Matkalla kohti globaalia deliberaatiota?

(Tämä on hieman muokattu versio kurssiesseestäni, joka on alun perin kirjoitettu loppukeväällä 2014.)

Mietintä taloudellisesta ja yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta politiikassa – Matkalla kohti globaalia deliberaatiota?

Tämän kurssin loppuesseen tarkoitus on pyrkiä löytämään luennoilla käydyistä materiaaleista jonkinlainen punainen lanka ja kohdentaa sitä alun perin ehdotetun esseekysymyksen ohjaamana.

Lähtökohtaisesti tätä tekstiä ohjaa ehdotettu esseekysymys ”Millainen painoarvo politiikassa tulisi antaa taloudelliselle ja yhteisöllis-rationaaliselle lähestymistavalle?” Tämä kysymys on normatiivinen ja vaatii nähdäkseni vastaajaa perustelemaan muun muassa arvopohjan foundationa, jonka pohjalta vastaus muotoutuu. Eri arvopohjat ohjaavat johtopäätöksiä eri suuntiin. On huomionarvoista, että en ole politiikantutkimukseen enkä talouden tutkimukseen mitenkään erikoistunut, ja sanoisin, että filosofian sisällä nämä ovat itselleni tuntemattomimpia alueita. Pääasiallinen taustani on informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median sekä tietotekniikan alalla ja näin ollen koen esitykseni tulevan hyvin ulkopuolelta—ja täten sitä kuvaa omat hyvät ja huonot puolensa, joka seikka lukijan on kenties hyödyllistä tiedostaa.

Esittelen aluksi esimerkit taloudellisesta ja yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta politiikassa—sosiaalisen valinnan teorian ja deliberatiivisen demokratian—ja sen jälkeen erittelen, millä perusteilla ja millaisilla arvoilla näiden painotus tulisi politiikassa muotoutua. Kiinnitän erityistä huomiota taloudellisen lähestymistavan ongelmakohtiin ja perustelen, miksi näen, että painotus tulisi selkeästi olla yhteisöllis-rationaalisella lähestymistavalla, deliberatiivisella demokratialla. Perusteltuani painotuksen deliberatiiviselle demokratialle, pohdin, miten tämä voisi tulevaisuudessa käytännössä toteutua, ottaen huomioon, että deskriptiivinen todellisuus on nykyään huomattavasti lähempänä taloudellista lähestymistapaa, sosiaalisen valinnan teoriaa. Lopuksi palaan vielä lyhyesti tämän nykyisen tilanteemme ongelmakohtiin.


Johdanto – Sosiaalisen valinnan teoria ja deliberatiivinen demokratia

Taloudellinen lähestymistapa korostaa ekonomisia näkökohtia politiikassa, nähden pisimmälle vietynä poliittisen prosessin instrumentaalisena prosessina, yksityisenä ei-julkisena toimintana, jonka tarkoituksena on löytää optimaalinen kompromissi erinäisten yksityisten intressien (tai preferenssien) välillä. Tätä kuvaa hyvin Jon Elster artikkelissaan The Market and the Forum: Three Varieties of Political Theory (1986), kuvaten sosiaalisen valinnan teoriaa politiikan markkinateoriaksi. Idea on, että politiikan tulisi olla kuin taloudellista toimintaa niin sen tarkoituksessa kuin toimintamallissa. Poliittisen prosessin tarkoitus määritellään ekonomisin termein ja toiminta koskee yksilöpäätösten aggregaatiota. Toimintaa kuvaa nähdäkseni yksilöintressien välisten kompromissien löytäminen erityisesti taloudellisiin perusteisiin, kuten kustannuskysymyksiin, vetoamalla. Sosiaalisen valinnan teoriassa perusteet voivat olla myös periaatteessa muitakin kuin talousperusteita; esimerkiksi kun päätetään julkisen liikenteen muodosta, voi yksilöillä olla omat perusteensa kannattaa vaikkapa raitiovaunua tai linja-autoa. Oleellista kuitenkin on pyrkimys yksilöintressien välisen kompromissin löytämiseen, ja talouteen liittyvillä argumenteilla tapaa olla huomattava painoarvo. Kaiken kaikkiaan tällainen taloudellinen lähestymistapa ja sosiaalisen valinnan teoria ovat nähdäkseni hyvin lähellä deskriptiivistä kuvausta siitä, miten hallitsevassa järjestelmässä tällä hetkellä tosiasiassa toimitaan.

Yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan voi nähdä liittyvän Elsterin puhuttelemiin kahteen muuhun näkökulmaan koskien poliittista toimintaa: osallistavaan demokratiaan sekä deliberatiiviseen demokratiaan. Elster päätyy artikkelissaan kannattamaan ensisijaisesti deliberatiivista demokratiaa ja sen jatkokehittämistä, joskaan ei kutsu sitä sillä nimellä, mutta esittelee myöhemmin muun muassa Joshua Cohenin artikkelissa Deliberation and Democratic Legitimacy (1989/2006) eksplisiittisesti deliberatiiviseksi demokratiaksi kutsutun idean Jürgen Habermasin ajatuksiin pohjautuen.  Koska osallistava demokratia on nähtävissä Elsterin perustelemana inkoherentiksi ja itsensä kumoavaksi (1989, 152–155), katson tässä yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan viittaavan erityisesti deliberatiiviseen demokratiaan.

Deliberatiivinen demokratia korostaa politiikassa julkista väittelyä, deliberaatiota, jossa pyritään rationaaliseen konsensukseen; ei kompromissiin, kuten taloudellisessa lähestymistavassa, sosiaalisen valinnan teoriassa. Politiikan ja talouden tulisi tämän näkökulman mukaan erota toisistaan niiden toimintamoodien kautta, mutta siten, että poliittinen deliberaatio yhä välittää päätöksistä, jotka liittyvät taloudelliseen toimintaan. Kuten sosiaalisen valinnan teoriassa, tässäkin politiikka nähdään instrumentaalisena, mutta päinvastaisesti täysin julkisena toimintana. Tarkempi kuvaus deliberatiivisen demokratian nyansseista sekä kuvaus ideaalista deliberatiivisesta proseduurista on nähtävissä Joshua Cohenin artikkelista (1989). Tässä toimintaa kuvaa nähdäkseni yhteiskunnassa avoimen yhteisöllisen rationaalisen diskurssin kautta konsensukseen pyrkiminen ja päätyminen, vetoamalla erinäisiin rationaalisiin argumentteihin ja niiden puinteihin. Nähdäkseni tämä ei ole niin lähellä deskriptiivistä kuvausta todellisesta tilanteestamme kuin sosiaalisen valinnan teoria, mutta sisältää silti helposti tavoitettavan idean tietyistä ihanteista, joita nykyisessäkin hallitsevassa demokraattisessa järjestelmässämme on nähtävissä.

Esimerkkiä taloudellisesta lähestymistavasta edustaa siis sosiaalisen valinnan teoria ja esimerkkiä yhteisöllis-rationaalisesta lähestymistavasta edustaa deliberatiivinen demokratia. Kysyttäessä, millainen painoarvo näillä tulisi olla politiikassa, vaaditaan vastausta siihen, millaisia arvoja pidetään tärkeämpinä ja millä perustein.


Arvoperusteet ja taloudellisen lähestymistavan vaarat

Hausman & McPherson erittelevät kirjansa Economic Analysis, Moral Philosophy, and Public Policy kakkosluvussa Ethics in Welfare Economics: Two Examples (2006) Lawrence Summersin joulukuussa 1991 kollegoilleen lähettämään muistioon perustuen normatiivisen (hyvinvointi)taloustieteen ongelmakohtia. Heidän esittelynsä kautta voidaan huomata, että hyvinvoinnin käsite linkitetään hallitsevassa perinteessä (subjektiivisten) preferenssien tyydyttämiseen, jonka ansiosta (poliittinen) päätöksentekoprosessi saattaa johtaa muun muassa vähemmän koulutettujen hyväksikäyttöön ja ihmiskunnan objektiivisen hyvinvoinnin—selviytymisen ja terveyden—vaarantumiseen. Myös Irene van Staveren sivuaa kirjansa The Values of Economics – An Aristotelian Perspective luvussa Paradoxes of Value (2001) seikkaa, että yksilön koettu hyöty preferensseistä voi olla haitallista yksilölle ja/tai kollektiiville. Voimme esimerkiksi kuvitella maailman, jossa vaikutusvaltaiselle ihmisryhmälle olisi muodostunut epäsosiaalinen preferenssi saastuttaa ympäristöä niin paljon kuin mahdollista, keinolla millä hyvänsä. Tällöin tällä preferenssillä ei olisi mitään tekemistä objektiivisen hyvinvoinnin kanssa, sillä se johtaisi pisimmälle vietynä ihmislajinkin joukkotuhoon, mutta silti taloudellinen ajattelu on taipuvainen katsomaan tällaisetkin preferenssit ’hyvinvointiin’ liittyviksi ja vähintään implisiittisesti kannustuksen arvoisiksi, erityisesti kun yhtälöön vielä lisätään saastuttamisesta saatavat taloudellista tyydyttämistä tuottavat voitot. Tällaisen taloudellisen lähestymis- ja perustelutavan liittäminen poliittiseen päätäntäjärjestelmään voi olla kriittisen vaarallista pidemmällä aikavälillä—ja jo sanaan ”hyvinvointi”, esimerkiksi perusteluissa, tulee nähdäkseni suhtautua varauksella, kun se liitetään preferenssien tyydyttämiseen. Näkisin tässä myös erittäin huolestuttavan kielenkäyttöön/kielipeleihin liittyvän maallikoiden harhaanjohtamisen mahdollisuuden.

Mikä voisikaan olla sen tärkeämpi lähtökohta arvoperusteille kuin ihmislajin (ja ekosysteemin) selviytyminen? Lisäksi voisimme toki pohtia esimerkiksi altruistisutilitaristisia ideoita hyvinvoinnin maksimoimisesta (tai kärsimyksen minimoinnista), ja millä keinoin sellainen empaattinen järjestelmä olisi optimaalisesti toteutettavissa, mutta lähtökohtaisesti nähdäkseni minimivaatimus mille tahansa järkevälle poliittiselle lähestymistavalle tulisi olla sellainen, joka tukee ihmiskunnan pitkäaikaista selviytymistä. Sosiaalisen valinnan teoria, taloudellista lähestymistapaa korostavana, kompromissihakuisena prosessina, voi johtaa sellaisiin preferenssikompromisseihin, jotka vaarantavat yhteiskunnan tai ihmiskunnan (ja yksilön) objektiivista hyvinvointia; selviytymistä ja terveyttä. Näin ollen taloudellisen lähestymistavan kanssa tulisi olla äärimmäisen kriittinen poliittisessa toiminnassa.

On myös huomionarvoista, että taloudellinen lähestymistapa vaikuttaa suosivan tai painottavan paikallisia, lokaaleja, näkökulmia ja perusteita; kuten kansantaloudellisia, patrioottisia tai yritys-, yksilö- ja yhteisökeskeisiä taloudellisia perusteita. Esimerkiksi ulkoisvaikutukset ovat toimijoille hyvin etäisiä ja täten tapaavat jäädä paikallisia (yksilö)intressejä korostavassa kompromissihakuisessa päätöksenteossa huomiotta. Hausmanin & McPhersonin esittelemä Summersin muistio demonstroi tätä huomiota, ja myös esimerkiksi Amartya Sen kuvaa kirjassaan Rationality and Freedom (2002), kuinka talousajattelun ytimessä oleva rationaalisen valinnan teoria on kykenemätön ottamaan huomioon sympatiaa ja sitoumuksia, koska ne eivät ole välttämättä itsekkäitä valintoja ja/tai omaa etua tavoittelevia. Sen sijaan yhteisöllis-rationaalinen lähestymistapa vaikuttaa alttiimmalta ottamaan yleisesti laajempia, myös tarpeen mukaan globaaleja, näkökohtia huomioon, sekä herkemmin taloudellisten näkökohtien lisäksi myös muun muassa eettisiä ja ekologisia näkökohtia. Vaikuttaa myös erittäin epätodennäköiseltä, että deliberaation kautta voitaisiin päätyä tukemaan itsetuhoa. Yhteisöllis-rationaalisen lähestymistavan holistinen luonne on paljon alttiimpi mukautumaan uusiin tärkeisiin näkökohtiin ja perusteisiin, joita voi ilmetä uusien tieteellisten tutkimustulosten ja muuttuvan ympäristön ja olosuhteidemme seurauksena. Konsensushakuisuus pakottaa huomioimaan seikkoja, jotka jäisivät kompromissihakuisuudessa helposti huomiotta. Täten deliberatiivinen demokratia vaikuttaa pidemmällä aikavälillä myös tältä osin huomattavasti varteenotettavammalta normatiiviselta vaihtoehdolta, jota painottaa politiikassa.

On oleellista myös, että taloudellisessa lähestymistavassa, ja markkinatalouden hallitessa, korostuu talousasiantuntijoiden vaikutusvaltainen rooli, jakaen näin valtaa enemmän yksittäisen eliitin piiriin; kun taas yhteisöllis-rationaalinen lähestymistapa korostaa demokraattisempaa, jopa tasa-arvoista, vallan jakautumista asioiden puinnissa. Deliberatiivinen demokratia näin ollen myös vapauttaisi hallitsevaa järjestelmää keskitetystä asiantuntijavallasta.


Deliberatiivisen demokratian haasteet ja käytännön toteutus

Deliberatiivisen demokratian haasteet koskevat nähdäkseni erityisesti sen käytännön implementointia. Jotta sellainen, mitä Cohen kutsuu ideaaliksi deliberatiiviseksi proseduuriksi, voisi tosiasiassa toimia, vaaditaan toimijoilta vahvaa peruskoulutusta tuottamaan kyvyn rationaaliseen deliberaatioon sekä tosiasiallista psykologista kykyä muokata preferenssejään argumenttien (ja todisteiden) perusteella. Tähän liittyy esimerkiksi vaatimus tieteellisestä lukutaidosta. Lisäksi on monia relevantteja lisäkysymyksiä, koskien muun muassa kykyä organisoida laajasti osallistujia sisältävä deliberatiivinen toiminta.

Vaikka normatiivisen ideaalin hahmottaminen ei oletusarvoisesti vaadi käytännön tason pohdintaa, lienee kuitenkin hyödyllistä hieman pohtia tätä aspektia, kun tavoite kuitenkin olisi ihanteellisesti kyetä toteuttamaan näitä ideaaleja. Mikäli jokin ideaali on mahdoton toteuttaa, se tuntuu hyvin mitäänsanomattomalta normatiivisena ohjenuorana. Minusta vaikuttaa siltä, että jotta deliberatiivinen järjestelmä voisi toteutua, vaaditaan koulutuksessa ja informaation jakamisessa ja siihen pääsyssä tietynlaisen yhteisöllisen tason toteutuminen. Kun tämä taso on toteutunut ja deliberatiivinen toiminta alkaa laajemmin jyllätä, tällöin prosessi itsessään ylläpitää itseään ja muokkaa tarvittavalla tavalla kansalaisten identiteettejä ja intressejä. Kuten Elster artikkelissaan (1986, 148–149) kuvaa: yksilö altistuu deliberatiivisessa toiminnassa ja ympäristössä järjelle itsessään ja tämä tapaa promotoida sekä yhteistä hyvää päätösten perustana, saavuttaen järkevämpiä preferenssejä, että tuottaen takuun siitä, että nämä tulevat todella ilmaistuiksi. Elster esittää kuitenkin tälle Habermasin ajatuksista hahmotetulle teorialle rakentavaa kritiikkiä ja huomauttaa, että sekä tämän tilanteen toteutumista että sittemmin ylläpitämistä varten tulee kiinnittää huomiota poliittisten instituutioiden ja konstituutioiden rakentamiseen siten, että ne tukevat (deliberatiivista) järjestelmää. Samaan tapaan puolestaan Cohen päätyy artikkelinsa lopussa (1989/2006, 168) korostamaan julkisesti rahoitettujen poliittisten puolueiden tärkeyttä deliberatiivisen demokratian mahdollistamisessa, koska ne voivat (ihanteellisesti) tarjota deliberatiivisia vaikuttamiskanavia kaikille.

Itse en kuitenkaan painottaisi puolueiden kaltaisia traditionaalisia poliittisia vaikuttamiskanavia niin painokkaasti, muun muassa siksi, että tämä vain lisää erinäisiä intressejä omaavan välikäden kansalaisen ja deliberaation välille, muodostaen näin mahdollisen (korruptio)uhkan deliberaatiolle. Onkin erityisen huomionarvoista, että sekä Elsterin että Cohenin artikkelit ovat alun perin kirjoitettu 1980-luvulla. Vasta sen jälkeen kuvioon on ilmestynyt nähdäkseni erittäin merkittävä ja relevantti tekijä; Internet. Tällä hetkellä verkkoon on pääsy noin 40 %:lla ihmiskunnasta ja on projisoitu, että 2030 pääsy olisi yli 90 %:lla (ITU 2013). Globaaliksi täten hiljalleen leviävä Internet on tasa-arvoinen kommunikaatiokanava, joka tarjoaa puitteet todella globaalille ja kaikille tasa-arvoisesti pääsyn mahdollistavalle deliberatiiviselle toiminnalle ja vaikuttamiselle. Näkisin tämän erittäin oleellisena tekijänä hahmotettaessa deliberatiivisen demokratian mahdollistavaa vaikutus- ja deliberaatiokanavaa. 

Tämän jälkeen ainoa jäljelle jäävä toteuttamiseen liittyvä kynnyskysymys on koulutuksen ja sosiaalistamisen ja yleisesti sivistämisen järjestäminen siten, että se mahdollistaa (globaaliin) rationaaliseen deliberaatioon vaadittavan epistemologisen ja tieteellisen sekä psykologisen ja eettisen osallistumiskyvyn. Valitettavasti (ja paradoksaalisesti) tämä koulutuksen järjestäminen näin vaaditulla tavalla tulisi kyetä toteuttamaan hallitsevan järjestelmän keinoin ja ehdoin, joka nähdäkseni on yhä lähempänä sosiaalisen valinnan teoriaa kuin deliberatiivista demokratiaa. Ehkäpä toiveikkain mahdollisuus tämänkin asian eteenpäin viennissä on Internetin kautta toteutuva globaali keskustelu, joka ajaa hiljalleen asioiden ajamista sellaiseen suuntaan, jossa deliberaation rooli korostuu kompromissien ja talousnäkemysten sijaan. Näkisin, että paikallisten kulttuurien kohtaaminen globaalissa keskustelutilassa ja näköalassa saattaa orgaanisesti, hiljalleen, johtaa keskustelun fokusointiin ja konvergenssiin kohti sellaisia perusteita, jotka ovat optimaalisesti globaalisti ja universaalisti perusteltavissa; kuten universaalisti havaittavaan luontoon vetoavat perusteet esimerkiksi paikallisten uskojärjestelmien sijaan tai yhteishyvään vetoavat perusteet esimerkiksi paikallisten (itsekkäiden ja epäsosiaalisten) preferenssien sijaan. Globaali näköala ja sensuuriton keskusteluareena tuovat esille asioiden ongelmakohdat ja näköalojen kirjon historiallisesti hyvin ennennäkemättömällä ja esteettömällä tavalla. Tämän hyvin spekulatiivisen näkökulman kautta jonkinlainen deliberaatioon luottava järjestelmä syntyisi hyvin orgaanisesti (kulttuurien) globalisaation ja Internetin leviämisen myötä. Tässäkin voidaan nähdä yhteys Habermasin kommunikatiivisen rationalismin teoriaan, sovellettuna globaaliin normiaseman saavuttaneeseen tai saavuttavaan keskustelutilaan.

Etäisesti hieman tämän tapaisia ajatuksia, tai ainakin tähän liittyviä ajatuksia, vaikuttaa esittävän myös hiljattain törmäämäni [kurssilla käsittelemätön] ekonomiteoreetikko ja kirjailija Jeremy Rifkin kirjassaan The Zero Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (2014a), jonka kymmenenminuuttinen kiteytys on nähtävissä YouTubesta tuoreessa Big Think -puheessa (2014b). Rifkin korostaa hahmottamassaan kolmannen teollisen vallankumouksen ekonomisessa järjestelmässä collaborative commons muun muassa teknologisen kehityksen—kuten 3D-printtaamisen, virtuaalialustojen, robotiikan ja big datan määrän räjähtämisen—tuottamaa mahdollisuutta irtaantua materiaalisen maailman marginaalisista kustannuksista ja näin ollen ikään kuin materiaalisen maailman (keinotekoisesta) niukkuudesta, samaan tapaan kuin informaatioteollisuudessa (musiikki, sanomalehdet, elokuvat ja vastaava tuotantotoiminta yleisesti) on jo tapahtunut tähän mennessä sitten Internetin leviämisen alkamisen. Tämä mahdollistaa monenlaisten taloudellisten näkökohtien muuttumisen hyvin vetoamattomiksi verrattuna esimerkiksi yhteishyvällisiin tai muunlaisiin ei-taloudellisiin rationaalisiin perusteisiin.

Relevantti tässä yhteydessä on myös Rifkinin neljä vuotta vanhaan RSA-puheeseen pohjautuva RSAnimate-video (2010b), joka perustuu hänen kirjaansa The Empathic Civilization: The Race to Global Consciousness In a World In Crisis (2010a). Hän hahmottaa, miten empatia on historiallisesti levinnyt yhteisöidemme leviämisen (ja kommunikaatiokeinojemme kehittymisen) myötä. Tämän kautta voisi jopa muotoilla deliberatiivisen demokratian idean, siten kuin se voi liittyä yhteisölliseen empatiaan, olevankin tosiasiassa normatiivisen idean sijaan deskriptiivinen; se vain on historiallisesti koskenut pienempiä, toisistaan eristäytyneitä paikallisia ryhmiä, koska meillä ei ole vielä ollut pääsyä laajempiin yhteisöihin ja yhteyteen. Ja kaupankäynti kera talousajattelun on saattanut toimia siltana eriytyneiden kulttuurien välillä, kun täysivaltainen yhteinen deliberaatio olisi ollut huomattavasti vaikeampi (tai mahdoton) saavuttaa. Mutta kun historian aikana yhteytemme on laajentunut, myös empatiamme (ja deliberaatiomme) on laajentunut osallistumaan yhä laajempiin yhteisöihin, ja tämä laajentuma jatkuu yhä. Toisistaan eriytynyt homo sapiens siis saattaa olla vain läpikulkumatkalla näennäisen homo economicus -vaiheen kautta kohti yhdistynyttä homo empathicusta. Relevantti idea tästä näkökulmasta katsottuna on myös Peter Singerin ajatus (historiallisesti) laajentuvasta (moraali)piiristä (expanding circle; 1981).


Loppusanat nykytilanteestamme

Joka tapauksessa kuitenkin tällä hetkellä elämme vielä hyvin toisenlaisessa tilanteessa tähän deliberatiiviseen hahmotukseen tai sen toteutumiseen verrattuna. Sosiaalisen valinnan teoria on lähempänä nykyistä kokonaistilannettamme kuin deliberatiivisen demokratian idea. Esimerkiksi viime viikonloppuna eräs ystäväni avautui hyvin tunteellisesti minulle siitä, miten hänellä on päällä todellinen psykologinen moraalinen kriisi toimiessaan kansainvälisen yhtiön rahoittamassa tutkimusprojektissa, jossa taloudelliset perusteet ja toimeksiannot voittavat ekologiset huolenaiheet ja tosiasialliset seuraukset; ja toisaalta eräs hoivatyötä tekevä kertoi [luennolla], miten heillä työpaikalla oli sopimuksellisesti kielletty empatia, koska se ei kuulunut heille määrättyyn toimenkuvaan(!). Elämme siis tällä hetkellä tällaisen järjestelmän hallinnassa, jossa on mahdollista toimia oman moraalinsa vastaisesti, koska moninaisia deliberatiivisia näkökulmia ei kunnioiteta tarpeeksi tai kyetä esittämään tai osata esittää tai oikeuttaa läheskään siinä määrin kuin taloudellisia näkökohtia. Taloudellisten näkökohtien ja kompromissien ote on paljon vahvempi kuin deliberatiivisten huolenaiheiden ote. Ne kumoavat erittäin herkästi yksilöiden mietityt monipuoliset huolenaiheet, koskien esimerkiksi etiikkaa tai ekologiaa, osittain siitä syystä, että järjestelmä on taloudellisia näkökohtia vahvemmin painottava ja toisaalta siitä syystä, että yksilön lyhyen aikavälin selviytyminen—esimerkiksi ruoan hankkiminen—on riippuvaista tämän järjestelmän ehdoilla toimimisesta.

Vaikka tilanne on tällaisenaan erittäin valitettava, on kuitenkin esseen alussa esitetyn kysymyksen vastaus hyvin selkeä: normatiivinen painotus politiikassa tulisi ehdottomasti olla yhteisöllis-rationaalisella lähestymistavalla, ei taloudellisella. Ja oleellista on, että tämä tulee mahdollisesti konkreettisesti korostumaan teknologian kehityksen myötä, kuten Rifkinin avulla voidaan hahmottaa, sekä Internetin mahdollistaman globaalin keskustelutilan aktiivisuuden edetessä ja jokaisen (yksilön ja yhteisön) näköalan laajentuessa. Nykyään kun ihmiset alkavat olla kasvavissa määrin kykeneviä saavuttamaan kriittisen katsantokannan hallitsevaan talousajatteluun nähden, verkottumaan globaalisti ja saavuttamaan ennennäkemättömän vaivattomasti deliberatiivisia mietintöjä eettisistä, ekologisista ja muunlaisista ei-taloudellisista seikoista, tuntuisi hyvin omituiselta, mikäli tällä ei alkaisi hiljalleen olla myös konkreettisia seurauksia.

______________________________________________________________


Mainittu kirjallisuus ja lähteet:

Cohen, J. 1989. Deliberation and Democratic Legitimacy. Robert E. Goodin & Philip Petit’n teoksessa Contemporary Political Philosophy. An Anthology. Second Edition. 2006. Blackwell, Maiden. s. 159–170.

Elster J. 1986. The Market and the Forum: Three Varieties of Political Theory. Robert E. Goodin & Philip Petit’n teoksessa Contemporary Political Philosophy. An Anthology. Second Edition. 2006. Blackwell, Maiden. s. 144–158.

Hausman D. M. & McPherson M. S. 2006/2010. Economics Analysis, Moral Philosophy, and Public Policy. Second Edition. Cambridge University Press. s. 12–23.

ITU (International Telecommunications Union). 2013. ICT (Information and Computer Technology) Facts and Figures. The World in 2013. Internet, PDF. <http://www.itu.int/en/ITU-D/Statistics/Documents/facts/ICTFactsFigures2013-e.pdf> (käytetty 28.4.2014).

Rifkin J. 2010a. The Empathic Civilization: The Race to Global Consciousness In a World In Crisis. Tarcher.

Rifkin J. 2010b. RSA Animate – The Empathic Civilisation. The RSA. Internet. 6.5.2010. <http://www.youtube.com/watch?v=l7AWnfFRc7g> (käytetty 28.4.2014).

Rifkin J. 2014a. The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism. Palgrave Macmillan.

Rifkin J. 2014b. Jeremy Rifkin on the Fall of Capitalism and the Internet of Things. Big Think. Internet. 22.4.2014. <http://www.youtube.com/watch?v=3xOK2aJ-0Js> (käytetty 28.4.2014).

Singer P. 1981. The Expanding Circle: Ethics and Sociobiology. Farrar, Straus and Giroux, New York 1981; Oxford University Press, Oxford, 1981; New American Library, New York, 1982.

Sen A. 2002. Rationality and Freedom. Harvard University Press. Cambridge. s. 30–31, 33–37, 40–42.

Staveren I. 2001/2005. The Values of Economics. An Aristotelian Perspective. Routledge, London and New York. s. 25–49.

 

Kiitokset myös Tampereen yliopiston kevään 2014 kurssin Talous, arvot ja yhteisö luennoitsija Petri Räsäselle sekä kurssilla pidetyille artikkelien ryhmäalustuksille ja -keskusteluille.

 

IBM: Watson – Implikaatiot ja mahdollisuudet: tiedonsaatavuuden yltäkylläisyydestä sen kielelliseen automaattiharavointiin

Essee keväältä 2011
________________________________________________________

Pohjustus

Tekoäly, eli artificial intelligence (AI), kuvaa Wikipedian mukaan koneiden älyä ja tietojenkäsittelytieteiden haaroja, jotka pyrkivät luomaan tällaisen. Nykyisissä oppikirjoissa tämä tieteen kenttä määritellään yleensä ”älykkäiden agenttien tutkimiseksi ja suunnittelemiseksi”, jossa älykkäällä agentilla tarkoitetaan järjestelmää, joka on tietoinen ympäristöstään ja pyrkii toimintojensa kautta maksimoimaan ympäristössään menestymisen. Yhdysvaltalainen tietojenkäsittely- ja kognitiotieteilijä John McCarthy (1927-) esitti tekoäly-termin vuonna 1955 ja määrittelee terminsä itse ”tieteeksi ja insinööritaidoksi tehdä älykkäitä koneita”. Yleisesti ottaen tekoäly ymmärretään usein keinotekoiseksi koneeksi, joka kykenee hämmästyttävillä tavoilla replikoimaan ihmisen toimintaa, tai jopa oleellisemmin ylittämään ihmisen toiminta- tai suorituskapasiteetin. Tämä näkökulma ei keskity itse koneen suunnitteluun vaan pikemminkin sellaisen funktionaalisuuteen itsenäisenä objektina. Osaltaan sci-fi-elokuvat ja -sarjat ovat olleet myös muokkaamassa mielikuvia tekoälystä, kuten vahvimmin mieleen tulevassa Steven Spielbergin A.I.-elokuvassa (2001).

Koko tekoälyn käsite johtaa juurensa ajatukseen, että ihmislajille ominainen älykkyys on mahdollista kuvata niin tarkasti, että se voidaan simuloida koneella. Näin ollen tekoälytutkimus on myös tietojenkäsittelytieteen haara, joka pääsee lähimmäs filosofiaa. Se herättää ja jatkaa monia muinaisia kysymyksiä mielen luonteesta ja sen luonnin tai manipuloinnin etiikasta.

Tekoälyn kehityshaaran pitkän aikavälin tavoitteena on kauan ollut niin sanotun vahvan tekoälyn luonti. Vahva tekoäly viittaa koneeseen, joka on käytännössä erottamaton ihmisen älykkyyden toiminnasta, ja joka voi tehdä ihmisille konventionaalisia asioita sekä omaa jonkinlaisen tietoisuuden. Sen sijaan heikko tekoäly puolestaan viittaa koneeseen, joka kykenee hyvin spesifien tehtävien suorittamiseen ja ongelmien ratkaisuun, mutta ei saavuta ihmisen kognitiivisia kykyjä kaikessa niiden laaja-alaisuudessa. Yleisesti ottaen siis heikko tekoäly ei omaa minkäänlaista tietoisuuteen verrattavaa elementtiä, ja toimii hyvin rajatulla sovellusalueella.

Tekoälyn ideasta ja käsitteestä

Tekoälytutkimus on ajoittain herättänyt paljon polemiikkia, ei ainoastaan sen eettisten kysymysten pohjalta, mutta myös itse terminologian määrittelyn ja konseptin toteutusmahdollisuuden puolesta. Usein tutkimuksessa ja tekoälyn ohjelmoinnissa hyödynnetään sumeaa logiikkaa, joka on matemaattisen logiikan laajennus, jossa propositiolla on diskreetin totuusarvon (tosi tai epätosi) sijaan reaalinen totuusarvo suljetulla välillä nollasta yhteen. Esimerkiksi tällä pyritään simuloimaan ihmisen toimintaa erilailla eri ongelmanratkaisutilanteiden eri skenaarioissa. Kaiken kaikkiaan tekoälytutkimuksen kenttä on hyvin eriytynyttä ja spesifisti erikoistunutta, ja lukuisiin toistensa kanssa huonosti kommunikoiviin koulukuntiin jakautunutta.

Merkittävä kysymys asiaan liittyvän filosofian puolella on tekoälyn synnyttämät kysymykset siihen liittyvien asioiden luonteesta. Näitä asioita ovat esimerkiksi älykkyys, tietoisuus, päätöksenteko ja ajattelu. Yleisesti ottaen kaikkein kriittisin argumentti koskee tekoälyn päätöksenteon järjettömyyttä, jonka esimerkiksi Noam Chomsky (1928-) on muotoillut muun muassa näin:

“The question of whether a computer is playing chess, or doing long division, or translating Chinese, is like the question of whether robots can murder or airplanes can fly — or people; after all, the ”flight” of the Olympic long jump champion is only an order of magnitude short of that of the chicken champion (so I’m told). These are questions of decision, not fact; decision as to whether to adopt a certain metaphoric extension of common usage.” – Powers and Prospects, 1996

Chomsky ja monet muut siis painottavat ihmistekijää kaikkien koneiden takana, jolloin puhuminen koneen älykkyydestä muuttuu täysin tulkinnanvaraiseksi asiaksi ja vain retoriseksi keinoksi. Ohjelmoija on kuningas ja koodi on orja. Mutta kuten Chomskykin vihjaa, lopulta päätös lankeaa termien määritelmälle. Miten määrittelemme tekoälyn tai älyn? Rajaammeko ihmisen tekemillä algoritmeilla itseään ohjaavan laitteen oletusarvoisesti älykkyyden ulko- tai sisäpuolelle? Ongelma on siis, että kone pystyy tekemään aina päätöksiä korkeintaan vain niin pitkälle kuin mihin se on suunniteltu pystyvän, mutta kriitikoiden mukaan koneen pitäisi jotenkin pystyä ylittämään nämä rajat itsenäisesti, jotta ansaitsisi yksiselitteisesti älykkyyden määritelmän kunnian. Oleellisesti Chomsky luultavasti kuitenkin korostaa omissa, osin hyvin vahvoissakin mielipiteissään vain heikon tekoälyn suunnittelun vaikuttamattomuutta vahvan tekoälyn tavoittelun rinnalla.

Eräänlainen vastanäkökulma tälle koneen älykkyyden ja päätöksenteon määrittelydilemmalle löytyy muun muassa sosiaalipsykologian ja neurotieteen esitysten kautta. Koneiden päätöksentekokyvyn kyseenalaistaminen missä tahansa tilanteessa, kuten hyvinkin rajatussa tehtävänannossa, on tietyllä tasolla yhtä validia kuin ihmisen päätöksentekokyvyn kyseenalaistaminen, ja näin ollen hyvin mitään sanomaton debatti. Kiteytetysti siis yhtä hyvin voisi sanoa, että ihminenkin on jokaisessa toiminnossaan aivokemian ja synapsien tasolla vain ympäristönsä ja geeniensä määrittelemä toimintakone, joka kykenee päätöksenteossaan myös vain siihen, mihin tämä on iskostettu kykenemään; eli ikään kuin ”ohjelmoitu” kykenemään. Tämän sosiobiologisen näkökulman alla ihmisen älykkyys ja päätöksenteko on yhtä problemaattista kuin koneiden mahdollinen älykkyys ja päätöksenteko: siinä missä ihmistä ohjaa ympäristön ja geenien mukaan muotoutuva aivotoiminta, konetta ohjaa kovalevyllä sijaitseva koodi ja sitä hyödyntävä ympäristö. Äärimmillään niin kone kuin ihminenkin ovat kummatkin tulkittavissa omien määräävien tekijöidensä ansiosta deterministisiksi olennoiksi. Eli tällä tavoin konkretiaan sidottuna: koneen älykkyydelle tai älyttömyydelle on filosofisesti hyvin samat puitteet kuin ihmisen vastaavalle, josta syystä esimerkiksi Chomskyn esittämä koneen päätöksenteon tulkinnanvaraisuus on erittäin relevantti pointti. Näin ollen ihmisen ja koneen, tai luojan ja luomuksen, terminologinen erottaminen on ainoa debatissa määräävä tekijä – ja vain päätöskysymys, että onko niitä mielekästä erottaa jotenkin erityisen merkitsevällä tavalla toisistaan esimerkiksi niin, että konetta ei vain suostuta määrittelemään kykeneväiseksi päätöksentekoon vaikka tämä päätöksentekoprosessi ei ole mikrotasolla sen problemaattisempaa kuin ihmisen oma mikrotason päätöksentekoprosessi.

Tämä koneen ja ihmisen toimintojen samankaltaisuus havainnollistuu esimerkiksi tietokonepelien tekoälyn suunnittelussa. Esimerkiksi taitavasti ohjelmoitua StarCraft-pelin AI:ta ei välttämättä erota taitavaksi harjoitelleesta ihmispelaajasta itse peliprosessissa, koska molemmat toimivat tietyin tavoin saman logiikkakehyksen alla muodostuneen ja muokkautuvan taktiikan kautta. Näin ollen pitkään elossa ollut aspiraatio onkin ollut demonstroida ja kehittää erilaisia (heikon) tekoälyn mahdollisuuksia, rakentamalla ja ohjelmoimalla tietokoneita jotka ovat ylivertaisia ihmiseen nähden hyvin spesifillä osa-alueella. IBM on ollut eräs näkyvimpiä tekijöitä tällä haaralla.

Shakista Jeopardyyn

Shakkitietokoneiden historia on suhteellisen pitkäikäinen. Jo 1951 Alan Turing (1912–1954) kehitti ohjelman, joka kykeni pelaamaan kokonaisen pelin shakkia. Eli teoreettisesti kone kykeni voittamaan ihmisen ensimmäistä kertaa shakissa jo vuonna 1951, mutta tällöin pelaajan tuli toki olla suhteellisen heikkotasoinen. Tämän jälkeen on nähtävissä jonkinasteista kilpailua siitä, milloin saataisiin luoduksi oikeasti menestyvä ja hyviä pelaajia voittava shakkikone. 1977 Larry Atkinin ja David Slaten kehittämä Chess 4.6. oli ensimmäinen shakkitietokone, joka menestyi merkittävässä shakkiturnauksessa. Kuten yleensäkin ihmiskunnan historiassa, kun tietty kehitysaste saavutetaan, katsotaan jo kauas eteenpäin ja kehityksen haaveet nousevat yhä korkeammalle. Carnegie Mellon –yliopistosta IBM:n (International Business Machines) kehityksen pariin siirtynyt Deep Thought –kone voitti 1980-luvun lopulla monia tietokoneshakkiturnauksia muita tietokoneita vastaan, mutta hävisi kaksi näytösottelua tunnettua shakin maailmanmestaria, Garry Kasparovia (1963-), vastaan.

IBM:n seuraava projekti oli shakkitietokone Deep Blue – joka oli nimikilpailussa uudelleennimetty, ja paranneltu, Deep Thought. Tämä kone voitti Kasparovin ensimmäistä kertaa yksittäisessä ottelussa 1996, mutta Kasparov voitti kuitenkin turnauksen kokonaisuudessaan. Seuraavana vuonna, 1997, paranneltu Deep Blue ja Kasparov kohtasivat uudelleen, jossa kuuluisasti tietokone voitti ensimmäistä kertaa shakin maailmanmestarin. Tätä saavutusta pidettiin aikoinaan (heikon) tekoälyn kuningassaavutuksena ja ottelusta tehtiin muun muassa dokumentti ”Game Over: Kasparov and the Machine”. Kasparovin revanssipyynnöistä huolimatta, IBM veti Deep Blue -koneen eläkkeelle.

Shakkiseikkailut olivat selkeästi tuoneet varakkaalle IBM:lle kokemusta heikon tekoälyn suunnittelusta ja mahdollisuuksista. Seuraava suurempi julkiseksi aiottu projekti alkoi vuonna 2005 kun IBM:n tutkimusjohtaja Paul Horn löysi kehittyneelle haasteelle vastaanottajan: David Ferrucci suostui johtamaan ryhmää, jonka haasteena oli kehittää ”Jeopardy!”-tietovisassa menestyvä tekoäly. Jeopardy-tietovisassa kilpailijat vastaavat sanaleikkien avulla esitettyihin kysymyksiin, jotka vaativat selkeää kielen tuntemusta. Kone, jota lähdettiin kehittämään, sai nimen Watson. Vaikka käyttöyhteydestäkin on helposti johdettavissa konnotaatio Sir Arthur Conan Doylen (1859–1930) Sherlock Holmes –tarinoihin, niin IBM:n Watson sai kuitenkin nimensä IBM:n johtajasuvun mukaan. Hyvin alkutason testeissä, vuonna 2006, Watson sai vain 15 % kysymyksistä oikein, kun taasen parhaat ihmispelaajat saavat 95 % kysymyksistä oikein. Vuonna 2007 IBM:n alustavan työn tehnyt tiimi sai 3-5 vuotta kehitysaikaa sekä kokonaisuudessaan 15 hengen tiimin ratkaisemaan ongelmia. Lisäksi IBM teki laajasti yhteistyötä eri yliopistojen kanssa. Jo 2008 vuoteen mennessä, kehittäjät olivat saaneet Watsonin pisteeseen, jossa tämä oli kykenevä kilpailemaan Jeopardy-voittajien tasolla. Helmikuuhun 2010 mennessä Watson kykeni säännöllisesti voittamaan keskimääräisiä Jeopardy-pelaajia.

Watsonin esittäytyminen

Pitkän kehitystyön, suunnittelun ja valmistelun jälkeen Watson osallistui harjoitusotteluun kahta menestyneintä Jeopardy-mestaria, Ken Jenningsiä ja Brad Rutteria vastaan, tammikuussa 2011. Kukaan kolmesta pelaajasta eivät vastanneet pienen harjoitussession vihjeisiin väärin.

Helmikuussa 2011 pitkään järjestelty, virallinen kaksipäiväinen ottelu Watsonin ja yllämainituiden Jeopardy-mestareiden välillä televisioitiin. Jeopardy-studio oli rakennettu uudelleen IBM:n tiloihin, sillä Watsonin koneisto vie mittavasti tilaa ja painaa sitäkin enemmän. Kaksipäiväinen mittelö televisioitiin kolmessa jaksossa Yhdysvalloissa, jossa Jeopardy on pyörinyt televisiossa jo vuonna 1964 ja sittemmin, välillä pitäen taukoa, jo 27 tuotantokautta. Vaikka Watson teki joitakin koneen sumealle logiikalle ominaisia virheitä, niin voitti se kaiken kaikkiaan ihmismestarit ylivoimaisesti. Toisen päivän lopuksi Watson johti yhteistuloksellaan $77 147, kun toiseksi sijoittuneella Jenningsillä oli $24 000 ja kolmanneksi tulleella Rutterilla $21 600. Voitostaan Watson kuittasi miljoona dollaria, jonka IBM antoi hyväntekeväisyyteen. Jennings kuittasi toisesta sijastaan $300 000 ja Rutter kolmannesta $200 000, jotka kummatkin antoivat 50 % voitoistaan hyväntekeväisyyteen.

Lähitulevaisuuden implikaatiot ja sovellusmahdollisuudet

Kuten mainittua, Watson vie paljon tilaa: tämän yhdeksän IBM Power 750 serveriklusterin yhdistämässä, huoneen täyttävässä koneistossa jyllää kaksituhattakahdeksansataakahdeksankymmentä (2880) POWER7 –prosessoriydintä ja 16 terabittiä RAM:ia. Tämä koneisto kykenee prosessoimaan 500 gigabittiä dataa sekunnissa. Arviolta rakennuskustannukset ovat noin kolme miljoonaa dollaria ja asettavat koneen sijalle 94 top 500 supertietokonelistalla. Ohjelmistopuolella koneen ytimessä on IBM:n DeepQA-ohjelmistoksi nimeämä koodi. Tämä käyttää yli sataa tekniikkaa, joilla se analysoi laitteistonsa ansiosta erittäin nopeasti luonnollista kieltä, tunnistaa lähteitä, etsii ja generoi hypoteeseja ja todisteita, sekä sulauttaa ja rankkaa näitä hypoteeseja. Tämän analysoinnin lähteenä on koneeseen sisään syötetty kattava tietokanta, joka koostuu muun muassa Wikipediasta ja monista muista tietokannoista, sanaluetteloista, taksonomioista ja ontologioista. Teoreettisesti tämä tietokanta olisi korvattavissa millä tahansa tietokannalla, kuten Internetillä.

IBM luonnehtii Watsonia kysymyksiin vastaavaksi laskentakoneeksi, joka on kehittynyt työkalu luonnollisen kielen prosessointiin, tiedonhakuun, tiedon esittämiseen, järkeilyyn ja koneoppimiseen. Käytännössä siis IBM on kuvannut myös, miten Watson oppii vääristä vastauksistaan ja seuraavalla kerralla osaa vastata kysymykseen oikein. IBM on luonnehtinut, miten Watsonin ohjelmakoodissa – kielenymmärryksen rakentamisessa, aineiston analysoimisessa ynnä muussa – on otettu vahvasti mallia ihmisaivojen neuropsykologiasta ja tätä kautta hahmotettavissa olevista, eri spesifejä tehtäviä toteuttavista funktioista, jotka yhdistyvät lopulta tuottaen koherentin lopputuloksen.

Konkreettisesti Watson osaa siis tieteelliseen deduktioon verrattavien metodien avulla vastata äärimmäisellä nopeudella monimutkaisiin kielellisiin kysymyksiin, perustuen tämän laajoihin tietokantoihin ja näiden analysointiin. Tämän jälkeen Watson osaa tarjota listan vastausvaihtoehtoja esitettyyn ongelmaan sekä todennäköisyydet näiden löytämiensä eri vastausvaihtoehtojen oikeellisuudelle. Watson myös osaa kertoa, minkä aineiston osien perusteella, ja miten, saapui näihin johtopäätöksiinsä – jotka ihminen voi sitten luontevasti tarkistaa. Kun Watson-ottelu oli lähetetty televisiosta ja tulos oli selvä, TED.com haastatteli IBM:n pääkehittäjää David Ferruccia ja joitain muiden alojen asiantuntijoita tämän tuloksen ja tällaisen koneen mahdollisuuksista.

Watsonin kyvyt tiedonhaussa on helppo sekoittaa Googlen hakuun, mutta oleellisesti siinä missä Google vain johdattaa tiedonhakijan vastauksen äärelle tämän hakijan omien navigointi-, lukemis- ja selaamistaitojen kautta, niin Watson kertoo vastauksen välittömästi. Tällöin esimerkiksi hakusanojen kokeilu, sivujen turha selailu ja valikointi, sekä kysymysasettelun rajoitteet eliminoituvat. Samalla Watson osaa selittää vastauksen kysymykseen ”miksi tämä vastaus on valikoitu vastaukseksi”, jota ihmiset usein eivät osaa itse omissa, edes rajatuissa hauissaan erotella. Tämä auttaa päätöksenteossa hyvin erilailla Googlen hakuun verrattuna – tehden siitä muun muassa nopeampaa, perustellumpaa, laajempaan aineistoon kerralla pohjautuvaa sekä vaivattomampaa.

Huomattavasti Watson ei kykene minkäänlaiseen intuitioksi kuvailtavaan toimintaan, vaan luottaa täysin aineistoonsa ja sen salamannopeaan analysointiin – sellaiseen johon se on ohjelmoitu. Watson luottaa ihmisnäkökulmasta tarkasteltuna ja muotoiltuna eräänlaiseen kielen ymmärtämiseen, täydelliseen muistiin ja analysointikeinojensa hyödyntämiseen. Watson kykenee tällä, näkökulmasta riippuen joko suhteellisen kapealla tai suhteellisen laajalla näkökentällä, voittamaan ihmisen niin käsittelynopeudessa kuin keskimääräisessä luotettavuudessa. Joka tapauksessa Watson edustaa yhä korkeintaan ”vain” heikkoa tekoälyä, eikä läpäise esimerkiksi tekoälylle kehiteltyjä testejä, kuten Turingin testiä. Mutta implikaatiot sille ovat silti merkittäviä, erityisesti huomioitaessa, että Watsonin aineisto on muutettavissa hyvinkin laajoiksi erityissanastoista ammentaviksi aineistoiksi, kuten lääketieteen tietokannoiksi, väestörekisteritietokannoiksi, fysiikkaan liittyviksi tietokannoiksi ja niin edelleen. Vaikka IBM painottaa yhä, että Watson ei ymmärrä kieltä edelleenkään täydellisesti, niin se on silti asettanut korkean tavoitteen:

”The goal is to have computers start to interact in natural human terms across a range of applications and processes, understanding the questions that humans ask and providing answers that humans can understand and justify.”

Jeopardya seuraavien 18–24 kuukauden aikana IBM ja ohjelmistoyhtiö Nuance Communications Inc. tekevät yhteistyötä projektissa, jonka tavoitteena on kehittää kaupallinen versio Watsonin kyvyistä kliinisenä päätöksenteon tukijärjestelmänä sairaalapotilaiden diagnoosissa ja hoidossa. Lisäksi yhteistyötä tehdään muiden tahojen kanssa, kun esimerkiksi Columbian yliopiston lääkärit auttavat tunnistamaan kriittisiä kohtia lääketieteessä, jossa Watsonin teknologia saattaisi auttaa jatkokehittelyssä, sekä Marylandin Yliopiston lääkärit kehittävät tapoja, joilla Watsonin kaltainen teknologia voisi parhaiten toimia vuorovaikutuksessa lääketieteen harjoittajien kanssa, tarjotakseen maksimaalisen avustuksen. Kaiken kaikkiaan prosessissa kehitellään Watsonin jatkokehityksen rinnalla interaktiivista ympäristöä, jossa tämän lisäkehitelty koodi pääsisi avustamaan ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla. IBM aikoo myös markkinoida yksinomaan DeepQA-ohjelmistoaan isoille yrityksille miljoonien hinnasta, joka reflektoi ohjelmiston minimivaatimusta, joka on noin miljoonan dollarin hintainen serveri. IBM odottaa hinnan laskevan dramaattisesti seuraavan vuosikymmenen aikana kun teknologia kehittyy. Oleellisesti iso porkkana IBM:n kehitystyössä on myös tämän suuret tuotot tehdessään ja myydessään Yhdysvaltojen hallitukselle joitain isoimpia ja kalliimpia järjestelmiä maailmassa. Watsonin tekniikalle löytyy varmasti kysyntää ja halua myös esimerkiksi tiedustelupalvelu- ja vakoilutyössä, jossa myös tarvitsee käydä laajoja aineistoja läpi ja yhdistellä monimutkaisia tietoja. Myös markkinointitoiminnassa ja bisneksessä, esimerkiksi Internetin käyttäjien toimien analysoimisessa voi kuvitella hyötyä Watsonin erikoisosaamisesta. Vertailun vuoksi Yhdysvaltojen hallituksen järjestämissä kilpailuissa Watsonin tapainen edeltäjä, Piquant, kykeni vastaamaan noin 35 % vihjeistä oikein useiden minuuttien miettimisajan jälkeen – kun taasen Watson kykenee vastaamaan yli 95 % vihjeistä oikein, oppimaan virheistään, sekä formuloimaan vastauksensa sekunnissa.

Watson vie paljon tilaa ja on suhteellisen kallis laite, mutta mikäli tällaisen palvelun saisi edes rajoitetusti integroitua esimerkiksi pilvipalvelun alle, olisivat jo sen implikaatiot tiedonlajittelun ja tutkimustyön kannalta koko maailmassa merkittävät. Oleellisesti Watsoneita kyetään toki valmistamaan Yhdysvaltojen hallituksen ja lääketieteen käyttömahdollisuuksien lisäksi ainakin itsenäisille tutkimuslaitoksille. Tulevaisuudessa kuitenkin tällaisen tiedonkäsittely, -lajittelu ja analysointijärjestelmän rajoittamattomampi pääsy tulee mullistamaan monenkin tutkimusalan aineistonkäsittelyä. Lisäksi aikakautemme dilemmana jo pitkään puhuttanut aineistojen paisuminen ja runsaus, sekä tällaisten käsittely ja lajitteluvaikeus, saattavat helpottua huomattavasti Watsonin kaltaisen järjestelmän avulla. Tiedonjyvien nopea haravointi laajoista aineistoista, käyttäen aineistojen mukaista kielellistä, jopa vain vihjaillen etsivää terminologiaa, on erittäin lupaava asia lähes missä tahansa tiedonkäsittelyyn liittyvässä aspektissa mitä vain voi keksiä.

Yhä eteenpäin aina pysäyttämättömässä ajassa

Ihmisille on ominaista kehittyä aina eteenpäin. Olemme laji, joka luottaa uuden keksimiseen; menneiden sukupolvien perinnön äärellä rajojen aina uudelleen ja uudelleen rikkomiseen. On kuin emme mahtaisi itsellemme mitään uuden pulmanratkaisutehtävän edessä; meidän on kuin pakko ratkaista aina uusia ongelmia ja keksiä yhä uusia keksintöjä. Homo sapiens, älykäs ihminen, on koko olemassaolonsa ajan ollut ennen kaikkea obsessiivinen erilaisiin ongelmanratkaisutilanteisiin, ja ajan kuluessa tämä on tullut yhä näkyvämmäksi. Mennyt vuosisata, ja jopa pelkästään mennyt vuosikymmen, on osoitus siitä, kuinka eksponentiaalista kehityksemme voikaan parhaimmillaan – tai pahimmallaan – olla. Oleellisesti kaikkia keksintöjä voi käyttää niin huonoihin kuin hyviinkin tarkoituksiin – määräävä tekijä ovat vain ihminen ja ihmistoiminta itsessään.

Koneemme ja keksintömme ovat aina olleet tietyillä rajatuilla alueilla kuin omia jatkeitamme, nostaessaan ihmiskykyjämme aina ylemmäs ja ylemmäs. Ne eivät kuitenkaan ole vielä kyenneet kokonaisvaltaisesti mitenkään täysimittaiseen ihmisen aivotoimintaan verrattavaan kognitioon. Vaikka tietynlainen yhtäläisyys asiassa löytyykin, koneet ovat kuitenkin aina ihmisten luomuksia, eivätkä suoraan geenien tuottamia olioita – joskin tämä on toki myös vain tulkintakysymys. Koneet ja niiden olemassaolon voi nähdä myös geenien tuotoksena siinä missä ne ovat ihmisjärjestelmän tuottamia objekteja. Tulevaisuudessa jopa geenien suoranainen hyödyntäminen omiin käyttötarkoituksiimme jopa laskennallisesti voi olla realistinen skenaario, ja entistä relevantimpi eettisen debatin aihe. On jopa esitetty ajatus teknologisesta singulariteetista, joka kuvaa sellaista kohtaa ihmiskunnan teknologisessa kehityksessä, jonka jälkeen teknologinen kehitys ampaisee niin voimakkaaseen eksponentiaaliseen kasvuun, että sen jälkeistä tulevaisuutta on sitä ennen mahdoton ymmärtää tai ennustaa. Tällainen äärinäkemys ei toki ole hirveän suosittu, mutta asettuu mielenkiintoiseen valoon tässä kontekstissa, ja tarjoaa pohdinnan aihetta.

Sci-fi-elokuvissa ja tieteiskirjallisuudessa varoitellaan joskus robottien ja androidien ylivallasta – että ihmisen luomus saattaisi orjuuttaa tämän itsessään. Nykyään kun vietämme suuren osan ajasta Internetissä, samalla jo orjuuttaen itseämme lähes täydellisellä ja alati globaalisti opettavalla ja ihmiskuntaa yhdistävällä tiedon valtatiellä, herää ajatus, että olisiko tämä edes välttämättä huono asia. Toukokuussa 2011, Michiganin yliopistolla kunniatohtorin arvonimen vastaanottanut Applen perustaja Steve Wozniak jopa sivuten varoitti kiitospuheessaan yliopiston nykyisiä opiskelijoita tulevasta tietokoneiden ylivallasta, sanomalla muun muassa ”Olemme luoneet uuden lajin, ei epäilystäkään. Olemme luojia, ja kuten sanoin, teemme itsestämme tarpeettomia”.

Vaikka tietokoneiden ylivalta on luultavasti liioiteltua ja jopa ironisena nähtävä kommentti, ja singulariteetin ollessa sitäkin vieraannuttavampi ajatus, niin mielenkiintoisen perspektiivin asiaan tarjoaa yhä hengissä oleva, yli 50-vuotias Mooren laki. Prosessorivalmistajana tunnetun Intelin perustajan, Gordon E. Mooren (1929-) muotoilema Mooren laki ennustaa yhä paikkansapitävästi, että transistorien lukumäärä kaksinkertaistuu halvasti toteutettavissa mikropiireissä noin kahden vuoden välein. Vaikka tämä ei ole suoraan verrannollista laskutehon kaksinkertaistumiseen – siihen vaikuttaessa lukuisten muidenkin tekijöiden – on tämä kuitenkin kehityksen kannalta hyvin suuntaa antava luku ja ennuste. 1970-luvun alun 2300 transistorin prosessorista on siirrytty Mooren lain mukaisesta muun muassa 2008 vuoden kotikoneiden yli kaksi miljardia transistoria sisältäviin prosessoreihin, ja kehitys on ollut huimaa lähes joka kantilta tarkasteltuna. Ja kehitys jatkuu yhä samaan tapaan eksponentiaalisena.

Watsonin on kuvailtu vastaavan suorituskyvyltään noin 6000 normaalia tehokasta nykyaikaista kotikonetta. Mikäli Mooren laki yhä pitää paikkansa, kuten muun muassa Intelin uudet ”3D”-prosessorit viimeisimpänä innovaationa antavat sille lisäaikaa, niin teoreettisesti kotikoneen laskentateho olisi verrattavissa Watsonin laskentatehoon noin reilussa 20 vuodessa. Siinä vaiheessa kun kaikilla ihmisillä on mahdollisuus Watsonin tapaiseen laskentatehoon kotonaan, jopa taskussaan, on tietojenkäsittely ja tiedon jalostuminen kaikkialla äärimmäisen tehokasta. Toinen aspekti on sitten vielä, että kun kotikoneet kykenevät muun muassa sellaiseen, niin mihin silloin olemassa olevat supertietokoneet kykenevätkään? Ihmisaivojen käsittelykyvyn teoreettinen raja ei ole tällöin enää kaukana – ainoa ongelma on sen ohjelmointi ja muu toteuttamiseen liittyvä pulmanratkaisu, jota jo nykyaikaiset, vielä marginaaliset ja eriytyneet teknologiat, kuten esimerkiksi Watson, robotiikka ja automaatio jo hyvin etäisesti ja pieniin osa-alueisiin erikoistuneina tunnustelevat.

Mikäli 1970-luvulla, kaksikanavaisuuden ja osin vielä mustavalkoisen television laajalti hallitessa, voitiin ajatella maailman olevan 40 vuoden päästä jopa niin erilainen että sitä ei voitu silloin edes täysin kuvitella, niin ei ole mitään syytä olettaa ettäkö 2010-luvun pohdinnat tulevaisuudesta olisivat mitenkään selvänäköisempiä. Ainoa selkeästi erottuvampi ja pitävämpi ennuste on, että mitään varmaa tulevaisuudesta ei voi sanoa, kun ihmisen ongelmanratkaisukyvyn ja -tahdon rinnalla ei ole mitään syytä aliarvioida ainakaan ihmismielen ponnistusten mahdollisuuksia.

________________________________________________________

Lähteitä (linkit tarkistettu 12.5.2011):

Tekoäly http://en.wikipedia.org/wiki/Artificial_intelligence (Tekoälystä)
http://en.wikipedia.org/wiki/John_McCarthy_%28computer_scientist%29 (John McCarthysta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Philosophy_of_artificial_intelligence (Tekoälyn filosofiasta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Artificial_brain (Keinotekoisista aivoista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Computational_theory_of_mind (Komputationalismista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Blue_Brain  (Blue Brain Project, joka pyrkii hahmottamaan aivojen toimintaa)
http://en.wikipedia.org/wiki/Strong_AI (Vahvasta tekoälystä)
http://en.wikipedia.org/wiki/A.I._Artificial_Intelligence (Spielbergin elokuvasta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Intelligence (Älykkyydestä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Consciousness (Tietoisuudesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Fuzzy_logic (Sumeasta logiikasta)
http://arstechnica.com/gaming/news/2011/01/skynet-meets-the-swarm-how-the-berkeley-overmind-won-the-2010-starcraft-ai-competition.ars  (StarCraft AI:sta)
http://www.cs.tut.fi/~elomaa/teach/2556 (TTY:n AI-kurssi, sisältää kalvot)
Watson: http://www.framingbusiness.net/archives/1287 (Chomskyn mietteitä tekoälystä ja Watsonista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Computer_chess#Chronology_of_computer_chess (Tietokoneohjatun shakin kehityksen kronologia)
http://en.wikipedia.org/wiki/Chess_%28Northwestern_University%29 (Atkinin ja Slaten shakkiohjelmaan liittyen)
http://en.wikipedia.org/wiki/Deep_Blue_%28chess_computer%29 (Deep blue –shakkitietokoneesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Deep_Blue_versus_Garry_Kasparov (Deep Blue -koneen ja Kasparovin kohtaamisesta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Game_Over:_Kasparov_and_the_Machine (”Game Over” –dokumentista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Watson_computer (Watsonista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Jeopardy! (Jeopardysta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Turing_test (Turingin testistä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Ibm (IBM-yhtiöstä)
http://en.wikipedia.org/wiki/Nuance_Communications (Nuance Communications Inc. -yhtiöstä)
http://www.research.ibm.com/compsci/spotlight/nlp/ (Menneestä Piquant-projektista jonkinlaista mainintaa)
http://www.youtube.com/watch?v=ZLdkJpAtt1I (Jeopardy! – tietovisa, jossa Watson kilpaili)
http://www.ted.com/pages/593 (IBM:n pari videota Watsonista)
http://www.youtube.com/watch?v=uWHG7DMLurE (IBM:n “Perspectives on Watson: Healthcare”)
http://www.youtube.com/watch?v=_429UIzN1JM (IBM:n “Perspectives on Watson – Ambiguity”)
http://www.youtube.com/watch?v=FC3IryWr4c8 (IBM:n haasteen esittelyvideo)
http://www.youtube.com/watch?v=3G2H3DZ8rNc (IBM:n ”Building Watson – A Brief Overview of the DeepQA Project”)
http://www.youtube.com/watch?v=d_yXV22O6n4 (engadgetin video “How IBM’s Watson supercomputer wins at Jeopardy, with IBM’s Dave Gondek”)
http://blog.ted.com/2011/02/18/experts-and-ibm-insiders-break-down-watsons-jeopardy-win/  (TED.comin haastattelut haasteen onnistumisen jälkeen)
http://www.stanford.edu/class/cs124/AIMagzine-DeepQA.pdf (”Building Watson: An Overview of the DeepQA Project”. AI Magazine -lehden artikkeli Watsonista, syksyltä 2010)
https://www.nytimes.com/2010/06/20/magazine/20Computer-t.html (NY Times: “What is IBM’s Watson?”)
http://washingtontechnology.com/articles/2011/02/17/ibm-watson-next-steps.aspx (Washington Technology: “IBM’s Watson heads to medical school”)
http://en.wikipedia.org/wiki/Clinical_decision_support_system (Clinical decision support system, jollaiseksi Watsonia muun muassa kaavaillaan jatkokehityksessä lääketieteen saralla)
http://www.research.ibm.com/deepqa/ (IBM:n virallinen sivu Watsonille)
Tulevaisuus: http://en.wikipedia.org/wiki/Technological_singularity (Teknologisesta singulariteetista)
http://sektori.com/uutinen/wozniak%3A-tietokoneet-tekev%C3%A4t-ihmisest%C3%A4/9823/  (uutinen Wozniakin puheista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Moore%27s_law (Mooren laki)
http://www.bbc.co.uk/news/technology-13283882  (Intelin “3D”-prosessorista)
http://en.wikipedia.org/wiki/Automation (Automaatiosta)
http://en.wikipedia.org/wiki/Robotics (Robotiikasta)

Sukupolvien hiljainen lupaus

Yksi tapahtuma yhdistää kaikkia ihmisiä, kaikista ajoista ja paikoista. Tämä tapahtuma, jonka me kaikki koemme, on epäilemättä vaikuttanut hyvin paljon myytteihimme, filosofioihimme, tieteisiimme ja maailmankuvaamme – joka maailmankolkan jokaisessa kulttuurissa.

Tämä tapahtuma on syntymä. Emme muista syntymästämme mitään varmaa, ja olemme usein kehittäneet sen ympärille mystisen auran, jonka verhoamme elämän selittämättömillä salaisuuksilla. Vaikka nykyään tietojemme kehittyessä ymmärrämme syntymää paremmin kuin koskaan, verhoaa tätä elämiä luovaa tapahtumaa yhä syvällinen tunnemaailma ja kuolemattoman liikuttavuuden ulottuvuus.

Lapsen syntymä on pitkään symboloinut meille uuden mahdollisuuden syntyä. Se muistuttaa meitä maailmojen aluista ja lopuista, syntymistä ja kuolemista, äärettömyydestä ja ikuisuudesta – sekä elämän arvokkuuden herkkyydestä. Lapsessa näemme menneisyytemme ja tulevaisuutemme; omien aikojemme hukkaan kulutetut mahdollisuudet, vanhempiemme sekä oman elämämme niin erheet kuin onnistumiset, ja tulevaisuuden lupauksen lannistumattomasta uudelleenyrityksestä kohti parempaa. Näemme myös nykyisyyden; itsemme ottamassa vastaan uutta elämää ja sen tuomia haasteita ja mahdollisuuksia – kuten vanhempamme ja esi-isämme tekivät oman jälkikasvunsa ja meidän syntyessä. Lapset ovat biologinen aikakoneemme tulevaisuuteen ja heitä seuraamalla voimme nähdä vihjeitä ja vilauksia siitä, mitä aikajanamme seuraavassa pisteessä odottaa. Sukupolvien kuluessa tästä liikkeestä muodostuu ihmiskunnan historiaa; menneiden ja tulevien sukupolvien symbioosia.

Jokainen lapsi rakentaa identiteettiään ja maailmankuvaansa ympäröivän yhteisön ja sen tarinoiden, uskomusten ja tietojen varassa; tietyn aikakauden tietoisuustilan varassa. Se toivo, jonka näemme lapsissa, liittyy vahvasti näiden tarinoiden, uskomusten ja tietojen kehittymiseen, levittäytymiseen ja uudelleenmuokkautumiseen. Toivo, jonka näemme lapsissa, on toivoa paremmin muotoutuvasta kollektiivisesta ajatusmaailmasta ja itsetietoisuudesta – toivoa, että lapsemme kykenisivät rakentamaan oman ajattelumaailmansa paremmin kuin me olemme koskaan kyenneet. Toki tämä on pitkälti kiinni itse aikuisista, sillä – halusimme tai emme – me olemme se taho, joka muotouttaa lasten ajatusmaailmaa. Siirrämme vitsauksenomaisesti lapsiimme usein haluamattamme itsekin havaitsemamme virhekohtamme, kuin myös usein toki vahvuutemme. Onneksi jotain kollektiivista siirtymää tulevaisuuden haaveidemme suuntaan tapahtuu kuitenkin joka sukupolvi. Tämä on tietoisuustasomme alati karttuessa väistämätöntä.

Lapsena maailma on ihmeellinen ja uusi paikka; tietoisuutemme tuore syntysija, jota alamme hahmottaa syntymässä perityn ympäristömme tietoisuustason kautta. Sukupolvittain tämä ympäristön tietoisuustaso liikkuu kumuloituen. Uudet silmät ja uudet aivot ovat aina huomattavasti potentiaalisempia kehittämään korkeamman tietoisuustason kuin menneet sukupolvet; ja syntymässä tätä prosessia tukee lannistumaton innokkuus, maailman näkeminen tuorein silmin. Tämän kautta tämä maailma piirtyy aina uudenlaisena uusien sukupolvien tietoisuuteen – menneiden sukupolvien liikkeen perintönä. Samalla uudet sukupolvet adaptoivat yhä vahvemmin, tämän uuden ja tuoreen tietoisuustason rakentumisen sallimana, uusia tapoja ja ajattelumaailmoja.

Unelmamme koskien lapsuutemme menetetyiksi miellettyjä mahdollisuuksia ja ikävuosiemme karttuessa muodostuvat havaintomme omista tapojemme erheistä, sulautuvat yhdeksi historialliseksi aaltoliikkeeksi: pyrkimykseksi kohti ihmiskunnan kehittymistä ja itsemme korjaamista. Se, mikä lähtee ihmisen lapsuudesta ja maailman tutkimisesta vastasyntynein, täysin uusin ja kokemattomin silmin, kasvaa vuosien varrella aikuisuuden tuomaan korkeampaan tietoisuuteen. Mikäli tämä tietoisuus rakentuu pohjautumaan universaalisti havainnoituun todellisuuteen, iskostettujen uskojen ja pelkojen astuessa sivuun, alkaa maailma näyttää hyvin selkeältä; selitettävältä ja järjestyksen omaavalta, järkevältä ja tasa-arvoiselta.

Ihmiskunta on 2000-luvulla saavuttamassa hiljalleen varhaisaikuisuutta, joka pyrkii yhä vahvemmin sitoutumaan havainnoitavaan ja ymmärrettävään todellisuuteen, jota se on jopa noin 200 000 vuotta pyrkinyt epätoivoisesti hahmottamaan. Vasta viimeisen muutaman sadan vuoden aikana, tieteen nousun aikakaudella, silmänräpäyksessä omassa lajihistoriassamme, tämä tietoisuus ja selitettävyys ovat vihdoin asettuneet käsin kosketeltaviksi. Osa ihmiskunnasta on jo valmis aikuisuuteen, mutta osaa tulee vielä odottaa jonkin aikaa. Mitä luultavimmin tämä tietoisuus tulee kuitenkin sukupolvien yhä kulkiessa nousemaan kaikkialla entisestään, ja ihmiskunnan lapsuudessamme aloitettu selittämishalu maailmasta alkaa vihdoin pohjata yhä paremmin tiedostettuun universaaliin todellisuuteen ja aikuisuuden tuomaan rationaalisuuteen. Tämä tulevaisuus on jo lähes sarastamassa, mutta havaittavissa valitettavasti myös tällä hetkellä elävien yhteissaavuttamattomissa olevaksi.

Onneksi lapsissa näemme menneisyyden ja tulevaisuuden. Heihin yritämme aina siirtää yhä parempaa tietoisuutta, erheidemme korjaustyökaluja. Jatkaessamme alati näin kehittymistämme, sukupolvi sukupolvelta, myös tietoisuutemme nousee alati. Tämä on ympäröivän ihmismaailmamme pitkän aikaskaalan pysäyttämätön sääntö; ajan kanssa kehittyvä tietoisuus ja tulevaisuuden pettämätön lupaus. Se on niin ihmisyksilöiden kuin ihmiskunnankin kasvutarinaa – lapsuudesta aikuisuuteen.

Ihmiskunnan liikettä ajassa

Jotta saadaan jotain sisältöä niin laitetaanpa vaihteeksi essee, jonka kirjoitin taannoin. Tarjoilee jotain relevantteja asioita hyvin tiivistetysti.

_____________________________

Tiedonsiirtämis- ja -säilömiskeinojemme kehitys on ollut ihmiskunnalle äärimmäisen merkittävää. Itse asiassa tämän mediahistoriaan linkittyvän liikkeen merkitystä ei juuri voi liioitella. Muun muassa kielen ilmaantuminen, kirjoituksen, papyruksen ja paperin keksiminen, painokoneen keksiminen, lukutaidon yleistyminen, radion, puhelimen, television ja Internetin keksiminen ovat vain joitain rajapyykkejä tässä ihmiskunnan aikajatkumossa, joista jokainen kohta on mahdollistanut hyvin erityislaatuisia tapahtumia ja yhteiskunnallisia mullistuksia – mullistuksia ajatustemme ja niistä seuranneiden tekojemme maailmassa. Internetin mullistusarvo on vasta rakentumassa, mutta jo nyt alle kahdessakymmenessä vuodessa, menneiden aikojen rajapyykkien mullistusaikoihin verrattuna kuin silmänräpäyksessä, se on saanut oman yhteiskuntamme jakautumaan ennennäkemättömiin ideologisiin lohkoihin. Tämä jako on saanut meidät ajattelemaan uudelleen monia käsitteitä ja traditioitamme ,sen alkaessa jo vaikuttaa erittäin vahvasti muun muassa tekijänoikeuksiin, tiedon vapauteen ja läpinäkyvyyteen, ihmisten järjestäytymiseen ja kommunikaatiotapoihin, ja ideoiden leviämiseen ja muotoutumiseen globaalilla skaalalla. Internet on rikkomassa yhä vahvemmin ihmiskunnan koko elinajan hallinneita valta-asetelmia ja tuomassa maailmaa ja sen sisäistä, tekniikkaan sidottua liikkumisvapautta ja tiedonpaljoutta yhä useampien kokemusmaailmaan.

Erittäin huomattavasti tämä ihmislajin muistifunktioiden tuhansien vuosien revoluutio on välillisesti luonut myös uudenlaisen valtajärjestelmän koko maapallolle – ihmislajista on muotoutunut muutamassa tuhannessa vuodessa kuin koko planeettamme ekosysteemin hallitsija; kuin tiedostamattaan avainasemaan noussut ennustamaton tekijä. Kommunikaatiomme; viestintäkykymme toistemme välillä, on joko itsemme maailmasta erottava tai siihen yhdistävä tekijä – riippuen ympäristöstämme. Kun maailmassa on valtapelaaja, joka vaikuttaa planetaarisella skaalalla niin vahvasti ja dominoivasti kuin tiedottomina itsensä siihen asemaan nostaneet ihmiset, alkaa globaalin kommunikaatiomme linkittymisen merkitys nousta aivan uudelle tasolle.

Liikettä tiedottomuudesta tietouteen

Horisontissa kajasteleva tulevaisuutemme asettaa globaalille kuviollemme sekä yksittäisille yhteiskunnillemme monia haasteita. Todellinen liike ihmiskunnan aikajanassa muotoutuu näkyväksi sukupolvien liikkuessa, ja nyt elävät ihmiset ovat osaltaan muotouttamassa tämän liikkeen suuntaa. Menneisyydessä hallitsijamme – historian voittajat ja valloittajat – olivat keskimääräisen yksilön ulottumattomissa; valta ja yhteiskuntien liike saneltiin tuolla jossain korkealla näkymättömissä. Lukutaidotonta kansaa oli helppo hallita, ja tästä muodostui pitkäksi aikaa syntymässä periytynyt statustraditio. Mutta muun muassa valistuksen ajan tietoisuutemme nousu, lukutaidon yleistyminen ja Ranskan vallankumouksen symboliikka liikkeellepanivat voiman, joka jyräsi kauan hallinneet auktoriteetit ja saattoi tietoa näkyviin yhä useammalle. Rajatut yhteiskunnalliset kollektiivimme alkoivat tiedostaa heidän alistettua asemaansa, ja hahmottaa yhä paremmin ympäristöään ja osaansa maailmassa.

Teollinen vallankumous ja kapitalismin nousu loivat kuin uuden maailman, jossa alkoi vallita uudet pelisäännöt. Samoihin aikoihin tiede nosti yhä vahvemmin päätään ja tämän uuden paradigman sisällä teknologia alkoi kehittyä lähes eksponentiaalisesti. Kun monarkioita kaatui, valta siirtyi porvareille ja hallituksille. Kukaan silloisessa tietoisuustasossa ei voinut täysin ennustaa mitä tällaisesta toiminnasta seuraisi pidemmällä aikavälillä. Jatkoimme huoletta instituutioidemme kehitystä tukemaan tätä uutta ja ylpeästi noussutta järjestelmäämme; siirsimme katseemme yhä toiveikkaammin tulevaisuuteen; aloimme kuin luoda, kuten Francis Bacon (1561–1626) mahdollisuutta kuvasi, paratiisia maan päälle. Muun muassa John Locken (1632–1704) ja Adam Smithin (1723–1790) ajatukset vaikuttivat vahvasti liikkeeseemme, nostaen ihmisen luonnon yläpuolelle ja korostaen yksilön oikeutta riistää luonnosta sen mitä kykenee. Ajatuksen voi nähdä olleen omana aikanaan mitä järkevimmän kuuloinen; jokaisella on valta omien kykyjensä mukaisesti sen sijaan, että valta olisi vain sukulinjojen itsevaltijoilla. Nämä ideologiat olivat jo vahvasti adaptoitumassa jokapäiväiseen toimintaamme ja instituutioidemme periaatteiksi kun Thomas Robert Malthus (1766–1834) nosti ensimmäisenä ajatuksen resurssipulan mahdollisuudesta; miten eksponentiaalinen kasvu saattaa vaikuttaa yhteiskuntaan. Charles Darwinin (1809–1882) ja Alfred Russel Wallacen (1823–1913) evolutiivisen luonnonvalinnan hahmotus laskikin useimpien yllätykseksi ihmisen vain osaksi luontoa. Lähes koko tiedetyn historiamme ajan näköpiiriämme hallinneet itsekeskeisyyden ja omahyväisyyden sokeat kohdat alkoivat hahmottua useammallakin rintamalla. Toki nämä Malthusin ja Darwinin ja muiden ajatukset olivat yhä vain sanoja paperilla; mitään konkreettista ja todella kaikkiin vaikuttavaa ei vielä ollut näköpiirissä; todellisuutemme ja tekojemme seuraukset nähtiin vain spekulatiivisena kaikuna tulevaisuudesta, joilla ei ollut merkitystä silloisessa todellisuudessamme.

Globaali liike oli jo laitettu aluille. Valtioille ja hallintoelimille oli siirtynyt se valta, joka oli ennen itsevaltijoilla. Järjestelmä oli pystytetty ja sitä tukevat instituutiot perustettu. Imperialismi valoi tietä globaalille valtajärjestelmälle. Markkinatalous nousi nopeasti normiksi, ja talouskasvun tavoittelu yhteiskunnan menestyksen mittariksi. Koulujärjestelmä tuki uuden työvoiman syntymistä. Fordismi ja myöhemmin postfordismi takasivat tuotteiden entistä nopeamman valmistuksen ja jakelun. Myös media alkoi tukea järjestelmää ja sen tiedonvälitystä. Tieto alkoi tulla yhä relevantimmaksi, joskin samalla yhteiskuntaa jakavaksi ja sitä hallitsevaksi. Ne joilla oli rajattomampi pääsy tietoon, pääsy tietynlaiseen kasvu- ja opiskeluympäristöön, menestyivät paremmin järjestelmän sisällä. Samalla syrjittyjen ihmisryhmien oikeudet alkoivat kuitenkin myös nousta: naisten oikeudet alkoivat nousta tuhansien vuosien sorron jälkeen, näköpiirissämme olleet orjat vapautettiin ja ihmiset julistettiin tasa-arvoisiksi. Mutta yhä tämä oli sidottu järjestelmään, joka oli luonut mahdollisuuksien maailman ohella uudenlaista epätasa-arvoa, erityisesti globaalilla skaalalla. Tasa-arvon idea siirrettiin koskemaan vahvimmin niitä maita, jotka olivat menestyksekkäimmin adaptoineet uuden globaalin järjestelmän; ja huonoiten menestyneet olivat kuin uusia näkymättömissä toimivia orjia. Toisaalla Malthusin kaltaisia ajatuksia ja observaatioita luonnosta nousi yhä enemmän. Ilmastonmuutoksen silloin hyvin vielä etäisestä mahdollisuudesta kirjoitti ensimmäisenä John Tyndall (1820–1893).

Ihmiskunnan elo jatkui 1900-luvun alun sotienkin patistamana yhä valtio- ja yhtiökehitystä painottavammin. Vaikka silloinen tieto oli yhä suurin osin elämässään etuoikeutettujen saatavilla, alkoi tiedonleviäminen hiljalleen nousta. Korkeakoulutettujen määrä nousi, ja kaikenlainen tieto jalostui ja levisi yhä vahvemmin valistuksen, koulujärjestelmän ja median toimesta – ja sitä arvostettiin enemmän kuin koskaan myös siitä syystä, että se yhdistettiin järjestelmänsisäiseen hyvään elämään.

1990-luvun alussa uusi tulokas teki ensiesiintymisensä tässä yhtälössä. Internetistä oli ilmestyessään kuin monen sattuman kaupalla muodostunut täysin vapaa toimintaympäristö; patentteja ei ollut eikä palvelu maksanut itsessään juuri mitään. Tämän hiljalleen kasvaessa sen sisällä toimivat eivät olleet sidottuja enää oman maansa tai edes identiteettinsä rajoituksiin. 2000-luvulle tultaessa tuhansia vuosia vallinnut tiedon peittely, ensin monarkioiden ja sitten valtio- ja yhtiövallan taholta, alkoi rakoilla – verkosta oli kuin vahingossa muotoutunut liian vapaa entisiin valtarakennelmiin nähden; mikään ei jäänyt täysin huomaamatta tältä ihmiskunnan kasvavalta kollektiivilta. Muun muassa Wikipedia harvestoi kollektiivin voiman; se todisti hiljalleen ihmiskuntaa yhdistämään alkaneen ja yhä leviävän verkon potentiaalin. Wikileaks riisui hallituksilta ja yhtiöiltä salaisuudet. Kuin Ranskan vallankumouksessa ikään; hallitsijoilla ei enää ollut aseita suojautua kansan tuomitsevilta ja tarkkailevilta silmiltä. Kansainväliset ja valtiolliset hankkeet, kuten OLPC (One Laptop per Child) ja Intian Aakash-tablettihanke, alkoivat laajentaa tätä verkkoon ja tiedonmaailmaan pääsyä myös ihmiskunnan köyhemmille alueille. Olimme siirtymässä, ja nyt olemme siirtymässä, panoptikonista synoptikoniin: enää rajattu joukko ei tarkkaile kansaa, vaan kansa alkaa tarkkailla rajattua joukkoa. Ja kenties pian, nurkan takana, kaikki tarkkailevat kaikkia. Vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole enää kenellekään näkymätön, mikäli haluaa olla norminmukaisessa yhteydessä ihmisiin ja ihmiskuntaan. Tämä on se mullistus, joka on oman aikakautemme hallitseva liike; ihmiskunnan aikajanan seuraava merkitsevä piste.

Tietoisuuden kangertelevuus

Globaali kommunikaation verkkomme, joka yhä leviää laajemmalle, tuo hiljalleen näköalaa lähes kaikkeen tietoon, jota ihmiskunta on synnyttänyt ja synnyttää. Valitettavasti samalla pseudotiedon määrä kukoistaa vahvasti Internetissä. Elämme aikaa, jolloin menneisyyden auktoriteettien aiheellinenkin kyseenalaistaminen vaikuttaa luovan hyvin vainoharhaisia ihmisiä. 9/11 ei ollut uskonnollisten fanaatikkojen isku, vaan USA:n hallituksen rahaan sidottu yliampuva salajuoni; ilmaston lämpenemisen ihmisvaikutus on tieteilijöiden kansainvälinen rahaan sidottu salaliitto; evoluutioteoria on ”vain teoria”, ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Tällaiset ajatukset ja niiden pseudotieteelliset pohdinnat ja usein vain subjektiiviselta mutu- ja kokemuspohjalta muodostetut väittämät, väärinkäsitykset ja uskomukset ovat yllättävänkin hallitsevia Internetin uumenissa. Vaikka useat asiakirjat ja tieteelliset dokumentit alkavat hiljalleen olla kaikkien näkyvissä; vaikka tieto alkaa hiljalleen olla kaikkien saatavilla, meille on noussut uusi ongelma: ihmiset eivät ole medialukutaitoisia, eivätkä tieteenlukutaitoisia. Toisaalta tämä ei ole mikään uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa, Internet vain on tuonut tällaiset erityisen saataville ja kaikkien näkyville. Valitettavasti tämä samalla potentiaalisesti lisää niiden leviämistä. Hyvä asia kuitenkin on, että tällaiset asiat ovat nykyään näkyvillä; ne on nostettu pöydälle käsiteltäviksi, julkisen debatin alaisiksi. Ne eivät ole enää vain pinnan alla kyteviä aavistuksia, vaan julki tuotuja lauseita; informaatio on vapaata myös pseudotiedon osalta.

Voimme hyvin kuvitella miten verkkovertaisarviointi voisi ihanteellisesti toimia uskomattomin keinoin, mutta asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Nähdäkseni asia tuottaa haasteen erityisesti koulujärjestelmälle, jopa globaalilla skaalalla. Kriittisen medialukutaidon, jopa jonkinasteisen tieteenlukutaidon, implementointi tuntuisi olevan mitä oleellisin kehityskohde luodessamme sujuvaa ja kriittistä globaalin keskustelun ympäristöä. Valitettavasti edelleenkin hallitsevat sukupolvet elävät eri todellisuudessa kuin nousevat sukupolvet. He eivät koe tätä ongelmaa niin vahvasti, sillä eivät ole adaptoineet tätä uutta mediaympäristöä niin vahvasti lapsuudestaan lähtien, että näkisivät sen synnyttämiä uusia tarpeita. Oleellista tässä yhteydessä on, että mikäli pseudotiedon määrä, kuten esimerkiksi ilmaston lämpenemistä kohtaan, kasvaa hallitsemattomasti, voivat seuraukset olla geopolitiikan kentällä ja jopa ekosysteemin skaalassa merkittävät. Olisi erittäin tärkeä sitouttaa ihmisiä lukemaan ja tulkitsemaan tietoisen kriittisesti sitä tietoa, joka heidän ulottuvillaan yhä enemmän on. Lisäksi esimerkiksi median traditiona kulkeva lähteettömyyden perinne on myös osaltaan vaatimassa toimintatapojen muutosta, kun esimerkiksi parhaiten aikaansa seuraavissa blogeissa lähdeviitteet ovat jo paikoin hyvinkin normi. Eli ei ainoastaan yhtiöt ja lakijärjestelmät, vaan jopa vanhat mediajärjestelmät, ovat jääneet monelta osin kollektiivisen liikkeen varjoon omien traditioidensa muuttumattomuuden takia. Dynaaminen Internetin mediaympäristö ei ainoastaan ole enemmän sosiaalinen kuin traditionaaliset mediaympäristöt – vaan se on myös potentiaalisempi seuraamaan aikaa luomalla uusia innovaatioita kuin itsestään. Tämä eräänlainen innokkuus ja uutuuden pelottomuus, joka Internetissä vallitsee, tulisi vain kanavoida ja hallinnoida kollektiivisen produktiivisesti; johon näkisin media- ja tieteenlukutaidon lisäämisen erittäin tärkeänä komponenttina.

Ihmiskunnan liike jatkuu yhä eteenpäin enkä epäile hetkeäkään, ettei merkittäviä mullistuksia tule tapahtumaan puhuttelemiini asioihin nähden. Ainoat kysymykset ovatkin, että kauanko siinä kestää ja mihin se tarkalleen ottaen johtaa…