have computers start to interact in natural human terms across a range of applications and processes, understanding the questions that humans ask and providing answers that humans can understand and justify.”

Jeopardya seuraavien 18–24 kuukauden aikana IBM ja ohjelmistoyhtiö Nuance Communications Inc. tekevät yhteistyötä projektissa, jonka tavoitteena on kehittää kaupallinen versio Watsonin kyvyistä kliinisenä päätöksenteon tukijärjestelmänä sairaalapotilaiden diagnoosissa ja hoidossa. Lisäksi yhteistyötä tehdään muiden tahojen kanssa, kun esimerkiksi Columbian yliopiston lääkärit auttavat tunnistamaan kriittisiä kohtia lääketieteessä, jossa Watsonin teknologia saattaisi auttaa jatkokehittelyssä, sekä Marylandin Yliopiston lääkärit kehittävät tapoja, joilla Watsonin kaltainen teknologia voisi parhaiten toimia vuorovaikutuksessa lääketieteen harjoittajien kanssa, tarjotakseen maksimaalisen avustuksen. Kaiken kaikkiaan prosessissa kehitellään Watsonin jatkokehityksen rinnalla interaktiivista ympäristöä, jossa tämän lisäkehitelty koodi pääsisi avustamaan ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla. IBM aikoo myös markkinoida yksinomaan DeepQA-ohjelmistoaan isoille yrityksille miljoonien hinnasta, joka reflektoi ohjelmiston minimivaatimusta, joka on noin miljoonan dollarin hintainen serveri. IBM odottaa hinnan laskevan dramaattisesti seuraavan vuosikymmenen aikana kun teknologia kehittyy. Oleellisesti iso porkkana IBM:n kehitystyössä on myös tämän suuret tuotot tehdessään ja myydessään Yhdysvaltojen hallitukselle joitain isoimpia ja kalliimpia järjestelmiä maailmassa. Watsonin tekniikalle löytyy varmasti kysyntää ja halua myös esimerkiksi tiedustelupalvelu- ja vakoilutyössä, jossa myös tarvitsee käydä laajoja aineistoja läpi ja yhdistellä monimutkaisia tietoja. Myös markkinointitoiminnassa ja bisneksessä, esimerkiksi Internetin käyttäjien toimien analysoimisessa voi kuvitella hyötyä Watsonin erikoisosaamisesta. Vertailun vuoksi Yhdysvaltojen hallituksen järjestämissä kilpailuissa Watsonin tapainen edeltäjä, Piquant, kykeni vastaamaan noin 35 % vihjeistä oikein useiden minuuttien miettimisajan jälkeen – kun taasen Watson kykenee vastaamaan yli 95 % vihjeistä oikein, oppimaan virheistään, sekä formuloimaan vastauksensa sekunnissa.

Watson vie paljon tilaa ja on suhteellisen kallis laite, mutta mikäli tällaisen palvelun saisi edes rajoitetusti integroitua esimerkiksi pilvipalvelun alle, olisivat jo sen implikaatiot tiedonlajittelun ja tutkimustyön kannalta koko maailmassa merkittävät. Oleellisesti Watsoneita kyetään toki valmistamaan Yhdysvaltojen hallituksen ja lääketieteen käyttömahdollisuuksien lisäksi ainakin itsenäisille tutkimuslaitoksille. Tulevaisuudessa kuitenkin tällaisen tiedonkäsittely, -lajittelu ja analysointijärjestelmän rajoittamattomampi pääsy tulee mullistamaan monenkin tutkimusalan aineistonkäsittelyä. Lisäksi aikakautemme dilemmana jo pitkään puhuttanut aineistojen paisuminen ja runsaus, sekä tällaisten käsittely ja lajitteluvaikeus, saattavat helpottua huomattavasti Watsonin kaltaisen järjestelmän avulla. Tiedonjyvien nopea haravointi laajoista aineistoista, käyttäen aineistojen mukaista kielellistä, jopa vain vihjaillen etsivää terminologiaa, on erittäin lupaava asia lähes missä tahansa tiedonkäsittelyyn liittyvässä aspektissa mitä vain voi keksiä.

Yhä eteenpäin aina pysäyttämättömässä ajassa

Ihmisille on ominaista kehittyä aina eteenpäin. Olemme laji, joka luottaa uuden keksimiseen; menneiden sukupolvien perinnön äärellä rajojen aina uudelleen ja uudelleen rikkomiseen. On kuin emme mahtaisi itsellemme mitään uuden pulmanratkaisutehtävän edessä; meidän on kuin pakko ratkaista aina uusia ongelmia ja keksiä yhä uusia keksintöjä. Homo sapiens, älykäs ihminen, on koko olemassaolonsa ajan ollut ennen kaikkea obsessiivinen erilaisiin ongelmanratkaisutilanteisiin, ja ajan kuluessa tämä on tullut yhä näkyvämmäksi. Mennyt vuosisata, ja jopa pelkästään mennyt vuosikymmen, on osoitus siitä, kuinka eksponentiaalista kehityksemme voikaan parhaimmillaan – tai pahimmallaan – olla. Oleellisesti kaikkia keksintöjä voi käyttää niin huonoihin kuin hyviinkin tarkoituksiin – määräävä tekijä ovat vain ihminen ja ihmistoiminta itsessään.

Koneemme ja keksintömme ovat aina olleet tietyillä rajatuilla alueilla kuin omia jatkeitamme, nostaessaan ihmiskykyjämme aina ylemmäs ja ylemmäs. Ne eivät kuitenkaan ole vielä kyenneet kokonaisvaltaisesti mitenkään täysimittaiseen ihmisen aivotoimintaan verrattavaan kognitioon. Vaikka tietynlainen yhtäläisyys asiassa löytyykin, koneet ovat kuitenkin aina ihmisten luomuksia, eivätkä suoraan geenien tuottamia olioita – joskin tämä on toki myös vain tulkintakysymys. Koneet ja niiden olemassaolon voi nähdä myös geenien tuotoksena siinä missä ne ovat ihmisjärjestelmän tuottamia objekteja. Tulevaisuudessa jopa geenien suoranainen hyödyntäminen omiin käyttötarkoituksiimme jopa laskennallisesti voi olla realistinen skenaario, ja entistä relevantimpi eettisen debatin aihe. On jopa esitetty ajatus teknologisesta singulariteetista, joka kuvaa sellaista kohtaa ihmiskunnan teknologisessa kehityksessä, jonka jälkeen teknologinen kehitys ampaisee niin voimakkaaseen eksponentiaaliseen kasvuun, että sen jälkeistä tulevaisuutta on sitä ennen mahdoton ymmärtää tai ennustaa. Tällainen äärinäkemys ei toki ole hirveän suosittu, mutta asettuu mielenkiintoiseen valoon tässä kontekstissa, ja tarjoaa pohdinnan aihetta.

Sci-fi-elokuvissa ja tieteiskirjallisuudessa varoitellaan joskus robottien ja androidien ylivallasta – että ihmisen luomus saattaisi orjuuttaa tämän itsessään. Nykyään kun vietämme suuren osan ajasta Internetissä, samalla jo orjuuttaen itseämme lähes täydellisellä ja alati globaalisti opettavalla ja ihmiskuntaa yhdistävällä tiedon valtatiellä, herää ajatus, että olisiko tämä edes välttämättä huono asia. Toukokuussa 2011, Michiganin yliopistolla kunniatohtorin arvonimen vastaanottanut Applen perustaja Steve Wozniak jopa sivuten varoitti kiitospuheessaan yliopiston nykyisiä opiskelijoita tulevasta tietokoneiden ylivallasta, sanomalla muun muassa ”Olemme luoneet uuden lajin, ei epäilystäkään. Olemme luojia, ja kuten sanoin, teemme itsestämme tarpeettomia”.

Vaikka tietokoneiden ylivalta on luultavasti liioiteltua ja jopa ironisena nähtävä kommentti, ja singulariteetin ollessa sitäkin vieraannuttavampi ajatus, niin mielenkiintoisen perspektiivin asiaan tarjoaa yhä hengissä oleva, yli 50-vuotias Mooren laki. Prosessorivalmistajana tunnetun Intelin perustajan, Gordon E. Mooren (1929-) muotoilema Mooren laki ennustaa yhä paikkansapitävästi, että transistorien lukumäärä kaksinkertaistuu halvasti toteutettavissa mikropiireissä noin kahden vuoden välein. Vaikka tämä ei ole suoraan verrannollista laskutehon kaksinkertaistumiseen – siihen vaikuttaessa lukuisten muidenkin tekijöiden – on tämä kuitenkin kehityksen kannalta hyvin suuntaa antava luku ja ennuste. 1970-luvun alun 2300 transistorin prosessorista on siirrytty Mooren lain mukaisesta muun muassa 2008 vuoden kotikoneiden yli kaksi miljardia transistoria sisältäviin prosessoreihin, ja kehitys on ollut huimaa lähes joka kantilta tarkasteltuna. Ja kehitys jatkuu yhä samaan tapaan eksponentiaalisena.

Watsonin on kuvailtu vastaavan suorituskyvyltään noin 6000 normaalia tehokasta nykyaikaista kotikonetta. Mikäli Mooren laki yhä pitää paikkansa, kuten muun muassa Intelin uudet ”3D”-prosessorit viimeisimpänä innovaationa antavat sille lisäaikaa, niin teoreettisesti kotikoneen laskentateho olisi verrattavissa Watsonin laskentatehoon noin reilussa 20 vuodessa. Siinä vaiheessa kun kaikilla ihmisillä on mahdollisuus Watsonin tapaiseen laskentatehoon kotonaan, jopa taskussaan, on tietojenkäsittely ja tiedon jalostuminen kaikkialla äärimmäisen tehokasta. Toinen aspekti on sitten vielä, että kun kotikoneet kykenevät muun muassa sellaiseen, niin mihin silloin olemassa olevat supertietokoneet kykenevätkään? Ihmisaivojen käsittelykyvyn teoreettinen raja ei ole tällöin enää kaukana – ainoa ongelma on sen ohjelmointi ja muu toteuttamiseen liittyvä pulmanratkaisu, jota jo nykyaikaiset, vielä marginaaliset ja eriytyneet teknologiat, kuten esimerkiksi Watson, robotiikka ja automaatio jo hyvin etäisesti ja pieniin osa-alueisiin erikoistuneina tunnustelevat.

Mikäli 1970-luvulla, kaksikanavaisuuden ja osin vielä mustavalkoisen television laajalti hallitessa, voitiin ajatella maailman olevan 40 vuoden päästä jopa niin erilainen että sitä ei voitu silloin edes täysin kuvitella, niin ei ole mitään syytä olettaa ettäkö 2010-luvun pohdinnat tulevaisuudesta olisivat mitenkään selvänäköisempiä. Ainoa selkeästi erottuvampi ja pitävämpi ennuste on, että mitään varmaa tulevaisuudesta ei voi sanoa, kun ihmisen ongelmanratkaisukyvyn ja -tahdon rinnalla ei ole mitään syytä aliarvioida ainakaan ihmismielen ponnistusten mahdollisuuksia.

________________________________________________________

Lähteitä (linkit tarkistettu 12.5.2011):

Tekoäly http://en.wikipedia.org/wiki/Artificial_intelligence (Tekoälystä)
http://en.wikipedia.org/wiki/John_McCarthy_%28computer_scientist%29 (John McCarthysta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Philosophy_of_artificial_intelligence (Tekoälyn filosofiasta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Artificial_brain (Keinotekoisista aivoista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Computational_theory_of_mind (Komputationalismista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Blue_Brain  (Blue Brain Project, joka pyrkii hahmottamaan aivojen toimintaa)
http://en.wikipedia.org/wiki/Strong_AI (Vahvasta tekoälystä)
http://en.wikipedia.org/wiki/A.I._Artificial_Intelligence (Spielbergin elokuvasta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Intelligence (Älykkyydestä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Consciousness (Tietoisuudesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Fuzzy_logic (Sumeasta logiikasta)
http://arstechnica.com/gaming/news/2011/01/skynet-meets-the-swarm-how-the-berkeley-overmind-won-the-2010-starcraft-ai-competition.ars  (StarCraft AI:sta)
http://www.cs.tut.fi/~elomaa/teach/2556 (TTY:n AI-kurssi, sisältää kalvot)
Watson: http://www.framingbusiness.net/archives/1287 (Chomskyn mietteitä tekoälystä ja Watsonista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Computer_chess#Chronology_of_computer_chess (Tietokoneohjatun shakin kehityksen kronologia)
http://en.wikipedia.org/wiki/Chess_%28Northwestern_University%29 (Atkinin ja Slaten shakkiohjelmaan liittyen)
http://en.wikipedia.org/wiki/Deep_Blue_%28chess_computer%29 (Deep blue –shakkitietokoneesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Deep_Blue_versus_Garry_Kasparov (Deep Blue -koneen ja Kasparovin kohtaamisesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Game_Over:_Kasparov_and_the_Machine (”Game Over” –dokumentista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Watson_computer (Watsonista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Jeopardy! (Jeopardysta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Turing_test (Turingin testistä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Ibm (IBM-yhtiöstä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Nuance_Communications (Nuance Communications Inc. -yhtiöstä)
http://www.research.ibm.com/compsci/spotlight/nlp/ (Menneestä Piquant-projektista jonkinlaista mainintaa)
http://www.youtube.com/watch?v=ZLdkJpAtt1I (Jeopardy! – tietovisa, jossa Watson kilpaili)
http://www.ted.com/pages/593 (IBM:n pari videota Watsonista)
http://www.youtube.com/watch?v=uWHG7DMLurE (IBM:n “Perspectives on Watson: Healthcare”)
http://www.youtube.com/watch?v=_429UIzN1JM (IBM:n “Perspectives on Watson – Ambiguity”)
http://www.youtube.com/watch?v=FC3IryWr4c8 (IBM:n haasteen esittelyvideo)
http://www.youtube.com/watch?v=3G2H3DZ8rNc (IBM:n ”Building Watson – A Brief Overview of the DeepQA Project”)
http://www.youtube.com/watch?v=d_yXV22O6n4 (engadgetin video “How IBM’s Watson supercomputer wins at Jeopardy, with IBM’s Dave Gondek”)
http://blog.ted.com/2011/02/18/experts-and-ibm-insiders-break-down-watsons-jeopardy-win/  (TED.comin haastattelut haasteen onnistumisen jälkeen)
http://www.stanford.edu/class/cs124/AIMagzine-DeepQA.pdf (”Building Watson: An Overview of the DeepQA Project”. AI Magazine -lehden artikkeli Watsonista, syksyltä 2010)
https://www.nytimes.com/2010/06/20/magazine/20Computer-t.html (NY Times: “What is IBM’s Watson?”)
http://washingtontechnology.com/articles/2011/02/17/ibm-watson-next-steps.aspx (Washington Technology: “IBM’s Watson heads to medical school”)
http://en.wikipedia.org/wiki/Clinical_decision_support_system (Clinical decision support system, jollaiseksi Watsonia muun muassa kaavaillaan jatkokehityksessä lääketieteen saralla)
http://www.research.ibm.com/deepqa/ (IBM:n virallinen sivu Watsonille)
Tulevaisuus: http://en.wikipedia.org/wiki/Technological_singularity (Teknologisesta singulariteetista)
http://sektori.com/uutinen/wozniak%3A-tietokoneet-tekev%C3%A4t-ihmisest%C3%A4/9823/  (uutinen Wozniakin puheista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Moore%27s_law (Mooren laki)
http://www.bbc.co.uk/news/technology-13283882  (Intelin “3D”-prosessorista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Automation (Automaatiosta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Robotics (Robotiikasta)

Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Nostot

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”

– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________


Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.


Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.


Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. 1


…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja 90 % ruumiissamme sijaitsevista soluista sekä 99 % aktiivisista geeneistä ruumiissamme kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minäMinä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.


Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. 2

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.


Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.


Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________


“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”

– Carl Sagan

 ___________________________


Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.


Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________


Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________

Ihmiskunnan liikettä ajassa

Jotta saadaan jotain sisältöä niin laitetaanpa vaihteeksi essee, jonka kirjoitin taannoin. Tarjoilee jotain relevantteja asioita hyvin tiivistetysti.

_____________________________

Tiedonsiirtämis- ja -säilömiskeinojemme kehitys on ollut ihmiskunnalle äärimmäisen merkittävää. Itse asiassa tämän mediahistoriaan linkittyvän liikkeen merkitystä ei juuri voi liioitella. Muun muassa kielen ilmaantuminen, kirjoituksen, papyruksen ja paperin keksiminen, painokoneen keksiminen, lukutaidon yleistyminen, radion, puhelimen, television ja Internetin keksiminen ovat vain joitain rajapyykkejä tässä ihmiskunnan aikajatkumossa, joista jokainen kohta on mahdollistanut hyvin erityislaatuisia tapahtumia ja yhteiskunnallisia mullistuksia – mullistuksia ajatustemme ja niistä seuranneiden tekojemme maailmassa. Internetin mullistusarvo on vasta rakentumassa, mutta jo nyt alle kahdessakymmenessä vuodessa, menneiden aikojen rajapyykkien mullistusaikoihin verrattuna kuin silmänräpäyksessä, se on saanut oman yhteiskuntamme jakautumaan ennennäkemättömiin ideologisiin lohkoihin. Tämä jako on saanut meidät ajattelemaan uudelleen monia käsitteitä ja traditioitamme ,sen alkaessa jo vaikuttaa erittäin vahvasti muun muassa tekijänoikeuksiin, tiedon vapauteen ja läpinäkyvyyteen, ihmisten järjestäytymiseen ja kommunikaatiotapoihin, ja ideoiden leviämiseen ja muotoutumiseen globaalilla skaalalla. Internet on rikkomassa yhä vahvemmin ihmiskunnan koko elinajan hallinneita valta-asetelmia ja tuomassa maailmaa ja sen sisäistä, tekniikkaan sidottua liikkumisvapautta ja tiedonpaljoutta yhä useampien kokemusmaailmaan.

Erittäin huomattavasti tämä ihmislajin muistifunktioiden tuhansien vuosien revoluutio on välillisesti luonut myös uudenlaisen valtajärjestelmän koko maapallolle – ihmislajista on muotoutunut muutamassa tuhannessa vuodessa kuin koko planeettamme ekosysteemin hallitsija; kuin tiedostamattaan avainasemaan noussut ennustamaton tekijä. Kommunikaatiomme; viestintäkykymme toistemme välillä, on joko itsemme maailmasta erottava tai siihen yhdistävä tekijä – riippuen ympäristöstämme. Kun maailmassa on valtapelaaja, joka vaikuttaa planetaarisella skaalalla niin vahvasti ja dominoivasti kuin tiedottomina itsensä siihen asemaan nostaneet ihmiset, alkaa globaalin kommunikaatiomme linkittymisen merkitys nousta aivan uudelle tasolle.

Liikettä tiedottomuudesta tietouteen

Horisontissa kajasteleva tulevaisuutemme asettaa globaalille kuviollemme sekä yksittäisille yhteiskunnillemme monia haasteita. Todellinen liike ihmiskunnan aikajanassa muotoutuu näkyväksi sukupolvien liikkuessa, ja nyt elävät ihmiset ovat osaltaan muotouttamassa tämän liikkeen suuntaa. Menneisyydessä hallitsijamme – historian voittajat ja valloittajat – olivat keskimääräisen yksilön ulottumattomissa; valta ja yhteiskuntien liike saneltiin tuolla jossain korkealla näkymättömissä. Lukutaidotonta kansaa oli helppo hallita, ja tästä muodostui pitkäksi aikaa syntymässä periytynyt statustraditio. Mutta muun muassa valistuksen ajan tietoisuutemme nousu, lukutaidon yleistyminen ja Ranskan vallankumouksen symboliikka liikkeellepanivat voiman, joka jyräsi kauan hallinneet auktoriteetit ja saattoi tietoa näkyviin yhä useammalle. Rajatut yhteiskunnalliset kollektiivimme alkoivat tiedostaa heidän alistettua asemaansa, ja hahmottaa yhä paremmin ympäristöään ja osaansa maailmassa.

Teollinen vallankumous ja kapitalismin nousu loivat kuin uuden maailman, jossa alkoi vallita uudet pelisäännöt. Samoihin aikoihin tiede nosti yhä vahvemmin päätään ja tämän uuden paradigman sisällä teknologia alkoi kehittyä lähes eksponentiaalisesti. Kun monarkioita kaatui, valta siirtyi porvareille ja hallituksille. Kukaan silloisessa tietoisuustasossa ei voinut täysin ennustaa mitä tällaisesta toiminnasta seuraisi pidemmällä aikavälillä. Jatkoimme huoletta instituutioidemme kehitystä tukemaan tätä uutta ja ylpeästi noussutta järjestelmäämme; siirsimme katseemme yhä toiveikkaammin tulevaisuuteen; aloimme kuin luoda, kuten Francis Bacon (1561–1626) mahdollisuutta kuvasi, paratiisia maan päälle. Muun muassa John Locken (1632–1704) ja Adam Smithin (1723–1790) ajatukset vaikuttivat vahvasti liikkeeseemme, nostaen ihmisen luonnon yläpuolelle ja korostaen yksilön oikeutta riistää luonnosta sen mitä kykenee. Ajatuksen voi nähdä olleen omana aikanaan mitä järkevimmän kuuloinen; jokaisella on valta omien kykyjensä mukaisesti sen sijaan, että valta olisi vain sukulinjojen itsevaltijoilla. Nämä ideologiat olivat jo vahvasti adaptoitumassa jokapäiväiseen toimintaamme ja instituutioidemme periaatteiksi kun Thomas Robert Malthus (1766–1834) nosti ensimmäisenä ajatuksen resurssipulan mahdollisuudesta; miten eksponentiaalinen kasvu saattaa vaikuttaa yhteiskuntaan. Charles Darwinin (1809–1882) ja Alfred Russel Wallacen (1823–1913) evolutiivisen luonnonvalinnan hahmotus laskikin useimpien yllätykseksi ihmisen vain osaksi luontoa. Lähes koko tiedetyn historiamme ajan näköpiiriämme hallinneet itsekeskeisyyden ja omahyväisyyden sokeat kohdat alkoivat hahmottua useammallakin rintamalla. Toki nämä Malthusin ja Darwinin ja muiden ajatukset olivat yhä vain sanoja paperilla; mitään konkreettista ja todella kaikkiin vaikuttavaa ei vielä ollut näköpiirissä; todellisuutemme ja tekojemme seuraukset nähtiin vain spekulatiivisena kaikuna tulevaisuudesta, joilla ei ollut merkitystä silloisessa todellisuudessamme.

Globaali liike oli jo laitettu aluille. Valtioille ja hallintoelimille oli siirtynyt se valta, joka oli ennen itsevaltijoilla. Järjestelmä oli pystytetty ja sitä tukevat instituutiot perustettu. Imperialismi valoi tietä globaalille valtajärjestelmälle. Markkinatalous nousi nopeasti normiksi, ja talouskasvun tavoittelu yhteiskunnan menestyksen mittariksi. Koulujärjestelmä tuki uuden työvoiman syntymistä. Fordismi ja myöhemmin postfordismi takasivat tuotteiden entistä nopeamman valmistuksen ja jakelun. Myös media alkoi tukea järjestelmää ja sen tiedonvälitystä. Tieto alkoi tulla yhä relevantimmaksi, joskin samalla yhteiskuntaa jakavaksi ja sitä hallitsevaksi. Ne joilla oli rajattomampi pääsy tietoon, pääsy tietynlaiseen kasvu- ja opiskeluympäristöön, menestyivät paremmin järjestelmän sisällä. Samalla syrjittyjen ihmisryhmien oikeudet alkoivat kuitenkin myös nousta: naisten oikeudet alkoivat nousta tuhansien vuosien sorron jälkeen, näköpiirissämme olleet orjat vapautettiin ja ihmiset julistettiin tasa-arvoisiksi. Mutta yhä tämä oli sidottu järjestelmään, joka oli luonut mahdollisuuksien maailman ohella uudenlaista epätasa-arvoa, erityisesti globaalilla skaalalla. Tasa-arvon idea siirrettiin koskemaan vahvimmin niitä maita, jotka olivat menestyksekkäimmin adaptoineet uuden globaalin järjestelmän; ja huonoiten menestyneet olivat kuin uusia näkymättömissä toimivia orjia. Toisaalla Malthusin kaltaisia ajatuksia ja observaatioita luonnosta nousi yhä enemmän. Ilmastonmuutoksen silloin hyvin vielä etäisestä mahdollisuudesta kirjoitti ensimmäisenä John Tyndall (1820–1893).

Ihmiskunnan elo jatkui 1900-luvun alun sotienkin patistamana yhä valtio- ja yhtiökehitystä painottavammin. Vaikka silloinen tieto oli yhä suurin osin elämässään etuoikeutettujen saatavilla, alkoi tiedonleviäminen hiljalleen nousta. Korkeakoulutettujen määrä nousi, ja kaikenlainen tieto jalostui ja levisi yhä vahvemmin valistuksen, koulujärjestelmän ja median toimesta – ja sitä arvostettiin enemmän kuin koskaan myös siitä syystä, että se yhdistettiin järjestelmänsisäiseen hyvään elämään.

1990-luvun alussa uusi tulokas teki ensiesiintymisensä tässä yhtälössä. Internetistä oli ilmestyessään kuin monen sattuman kaupalla muodostunut täysin vapaa toimintaympäristö; patentteja ei ollut eikä palvelu maksanut itsessään juuri mitään. Tämän hiljalleen kasvaessa sen sisällä toimivat eivät olleet sidottuja enää oman maansa tai edes identiteettinsä rajoituksiin. 2000-luvulle tultaessa tuhansia vuosia vallinnut tiedon peittely, ensin monarkioiden ja sitten valtio- ja yhtiövallan taholta, alkoi rakoilla – verkosta oli kuin vahingossa muotoutunut liian vapaa entisiin valtarakennelmiin nähden; mikään ei jäänyt täysin huomaamatta tältä ihmiskunnan kasvavalta kollektiivilta. Muun muassa Wikipedia harvestoi kollektiivin voiman; se todisti hiljalleen ihmiskuntaa yhdistämään alkaneen ja yhä leviävän verkon potentiaalin. Wikileaks riisui hallituksilta ja yhtiöiltä salaisuudet. Kuin Ranskan vallankumouksessa ikään; hallitsijoilla ei enää ollut aseita suojautua kansan tuomitsevilta ja tarkkailevilta silmiltä. Kansainväliset ja valtiolliset hankkeet, kuten OLPC (One Laptop per Child) ja Intian Aakash-tablettihanke, alkoivat laajentaa tätä verkkoon ja tiedonmaailmaan pääsyä myös ihmiskunnan köyhemmille alueille. Olimme siirtymässä, ja nyt olemme siirtymässä, panoptikonista synoptikoniin: enää rajattu joukko ei tarkkaile kansaa, vaan kansa alkaa tarkkailla rajattua joukkoa. Ja kenties pian, nurkan takana, kaikki tarkkailevat kaikkia. Vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole enää kenellekään näkymätön, mikäli haluaa olla norminmukaisessa yhteydessä ihmisiin ja ihmiskuntaan. Tämä on se mullistus, joka on oman aikakautemme hallitseva liike; ihmiskunnan aikajanan seuraava merkitsevä piste.

Tietoisuuden kangertelevuus

Globaali kommunikaation verkkomme, joka yhä leviää laajemmalle, tuo hiljalleen näköalaa lähes kaikkeen tietoon, jota ihmiskunta on synnyttänyt ja synnyttää. Valitettavasti samalla pseudotiedon määrä kukoistaa vahvasti Internetissä. Elämme aikaa, jolloin menneisyyden auktoriteettien aiheellinenkin kyseenalaistaminen vaikuttaa luovan hyvin vainoharhaisia ihmisiä. 9/11 ei ollut uskonnollisten fanaatikkojen isku, vaan USA:n hallituksen rahaan sidottu yliampuva salajuoni; ilmaston lämpenemisen ihmisvaikutus on tieteilijöiden kansainvälinen rahaan sidottu salaliitto; evoluutioteoria on ”vain teoria”, ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Tällaiset ajatukset ja niiden pseudotieteelliset pohdinnat ja usein vain subjektiiviselta mutu- ja kokemuspohjalta muodostetut väittämät, väärinkäsitykset ja uskomukset ovat yllättävänkin hallitsevia Internetin uumenissa. Vaikka useat asiakirjat ja tieteelliset dokumentit alkavat hiljalleen olla kaikkien näkyvissä; vaikka tieto alkaa hiljalleen olla kaikkien saatavilla, meille on noussut uusi ongelma: ihmiset eivät ole medialukutaitoisia, eivätkä tieteenlukutaitoisia. Toisaalta tämä ei ole mikään uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa, Internet vain on tuonut tällaiset erityisen saataville ja kaikkien näkyville. Valitettavasti tämä samalla potentiaalisesti lisää niiden leviämistä. Hyvä asia kuitenkin on, että tällaiset asiat ovat nykyään näkyvillä; ne on nostettu pöydälle käsiteltäviksi, julkisen debatin alaisiksi. Ne eivät ole enää vain pinnan alla kyteviä aavistuksia, vaan julki tuotuja lauseita; informaatio on vapaata myös pseudotiedon osalta.

Voimme hyvin kuvitella miten verkkovertaisarviointi voisi ihanteellisesti toimia uskomattomin keinoin, mutta asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Nähdäkseni asia tuottaa haasteen erityisesti koulujärjestelmälle, jopa globaalilla skaalalla. Kriittisen medialukutaidon, jopa jonkinasteisen tieteenlukutaidon, implementointi tuntuisi olevan mitä oleellisin kehityskohde luodessamme sujuvaa ja kriittistä globaalin keskustelun ympäristöä. Valitettavasti edelleenkin hallitsevat sukupolvet elävät eri todellisuudessa kuin nousevat sukupolvet. He eivät koe tätä ongelmaa niin vahvasti, sillä eivät ole adaptoineet tätä uutta mediaympäristöä niin vahvasti lapsuudestaan lähtien, että näkisivät sen synnyttämiä uusia tarpeita. Oleellista tässä yhteydessä on, että mikäli pseudotiedon määrä, kuten esimerkiksi ilmaston lämpenemistä kohtaan, kasvaa hallitsemattomasti, voivat seuraukset olla geopolitiikan kentällä ja jopa ekosysteemin skaalassa merkittävät. Olisi erittäin tärkeä sitouttaa ihmisiä lukemaan ja tulkitsemaan tietoisen kriittisesti sitä tietoa, joka heidän ulottuvillaan yhä enemmän on. Lisäksi esimerkiksi median traditiona kulkeva lähteettömyyden perinne on myös osaltaan vaatimassa toimintatapojen muutosta, kun esimerkiksi parhaiten aikaansa seuraavissa blogeissa lähdeviitteet ovat jo paikoin hyvinkin normi. Eli ei ainoastaan yhtiöt ja lakijärjestelmät, vaan jopa vanhat mediajärjestelmät, ovat jääneet monelta osin kollektiivisen liikkeen varjoon omien traditioidensa muuttumattomuuden takia. Dynaaminen Internetin mediaympäristö ei ainoastaan ole enemmän sosiaalinen kuin traditionaaliset mediaympäristöt – vaan se on myös potentiaalisempi seuraamaan aikaa luomalla uusia innovaatioita kuin itsestään. Tämä eräänlainen innokkuus ja uutuuden pelottomuus, joka Internetissä vallitsee, tulisi vain kanavoida ja hallinnoida kollektiivisen produktiivisesti; johon näkisin media- ja tieteenlukutaidon lisäämisen erittäin tärkeänä komponenttina.

Ihmiskunnan liike jatkuu yhä eteenpäin enkä epäile hetkeäkään, ettei merkittäviä mullistuksia tule tapahtumaan puhuttelemiini asioihin nähden. Ainoat kysymykset ovatkin, että kauanko siinä kestää ja mihin se tarkalleen ottaen johtaa…

Kyberavaruuden itsenäisyysjulistus

Intouduin tuossa hetken flowssa taas suomentelemaan jotain… Tällä kertaa John Perry Barlow’n (1947-) vuoden 1996 klassikko ”A Declaration of the Independence of Cyberspace”. Jotenkin luulisi että tämä on suomennettu, mutta en kylläkään löytänyt.

Ensin hieman pohjustusta. Sivuten, asiaan liittyy käsite ”ikuinen syyskuu” (eternal September). Tämä Dave Fischerin syyskuussa 1993 esittämä termi kuvaa silloisessa Usenet:ssä (verkkovälitteisessä keskustelutilassa) tapahtunutta muutosta. Tätä ennen verkkoliikenne ja -keskustelu olivat käytössä lähinnä yliopistoissa, ja siellä vallitsivat näin ollen hyvin tietynlainen etiketti ja kulttuuri. Joka vuosi kun uusia oppilaita saapui yliopistoon, saapui kauhisteltu uusien ja kulttuuria häiritsevien käyttäjien syyskuu. Nämä uudet käyttäjät tuli aina opettaa ja totuttaa niin kutsuttuun netikettiin, eli tietynlaiseen kulttuuriin ja käyttäytymisnormistoon, joka verkossa vallitsi. Kunnes sitten syyskuussa 1993 America Online (AOL) -palveluntarjoaja alkoi tarjota käyttäjilleen pääsyä Usenettiin. Tällöin Fischer julisti 1993 alkaneeksi ”ikuisen syyskuun”, jolloin Usenettiin, ja yleisemminkin Internetiin, alkoi saapua jatkuvasti uusia ja sitä kulttuuria tuntemattomia käyttäjiä, joita pitää ikäänkuin alati kaitsea kulttuuriin.

Internetiä alkoi käyttää yhä lisää ihmisiä, jotka eivät alkujaan osanneet käyttää välinettä, eivätkä ymmärtäneet sen sisällä jo vallitsevaa kulttuuria. Tästä syntyi, ja on edelleen syntynyt, monia mielenkiintoisia lakeja ja lakialoitteita, kuten uusitut tekijänoikeuslait; Lex Karpela ja niin edelleen. Näitä ennen verkossa vallinnut kulttuuri oli hyvin rajoittamaton, joskin myös hyvin rajatun piirin toimintaa.

1996 Barlow kirjoitti kyberavaruuden itsenäisyysjulistuksen vastauksena eräälle laille, joka silloin säädettiin Yhdysvalloissa (Telecommunications reform act). John Perry Barlow on yhdysvaltalainen runoilija, esseisti, sanoittaja, poliittinen aktivisti ja entinen karjanpitäjä. Kyseinen kirjoitus on siis kaikuvaan kiertoon tarkoitettu, kyberavaruudesta käsin julistettu itsenäisyyspuhe, joka on osoitettu reaalimaailman hallitsijoille.

En suomentanut Barlow’n pohjustusta julistukselle, vaikka sekin on kyllä ihan asiallinen. Kaiken kaikkiaan alkuperäinen teksti löytyy täältä: http://w2.eff.org/Censorship/Internet_censorship_bills/barlow_0296.declaration

__________________________

Kyberavaruuden itsenäisyysjulistus

Teollisen maailman hallitukset, te lopen uupuneet lihan ja teräksen jättiläiset, tulen Kyberavaruudesta, Mielen uudesta kodista. Tulevaisuuden puolesta, pyydän teitä menneisyydestä jättämään meidät rauhaan. Te ette ole tervetulleita joukkoomme. Teillä ei ole suvereniteettia siellä missä kokoonnumme.

Meillä ei ole valittua hallitusta, ja meille sellaista tuskin tulee, joten en puhuttele teitä sitä suuremmalla auktoriteetilla kuin sillä millä vapaus itsessään aina puhuu. Julistan sen globaalin sosiaalisen tilan, jota rakennamme, olemaan luonnollisesti vapaa niistä tyranneista, joita pyritte meille langettamaan. Teillä ei ole moraalista oikeutta hallita meitä, ettekä te omaa mitään pakottamismetodeja, joita meillä olisi todellista syytä pelätä.

Hallitukset johtavat heidän oikeutetut voimansa hallittujen suostumuksesta. Ette ole pyytäneet ettekä vastaanottaneet meidän suostumusta. Emme kutsuneet teitä. Ette tunne meitä, ettekä maailmaamme. Kyberavaruus ei makaa rajojenne sisällä. Älkää luulko, että voitte rakentaa sitä kuin se olisi julkinen rakennusprojekti. Ette pysty. Se on luonnonteko ja se kasvaa itsessään kollektiivisten toimiemme kautta.

Ette ole osallistuneet suureen ja kokoontuvaan keskusteluumme, ettekä luoneet kauppapaikkojemme vaurautta. Ette tunne kulttuuriamme, etiikkaamme, tai kirjoittamattomia sääntöjä, jotka jo tuottavat yhteisöllemme enemmän järjestystä kuin mikään mitä voisi saavuttaa minkään teidän asetusten kautta.

Väitätte, että keskuudessamme on ongelmia, jotka teidän tulee ratkaista. Käytätte tätä väitettä tekosyynä tunkeutuaksenne alueellemme. Monet näistä ongelmista eivät ole olemassa. Siellä missä on oikeita konflikteja, missä on väärintekoa, tunnistamme ne ja puhuttelemme niitä omilla keinoillamme. Olemme muodostamassa omaa Sosiaalista Sopimustamme. Tämä hallinto nousee meidän maailman olosuhteiden mukaan, ei teidän. Meidän maailma on erilainen.

Kyberavaruus koostuu vuorovaikutuksista, suhteista, ja ajatuksesta itsestään, jotka on järjestetty kuin seisovaksi aalloksi viestintämme verkossa. Meidän on maailma joka on sekä kaikkialla että ei missään, mutta se ei ole missä kehot asuvat.

Olemme luomassa maailmaa, jonne kaikki voivat astua ilman etuoikeutta tai ennakkokäsityksiä koskien rotua, ekonomista valtaa, sotilaallista voimaa, tai syntymässä saatua asemaa.

Olemme luomassa maailmaa, jossa kuka tahansa, missä tahansa voi ilmaista hänen vakaumuksensa, huolimatta kuinka yksittäinen, vailla pelkoa hiljaisuuteen tai yhdenmukaisuuteen pakottamisesta.

Teidän lakimääräiset konseptit omaisuudesta, ilmaisusta, identiteetistä, liikkumisesta, ja kontekstista eivät päde meihin. Ne kaikki perustuvat materiaan, ja täällä ei ole materiaa.

Identiteeteillämme ei ole kehoa, joten, toisin kuin te, me emme kykene saavuttamaan järjestystä fyysisellä pakottamisella. Uskomme, että etiikasta, valaistuneesta itsekkyydestä, ja kansainyhteisöstä hallintomme ilmaantuu. Identiteettimme saattavat levittäytyä läpi monien hallintoalueittenne. Ainoa laki, jonka kaikki olennaiset kulttuurit yleensä tunnustavat, on Kultainen Sääntö. Toivomme, että kykenemme rakentamaan omat erinäiset ratkaisumme sen varaan. Mutta emme voi hyväksyä ratkaisuja, joita yritätte määrätä.

Yhdysvalloissa olette tänään luoneet lain, Telekommunikaation uudistuslain, joka torjuu oman Perustuslakinne ja solvaa Jeffersonin, Washingtonin, Millin, Madisonin, DeToquevillen, ja Brandeisin unelmia. Näiden unelmien tulee nyt syntyä uudelleen meissä.

Pelkäätte omia lapsianne, koska he ovat natiiveja maailmassa, jossa te olette aina maahanmuuttajia. Koska pelkäätte heitä, annatte byrokratioillenne vanhemmuuden vastuun siitä, jota olette liian pelkurimaisia kohtaamaan itse. Meidän maailmassamme kaikki ihmiskunnan ajatukset ja ilmaisut, halventavasta enkelimäiseen, ovat saumattoman kokonaisuuden osia, bittien globaali keskustelu. Emme pysty erottamaan tukehduttavaa ilmaa ilmasta, jonka päällä siivet lyövät.

Kiinassa, Saksassa, Ranskassa, Venäjällä, Singaporessa, Italiassa, ja Yhdysvalloissa yritätte torjua vapauden virusta pystyttämällä vartiotorneja Kyberavaruuden rajaseudulle. Nämä saattavat pitää tartunnan loitolla pienen hetken, mutta ne eivät toimi maailmassa, joka peitellään pian bitteihin tukeutuvalla medialla.

Teidän kasvavassa määrin vanhentuneet informaatioteollisuutenne ikuistaisivat itsensä esittämällä lakeja, Yhdysvalloissa ja muualla, jotka vaativat omistavansa itse puhumisen läpi maailman. Nämä lait julistaisivat ideat olemaan teollisuuden lisätuote, eivät sen ylevämpiä kuin takkirauta. Meidän maailmassamme, mitä tahansa ihmismieli saattaa luoda, voidaan jäljentää tai levittää loputtomasti vailla maksuja. Globaali ajatuksen kulkuneuvo ei enää edellytä tehtaitanne suoriutuakseen.

Nämä kasvavassa määrin vihamieliset ja koloniaaliset toimenpiteet asettavat meidät samaan asemaan kuin ne vapauden ja itsemääräämisoikeuden rakastajat menneisyydestä, joiden piti torjua etäisten, tiedottomien auktoriteettien voima. Meidän tulee julistaa meidän virtuaaliset itsemme immuuneiksi teidän suvereniteetilta, vaikka yhä suostumme myöntymään sääntöihinne kehojemme kautta. Levitämme itsemme läpi Planeetan, jotta kukaan ei voi pidättää ajatuksiamme.

Luomme Mielen sivilisaation Kyberavaruudessa. Olkoon se humaanimpi ja reilumpi kuin se maailma, jonka hallituksenne ovat luoneet ennen.

Davos, Sveitsi
Helmikuun 8., 1996

__________________________