Sam Harris – Kirje kristitylle kansalle; Loppusanat

EDIT: Nyttemmin kirja on julkaistu suomeksi, eri suomentajan suomentamana. Tämä tapahtui yli vuosi sen jälkeen kun yritin ensimmäistä kertaa lähestyä suomen kielen käännösoikeudet omistavaa kustantajaa, silloin jo valmiiseen suomennokseeni viitaten. Viesteihini ei koskaan vastattu. Kustantaja on myös julkaistun version suomentaja. Vaikuttaa varmalta veikkaukselta, että sama tilanne tullee koskemaan myös viime kesänä suomentamaani Harrisin viimeisintä kirjaa ”Free Will” – sitäkään koskeviin tiedusteluihin ei ole kustantajan taholta vastattu. Tietyntyyppisten kirjojen suomennoskulttuuri vaikuttaa lepäävän hyvin horjuvalla pohjalla, mikäli niitä koskeviin tiedusteluihin ei edes vastata käännösoikeudet omistavan kustantajan taholta – ja sitten reilun vuoden jälkeen kirja jopa julkaistaan itse kustantajan suomentamana.

En ole nyt julkaistua suomennosta hankkinut, joten en tiedä, kuuluuko siihen kirjan ensimmäisen version jälkeen julkaistut loppusanat. Oma suomennokseni loppusanoista löytyy joka tapauksessa edelleen tästä blogimerkinnästä.

Mikäli jotakuta kiinnostaa vertailla, niin tässä on vielä julkaistun suomennoksen esittelyteksti ja sen jälkeen oman suomennokseni vastaava:

Julkaistu suomennos:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu ilmestymisen jälkeen tuhannet ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että teen väärin, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät viestit ovat kristityiltä. Tämä on ironista, koska kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa. Totuus on, että monet jotka ovat väittäneet olevansa Kristuksen rakkauden muuttamia, suhtautuvatkin kritiikkiin syvällisen suvaitsemattomasti, jopa raivokkaasti. Vaikka tämän voi ehkä selittää ihmisluonnolla, en selvää, että tällainen viha perustuu melkoisesti Raamattuun. Miten tiedän sen? Häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle

Oma suomennokseni:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu julkaisun jälkeen tuhannet ihmiset ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että olen väärässä, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät näistä viesteistä ovat tulleet kristityiltä. Tämä on ironista, sillä kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa. Totuus on, että monet, jotka väittävät muuttuneensa Kristuksen rakkaudesta, ovat syvästi, jopa murhaavasti, suvaitsemattomia kohdatessaan kritiikkiä. Vaikka saatamme haluta yhdistää tämän ihmisluontoon, on selvää, että moinen viha ottaa huomattavasti tukea Raamatusta. Kuinka tiedän tämän? Häiriintyneimmät kirjeenvaihtajani siteeraavat aina lukua ja jaetta.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle, Sam Harrisin kovaa lyövä vastaväite uskonnolliselle fundamentalismille ja sokealle uskolle. Petollisen yksinkertaisilla argumenteilla hän purkaa ne myytit, joiden varaan kristinusko rakennettiin, haastaa uskovaiset avaamaan silmänsä heidän uskonsa ristiriitaisuuksille ja varoittaa meitä yhä vahvistuvasta kirkon ja valtion yhdistymisestä Yhdysvalloissa.

Kuten huomata saattaa: jo esittelytekstistä näkyy, miten erinäisten lauseiden ero muuttuu huomattavasti julkaistun suomennoksen ja oman suomennokseni välillä. Oma suomennokseni pyrkii kunnioittamaan alkuperäisen tekstin nyansseja, kun taas julkaistu suomennos vaikuttaa huolimattomalta ja paikoin jopa Harrisia vääristelevältä. Esimerkiksi virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa” on hyvin kummallinen; aivan kuin se antaisi olettaa, että kristityt näkevät omassa uskonnossaan joitain puolia, jotka ”luopuvat rakkauden ja anteeksiannon hyveistä” (jota suuresti epäilen). Sen sijaan virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa” ei salli moista väärää oletusta. Samantapaisia ongelmia löytyy jo tuosta esittelytekstistä muitakin: mm. Harrisin voi tulkita tukevan jotakin yksiselitteistä ”ihmisluontoa” sen sijaan että tukisi vain yleistä impulssiamme selittää asioita sellaisella; ja lause ”häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun” on aivan liian yleinen muoto yksittäisenä lauseena, vihjaten, että kukaan häiriintynyt kirjoittaja ei yleisesti voisi olla viittaamatta Raamattuun (ts. kaikki häiriintyneimmät kirjoittajat, yleisessä muodossa, viittaavat Raamattuun).

Mutta juu, alla siis alkuperäinen blogimerkintäni.

__________________________

Kuten aiemmin mainittua, suomensin viime kesänä ajankulukseni Sam Harrisin kirjan Letter to a Christian Nation. Valitettavasti kirjailijaa koskevat käännösoikeudet ovat kolmannella osapuolella, joka ei ole toistaiseksi vastannut yhteydenottoihini. Näin ollen on epäselvää, onko kirjaa mahdollista julkaista suomennettuna.

Kirjassa on kuitenkin loppusanat, jotka on kirjoitettu kirjan ensimmäisen painoksen jälkeen, ja jotka on myös julkaistu Internetissä Sam Harrisin sivuilla. Koska tämä sisältö on vapaassa levityksessä jopa kirjoittajan sivuilla, sen julkaisu vapaaseen levitykseen toisella kielellä on mahdollista tässä yhteydessä. Tässä siis alla suomentamani Sam Harrisin loppusanat kirjaansa Letter to a Christian Nation. Loppusanat löytyvät englanniksi osoitteesta <http://www.samharris.org/site/full_text/afterword-to-the-vintage-books-edition/>.

 ___________________________

– SAM HARRIS – KIRJE KRISTITYLLE KANSALLE –

LOPPUSANAT VINTAGE BOOKS -PAINOKSEEN

 

Ihmiskuntaa on pitkään kiehtonut veriuhraus. Tosiasiassa lapsen ei ole suinkaan ollut epätavallista syntyä tähän maailmaan tullakseen vain kärsivällisesti ja rakastavasti kasvatetuksi uskonnollisten mielipuolien toimesta, jotka uskovat, että paras keino pitää aurinko kulkuradallaan tai varmistaa rikas sato on johdattaa hänet hellällä kädellä pellolle tai vuorenhuipulle ja haudata, teurastaa tai polttaa hänet elävältä, uhrauksena näkymättömälle Jumalalle. Lukuisat lapset ovat olleet tarpeeksi epäonnisia syntyäkseen niinkin pimeällä ajalla kuin missä tietämättömyys ja fantasia olivat mahdottomia erottaa tiedosta ja missä uskonnollisen fanaattisuuden rummunlyönti pysyi täydellisessä tahdissa jokaisen ihmissydämen kanssa. Tosiasiassa lähes mikään kulttuuri ei ole ollut vapaa tästä pahuudesta: sumerilaiset, foinikialaiset, heprealaiset, kanaaninmaalaiset, mayat, inkat, asteekit, olmeekit, kreikkalaiset, roomalaiset, karthagolaiset, teutonit, keltit, druidit, viikingit, gallialaiset, hindulaiset, thait, kiinalaiset, japanilaiset, skandinaavit, maurit, melanesialaiset, tahitilaiset, havaijilaiset, balilaiset, Australian aboriginaalit, irokeesit, huronit, cherokeet ja lukemattomat muut yhteiskunnat murhasivat rituaalisesti kanssaihmisiään, koska he uskoivat, että näkymättömät jumalat tai jumalattaret, joilla oli ruokahalua ihmislihaa kohtaan, voitiin näin tyynnyttää. Monet heidän uhreistaan olivat itse asiassa samanmielisiä ja menivät vapaaehtoisesti teurastettaviksi, täysin vakuuttuneina, että heidän kuolemansa tulisi muuttamaan sään tai parantamaan kuninkaan hänen sukupuolitaudistaan tai jollain muulla tavalla säästämään heidän tovereitaan Näkemättömän raivolta.

Monissa yhteiskunnissa, aina kun uusi rakennus rakennettiin, ajateltiin olevan vain järkevää rauhoittaa paikallisia jumalolentoja hautaamalla lapsia elävältä rakennuksen perustuksiin (tämä on miten usko joskus toimii maailmassa ilman rakennusinsinöörejä). Monet yhteiskunnat uhrasivat säännöllisesti neitsyitä, torjuakseen tulvia. Toiset tappoivat heidän esikoisiaan, ja jopa söivät heitä, tapana taata äidin jatkuva hedelmällisyys. Intiassa, Ganges-joen suulla, eläviä pikkulapsia syötettiin samasta syystä rituaalisesti haille. Intialaiset myös polttivat leskiä elävältä, jotta nämä saattoivat seurata miehiään seuraavaan maailmaan. Jättämättä mitään sattuman varaan, intialaiset myös kylvivät peltonsa tietyn mieskastin lihalla, jotka olivat erityisesti tätä tarkoitusta varten kasvatettu ja silpottu elävältä, taatakseen jokaisen kurkumasadon sopivan verenpunaisuuden. Brittiläiset olivat itse asiassa lujilla laittaessaan näitä hurskaita hirmutekoja päätökseen.

Joissain kulttuureissa aina kun aatelinen kuoli, toiset miehet ja naiset sallivat itsensä tulla haudatuiksi elävältä, toimiakseen tämän palvelijoina seuraavassa maailmassa. Antiikin Roomassa lapsia toisinaan teurastettiin, jotta heidän sisälmyksistään voitiin lukea tulevaisuus. Eräs fidžiläinen ihmelapsi suunnitteli voimakkaan sakramentin nimeltä “Vakatoga,” joka vaati, että uhrin raajat tuli leikata irti ja syödä tämän katsellessa. Irokeesien joukossa sotavankien sallittiin usein asua heimon parissa, jopa mennä naimisiin, ollessaan koko ajan tuomittuna nyljetyksi elävältä, uhrilahjana Sodan Jumalalle; kaikki lapset, jota he tuottivat vankeusaikanaan, poistettiin samassa rituaalissa. Eräillä afrikkalaisilla heimoilla on pitkä historia murhata ihmisiä lähettääkseen nämä kuriireiksi yksisuuntaiseen dialogiin heidän esi-isiensä kanssa tai muuttaakseen heidän ruumiinosansa maagisiksi taikaesineiksi. Tämänlaiset rituaalimurhat jatkuvat monissa afrikkalaisissa yhteiskunnissa tänäkin päivänä.1

On oleellista ymmärtää, että tällaiset ihmiselämän säädyttömät väärinkäytökset ovat aina selvästi uskonnollisia. Ne ovat sen seurausta, mitä ihmiset luulevat tietävänsä näkymättömistä jumalista ja jumalattarista, ja mitä he selvästi eivät tiedä biologiasta, meteorologiasta, lääketieteestä, fysiikasta ja tusinasta muita erityisiä tieteitä, joilla on enemmän kuin vähän sanottavaa niistä maailman tapahtumista, jotka heitä koskettavat. Ja nykyään kristinusko seisoo molemmilla puolilla tätä uskonnollisten hirmutekojen ja tieteellisen tietämättömyyden halveksittavaa historiaa, näyttäytyen absurdisti epäitsetietoisena apoteoosina. Käsitys, että Jeesus Kristus kuoli syntiemme takia ja että hänen kuolemansa onnistuneesti muodostaa “rakastavan” Jumalan tyynnyttämisen, on suora ja peittelemätön perintö siitä taikauskoisesta verenvuodatuksesta, joka on vaivannut ymmällä olleita ihmisiä läpi historian.

Tietenkään rituaalimurha ei ollut tuntematon Abrahamin Jumalalle. Toisinaan Hän tuomitsee sen harjoittamisen (5. Moos. 12:31; Jer. 19:4-5; Hes. 16:20-21); toisissa kohdin Hän vaatii sitä tai palkitsee siitä (2. Moos. 22:29–30; Tuom. 11:29–40; 1. Kun. 13:1-2; 2. Kun. 3:27; 2. Kun. 23:20–25; 4. Moos. 31:40; 5. Moos. 13:13–19). Abrahamin tapauksessa Jumala vaatii, että tämä uhraa poikansa Iisakin, mutta sitten pysäyttää tämän käden viime hetkellä (1. Moos. 22:1-18), koskaan edes antamatta ymmärtää, että oman lapsen teurastus on moraalitonta. Toisaalla Jumala tunnustaa inspiroineensa lasten uhrausta tahratakseen sen harjoittajat (Hes. 20:26), päätyen taasen Itse tähän tekoon surmaten kaikki Egyptin esikoiset (2. Moos. 11:5). Ympärileikkauksen riitti ilmaantuu lasten uhrauksen korvikkeeksi (2. Moos. 4:24-26), ja Jumala vaikuttaa yleisesti kannustavan ihmisten korvaamiseen eläimillä. Itse asiassa Hänen verenhimoaan eläimiä kohtaan, kuin myös Hänen tarkkaavaisuuttaan näiden teurastuksen ja holokaustin vivahduksiin, on lähes mahdotonta liioitella.

Nähdessään Jeesuksen ensimmäistä kertaa, Johannes Kastajan on huhuttu sanoneen, “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Useimmille kristityille tämä omituinen käsitys pitää yhä pintansa, ja se pysyy heidän uskonsa ytimessä. Kristinusko on enemmän tai vähemmän synonyyminen sen proposition kanssa, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen edustaa viimeistä, riittävää veriuhrilahjaa Jumalalle, joka ehdottomasti vaatii sitä (Hepr. 9:22-28). Kristillisyys summautuu väitteeseen, että meidän tulee rakastaa ja olla rakastettuna Jumalalle, joka hyväksyy yhden miehen – sattumoisin hänen poikansa – sijaiskärsimyksen, kidutuksen ja murhaamisen, hyvityksenä kaikkien muiden huonosta käytöksestä ja ajatusrikoksista.

Antakaa hyvien uutisten kuulua: elämme kosmoksessa, jonka valtavuutta kykenemme hädin tuskin ilmaisemaan ajatuksissamme; planeetalla, joka vilisee olioita, joita olemme vasta alkaneet ymmärtää; mutta koko hanke itse asiassa saatettiin loistokkaaseen täyttymykseensä reilu kaksikymmentä vuosisataa sitten, sen jälkeen kun yksi kädellisten laji (meidän omamme) kiipesi alas puista, keski maanviljelyksen ja rautatyökalut, vilkaisi (kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta) mahdollisuutta pitää omat ulosteensa poissa ruoastaan, ja sitten erotti joukostaan yhden tulemaan säälimättömästi ruoskituksi ja naulatuksi ristille.

Lisää tähän viheliäinen mytologia, joka ympäröi yhden miehen kuolemaa kidutuksella – Kristuksen kärsimys – ehtoollisen symbolinen kannibalismi. Sanoinko “symbolinen”? Anteeksi, Vatikaanin mukaan se ei taatusti ole symbolinen. Itse asiassa Trenton kirkolliskokouksen päätös pysyy voimassa:

Niin ikään tunnustan, että Messussa Jumalalle annetaan todellinen, asianmukainen ja tyynnyttävä uhraus elävien ja kuolleiden puolesta, ja että herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä sielun ja jumaluuden kanssa on totisesti, todella ja merkittävästi läsnä ehtoollisen muodostamassa pyhimmässä sakramentissa, ja koko leivän olemus muuttuu lihaksi ja koko viinin olemus muuttuu vereksi; katolinen kirkko kutsuu tätä muutosta transsubstantiaatioksi. Tunnustan myös, että koko Kristus ja todellinen sakramentti saadaan kussakin erillisessä osassa.

Totta kai katolilaiset ovat tehneet jonkin verran hyvin sinnikästä ja epävakuuttavaa teologiaa tällä alueella, pyrkimyksenään järkeillä, miten he voivat todella syödä Jeesuksen ruumiin, eivätkö vain pelkkiä metaforaan kiedottuja korppuja, ja todella juoda hänen veren, ilman että olisivat itse asiassa kultti hulluja kannibaaleja. Riittää tosin sanoa, että maailmankatsomus, jossa “tyynnyttävät uhraukset elävien ja kuolleiden puolesta” huomattavasti näkyy, on melko vaikeasti puolustettavissa vuonna 2007. Mutta tämä ei ole pysäyttänyt muuten älykkäitä ja hyväntahtoisia ihmisiä puolustamasta sitä.

Ja nyt opimme, että jopa äiti Teresalla, tämän dogmatismin kaikista juhlituimmalla edustajalla tällä vuosisadalla, oli omat epäilyksensä koko ajan – Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa, taivaasta ja jopa Jumalan olemassaolosta:

Herrani, minun Jumalani, miksi Sinun pitäisi minut hylätä?  Rakkautesi Lapsen — ja nyt kaikista vihatuimmaksi tulleen — minut — Sinä olet heittänyt pois ei-toivottuna — rakastamattomana. Minä kutsun, minä tarraudun, minä haluan — ja ei ole Ketään joka vastaisi — ei Ketään Johon voisin tarrautua — ei, Ei Ketään. — Yksin … Missä on Uskoni — jopa syvällä sisimmässäni ei ole mitään, muuta kuin tyhjyyttä ja pimeyttä — Jumalani — kuinka tuskallista onkaan tämä tuntematon kärsimys — Minulla ei ole Uskoa — En uskalla sanoa ääneen niitä sanoja ja ajatuksia, jotka ovat kasvaneet sydämessäni — ja pakottaneet minut kärsimään sanoinkuvaamatonta kärsimystä.
Niin monta vastaamatonta kysymystä elää minussa, niiden selvittämistä peläten — jumalanpilkan takia — Jos on Jumala — anna minulle anteeksi — Kun yritän nostaa ajatukseni Taivaaseen — koen niin tuomitsevaa tyhjyyttä, että juuri nuo ajatukset palautuvat kuin terävinä veitsinä ja vahingoittavat itse minun sieluani. — Minulle sanotaan, että Jumala rakastaa minua — ja silti pimeyden ja kylmyyden ja tyhjyyden todellisuus on niin valtava, että mikään ei kosketa sieluani. Teinkö virheen antautuessani sokeasti Pyhän Sydämen kutsulle?

osoitettu Jeesukselle, rippi-isän ehdottamana, päiväämätön

Äiti Teresan hiljattain julkaistut kirjeet paljastavat epäilyksen repimän mielen (kuten sen hyvin tulikin olla). Ne myös paljastavat naisen, joka varmasti kärsi tavallisesta masennuksesta, vaikka jopa sekulaariset kommentoijat ovat kohteliaasti alkaneet pukea tätä tosiasiaa pyhimysten ja marttyyrien väreihin. Äiti Teresan vastatoimi hänen omaan tyrmistykseensä ja tekopyhyyteensä (hänen käyttämä termi) paljastaa juuri kuinka juoksuhiekkamaista uskonnollinen usko voikaan olla. Hänen rippi-isänsä tulkitsi hänen epäilynsä Jumalan olemassaolosta merkkinä siitä, että äiti Teresa jakoi nyt Kristuksen kärsimystä ristillä; tämä hänen häilyvä uskonsa salli hänet “rakastaa pimeyttä”, jonka koki Jumalan ilmeisessä poissaolossa. Sellaista on falsifioimattomuuden nerokkuus. Voimme nähdä saman periaatteen toimivan myös hänen katolisten toveriensa joukossa: Äiti Teresan epäilykset ainoastaan nostivat hänen arvostustaan kirkon silmissä, tullessaan tulkituiksi yhä edelleen vahvistuksena Jumalan armosta. Kysy itseltäsi, kun jopa asiantuntijoiden epäilyt tulkitaan opin vahvistuksena, mikä mahdollisesti saattaisi osoittaa sen epätodeksi?

On kulunut yli vuosi kun Kirje kristitylle kansalle julkaistiin, ja kirja on jatkanut tasaisen luotisateen vastaanottamista. Paljon siihen kohdistetusta kritiikistä on paketoitu hyökkäyksiin kohti ensimmäistä kirjaani, Uskon Loppu, ja kohti muita ateistisia bestsellereitä: erityisesti Dan Dennettin Lumous Murtuu, Richard Dawkinsin Jumalharha ja Christopher Hitchensin Jumala ei ole suuri. Tosiasiassa Dennettin, Dawkinsin, Hitchensin ja minun kimppuun hyökätään säännöllisesti kuin olisimme yksi nelipäinen ihminen. Syytökset ja argumentit meitä vastaan ovat aina samat, ja ne eivät koskaan ymmärrä asian ydintä. Itse asiassa uskovaisia väitellessä yllättävintä onkin, kuinka vähän yllätyksiä onkaan.

Ongelma Maltillisessa Uskonnossa

Joka kerta kun kaltaiseni ei-uskovat kritisoivat kristittyjä uskostaan Kristuksen lähestyvään palaamiseen, tai muslimeja uskostaan marttyyriuteen, maltilliset uskovaiset julistavat, että karrikoimme kristillisyyden ja islamin, ottaen ”ekstremistit” näiden ”suurten” uskontojen edustajiksi, tai muilla tavoin jätämme huomiotta kimmeltelevän vivahteiden meren. Meille kerrotaan alati, että pyhien kirjoitusten kypsä ymmärtäminen tekee uskosta täysin yhteensopivaa järjen kanssa, ja että hyökkäyksemme kohti uskontoa ovat näin ollen ”liian pelkistettyjä”, ”dogmaattisia” tai jopa ”fundamentalistisia.”

Mutta tällaisessa uskonnon puolustuksessa on useita ongelmia. Ensinäkin monet maltilliset (ja jopa jotkut sekularistit) olettavat, että uskonnollinen ”ekstremistisyys” on harvinaista, ja näin ollen ei kovin merkittävää. Mutta uskonnollinen ekstremismi ei ole harvinaista, ja se on valtavan merkittävää. Yhdysvallat on nyt 300 miljoonan henkilön kansakunta, kantaen enemmän vaikutusvaltaa kuin ketkään ihmiset ihmiskunnan historiassa, ja silti 240 miljoonaa näistä henkilöistä ilmeisesti uskoo, että Jeesus tulee jonain päivänä palaamaan ja orkestroimaan maailmanlopun hänen taikavoimillaan. Tämä kaipuu uskontokuntaiseen hengelliseen unohdukseen on äärimmäinen lähes joka merkityksessä – se on äärimmäisen hölmö, äärimmäisen vaarallinen, äärimmäisen mustamaalauksen arvoinen – mutta se ei ole äärimmäinen siinä merkityksessä, että se olisi harvinainen. Totta kai maltilliset saattavat epäillä uskovatko niin monet ihmiset sellaisiin asioihin, joihin väittävät uskovansa. Itse asiassa monet ateistit ovat varmoja, että mielipidekyselymme eivät ole kosketuksissa sen kanssa, mitä ihmiset tosiasiassa ajattelevat oman mielensä yksityisyydessä. Mutta ei ole kysymystäkään, etteivätkö useimmat yhdysvaltalaiset luotettavasti väitä uskovansa mielettömään, ja nämä väitteet itsessään ovat tehneet todellista haittaa poliittiseen diskurssiimme, julkiseen politiikkaamme ja maineeseemme maailmalla.

Maltillisilla uskovaisilla on myös tapana kuvitella, että ekstremismin ja maltillisuuden välillä on jokin kirkas erotusviiva. Mutta ei ole. Pyhä kirjoitus itsessään pysyy jatkuvana ekstremismin moottorina: Sillä vaikka Hän saattaa olla monia asioita, Raamatun ja Koraanin Jumala ei ole maltillinen. Lukiessamme pyhiä kirjoituksia tarkemmin, emme löydä syitä olla maltillinen uskovainen; löydämme syitä olla varsinainen uskonnollinen mielipuoli – pelätä helvetin tulia, inhota ei-uskovia, vainota homoseksuaaleja, ja niin edelleen. Totta kai kuka tahansa voi valikoida kohtia pyhästä kirjoituksesta ja löytää syitä rakastaa naapuriaan ja kääntää toisen posken. Mutta mitä täydellisemmin ihminen myöntää uskottavuutta näille kirjoille, sitä enemmän hän tulee vakuuttuneeksi, että vääräuskoiset, harhaoppiset ja uskonluopiot ansaitsevat tulla hajotettua atomeiksi Jumalan rakastavassa oikeuskoneistossa.

Maltilliset uskovaiset väittävät alati olevansa “sivistyneempiä” kuin uskonnolliset fundamentalistit (ja ateistit). Mutta miten ihmisestä tulee sivistynyt uskova? Tunnustaen juuri kuinka kyseenalaisia monet pyhien kirjoitusten väitteistä ovat, ja sen jälkeen lukien niitä valikoiden, sensuroiden tarvittaessa loukkaavat kohdat ja sallien sen todellisuutta koskevien väitteiden tulla jatkuvasti päihitetyiksi tuoreilla oivalluksilla – tieteellisillä (“Tarkoitatko, että maailma ei ole 6000 vuotta vanha? Okei.”), lääketieteellisillä (“Minun tulisi viedä tyttäreni neurologille eikä manaajalle? Vaikuttaa järkeenkäyvältä…”) ja moraalisilla (“En voi hakata orjiani? En voi edes pitää orjia? Hmm…”). Tässä on kuvio, ja se on kiistämätön. Uskonnollinen maltillisuus on suoraa seurausta pyhien kirjoitusten ottamisesta vähemmän ja vähemmän tosissaan. Joten miksi ei ottaa niitä yhä vähemmän tosissaan? Miksi ei myöntää, että Raamattu on vain suuresti erehtyväisten ihmisolentojen kirjoittama kokoelma epätäydellisiä kirjoja?

Eräs toinen ongelma uskonnollisessa maltillisuudessa on, että se edustaa täsmälleen sellaista ajattelua, joka estää rationaalista ja uskontokunnatonta hengellisyyttä koskaan ilmaantumasta maailmassamme. Mikä ikinä onkaan totta meistä, hengellisesti ja eettisesti, on varmasti löydettävissä nykyään. Niinpä ei ole minkäänlaista järkeä naulata hengellinen elämämme huhuihin muinaisista ihmeistä. Mitä tarvitsemme on diskurssi etiikasta ja hengellisestä kokemuksesta, joka on yhtä vähän muinaisen tietämättömyyden rajoittama kuin tieteen diskurssi jo on. Tiede todella ylittää kulttuurien päähänpistot: ei ole sellaista asiaa kuin “japanilaista” toisin kuin “ranskalaista” tiedettä; emme puhu “hindulaisesta biologiasta” ja “juutalaisesta kemiasta”. Kuvittele maailma, jossa voisimme käydä todella rehellisen ja rajattoman keskustelun paikastamme universumissa ja mahdollisuuksista syventää itseymmärrystämme, eettistä viisauttamme ja myötätuntoamme. Eläessään ikään kuin jokin määrä lahkolaista taikauskoisuutta olisi oleellista ihmisen onnellisuudelle, maltilliset uskovaiset estävät sellaista keskustelua koskaan muotoutumasta.

Älyllinen Rehellisyys

Uskonto tarjosi aikoinaan vastauksia moniin kysymyksiin, jotka ovat nykyään luovutettu tieteen hoidettaviksi. Tämä tieteellisen valloituksen ja uskonnollisen takavarikon prosessi on ollut heltymätön, yksisuuntainen ja kertakaikkisen ennalta arvattava. Kuten käy ilmi, todellinen tieto, ollessaan sekä validia että todistettavaa läpi kulttuurien, on ainoa parannuskeino uskonnolliseen epäsopuun. Muslimit ja kristityt eivät voi olla eri mieltä esimerkiksi koleran aiheuttajista, koska huolimatta siitä, mitä heidän traditiot sanovat tartuntataudeista, aito ymmärrys kolerasta on saapunut kolmannesta kaupunginosasta. Epidemiologia päihittää uskonnollisen taikauskon (aikanaan), erityisesti kun ihmiset katselevat lastensa kuolevan. Tämä on missä toivomme todella epälahkomaisesta tulevaisuudesta lepää: Kun asioilla on merkitystä, ihmisillä on tapana haluta ymmärtää, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tiede toimittaa tätä ymmärrystä vyöryllä; se myös esittää rehellistä arviointia sen tämänhetkisistä rajoituksista. Uskonto epäonnistuu kummassakin.

Toivoen sovittelevansa heidän uskonsa yhteen meidän kasvavan tieteellisen maailmanymmärryksemme kanssa, monet uskovaiset ovat hakeneet turvaa Stephen J. Gould’n maanpetturimaisesta muotoilusta “peittymättömät magisteriumit” (engl. Non-overlapping magisteria; NOMA) – ideasta, että tiede ja uskonto, kunnolla tulkittuna, eivät voi olla ristiriidassa, sillä ne edustavat eri alueiden asiantuntemusta. Katsotaanpa miten tämä toimii: Kun tiede on paras auktoriteetti fyysisen universumin toiminnasta, uskonto on paras auktoriteetti … mistä tarkalleen ottaen? Ei-fyysisestä universumista? Todennäköisesti ei. Entäpä tarkoitus, arvot, etiikka ja hyvä elämä? Valitettavasti useimmat ihmiset – jopa useimmat tieteentekijät ja sekularistit – ovat luovuttaneet nämä keskeiset ihmisonnellisuuden rakenneosat teologien ja uskonnollisten apologeettien haltuun, perusteetta. Tämä on pitänyt uskonnon hyvässä arvossa, jopa kun sen auktoriteettia on kolhittu ja mitätöity kaikilla muilla kentillä.

Mutta millainen erityinen pätevyys papilla, rabbilla tai imaamilla on ratkaista alkiokantasolututkimuksen, perhesuunnittelun tai ennalta ehkäisevän sodan eettisiä implikaatioita? Totuus on, että ihmisen tietämys pyhiin kirjoihin perustuvasta traditiosta ei ole yhtään sen oleellisempaa koskien etiikka kuin mitä se on koskien astronomiaa. Maailman uskontojen edustajat voivat sanoa meille mitä heidän seurakuntansa uskovat laajasta kirjosta asioita (ja uskovat yleisesti huonoilla todisteilla); he voivat sanoa meille, mitä heidän pyhät kirjansa sanovat siitä, mitä meidän tulisi ajatella paetaksemme helvetin tulia; mutta mitä he eivät voi tehdä – tai eivät voi tehdä sen paremmin kuin lahtaajat, leipojat ja kynttilänvalajat – on tarjota selontekoa siitä, miksi nämä perinteiset näkemykset ovat eettisiä. Onko eettistä tappaa ihminen, hänen muuttaessaan uskontoaan? Laittaisin elämäni panokseksi, että vastaus on “ei.” Mutta hiljattaisen mielipidekyselyn mukaan, kolmekymmentäkuusi prosenttia brittiläisistä muslimeista (iältään 16–24) ovat kanssani eri mieltä.2 Kuten käy ilmi, he seisovat teologisesti tukevalla pinnalla: sillä vaikka Koraani ei yksiselitteisesti vaadi uskonluopioiden murhaamista, Hadithin pyhä kirjallisuus vaatii, toistuvasti ja ilman kiertelyä. Onko tämä käskykirja eettinen? Onko se yhteensopiva kansalaisyhteiskunnan kanssa? Onko turvautuminen siihen auktoriteettiin, joka on synnyttänyt tätä barbaarisuutta läpi sukupolvien, edes etäisesti yhteensopivaa tieteen kanssa?

On toki triviaalisti totta sanoa, että uskonto ja tiede ovat yhteensopivia, koska jotkut tieteentekijät ovat (tai väittävät olevansa) uskonnollisia. Mutta tämä on kuin sanoisi, että tiede ja tietämättömyys ovat yhteensopivia, koska monet tieteentekijät myöntävät vapaasti heidän tietämättömyytensä laajasta kirjosta aiheita. Selkeyttääksemme näitä asioita, on hyödyllistä muistuttaa itsellemme, että niin uskonto kuin tiedekin ovat muodostuneita uskoista ja niiden oikeutuksista, tai sellaisten puutteesta. Onko oikeutetun ja ei oikeutetun uskon välillä konfliktia? Totta kai, ja se on nollasumma. Ottaen huomioon, että usko ei ole yleisesti mitään muuta kuin lupa, jonka uskonnolliset ihmiset antavat toisilleen uskoakseen asioita vahvasti ilman todisteita, konflikti tieteen ja uskonnon välillä on väistämätön.

Uskonto ja tiede ovat konfliktissa myös koska ei ole mitään keinoa erotella uskonnollisia ja tieteellisiä totuusväitteitä: usko, että Jeesus syntyi neitsyestä saattaa olla keskeistä kristillisyyden opille, mutta se on myös selkeä väite biologiasta; usko, että Jeesus palaa tulevaisuudessa fyysisesti maan päälle sisältää moninaisia väitteitä historiasta, ihmisen selviytymisestä kuolemassa ja nähtävästi ihmisen lentämisen mekaniikasta ilman teknologian apua. Kaikkien järkevien ihmisten on aika tunnustaa, että siellä missä väitteet todellisuuden luonteesta ovat asianomaisina, hallitsee vain yksi magisteriumi.

Tyhjänpäiväinen Vedonlyönti

Perustavanlaatuinen ongelma uskonnossa on, että se on rakennettu huomattavasti valheiden päälle. En viittaa ainoastaan kahdenkymmenen megatonnin tekopyhyysnäytöksiin, kuten kun evankeliset papit jäävät kiinni miesprostituoitujen tai metamfetamiinin kanssa (tai molempien). Pikemminkin viittaan päivittäiseen ja kaikkialla läsnä olevaan uskonnollisten ihmisten epäonnistumiseen myöntää, että heidän uskonsa perusväitteet ovat syvästi kyseenalaisia. Äiti väittää tietävänsä, että Mummu meni suoraan taivaaseen kuolemansa jälkeen. Mutta Äiti ei oikeasti tiedä tätä. Totuus on, että Äiti valehtelee – joko itselleen tai lapsilleen – ja useimmat meistä ovat suostuneet näkemään tämänlaisen käytöksen täysin normaalina. Sen sijaan, että opettaisimme lapsemme suremaan, ja olemaan onnellisia huolimatta kuoleman todellisuudesta, ravitsemme heidän itsepetoksen voimia.

Kuinka todennäköistä on, että Jeesus todella syntyi neitsyestä, nousi kuolleista ja tulee ruumiillisesti palaamaan maan päälle jonain tulevaisuuden päivämääränä? Kuinka järkeenkäypää on uskoa moiseen ihmeiden yhteenliittymään, evankeliumien selonteon johdosta? Kuinka paljon tukea nämä opit saavat keskimääräisen kristityn kokemuksesta kirkossa? Rehellisten vastausten näihin kysymyksiin tulisi nostattaa epäilyksen hyökyaalto. En ole varma, mitä ”kristittyä” on yhä seisomaan jääneissä kristityissä.

Monet Kirjeen kristitylle kansalle lukijat ovat ottaneet inspiraatiota Blaise Pascalilta, ja esittäneet, että todisteilla ei ole asiassa väliä, ja että uskovaiset ovat yksinkertaisesti valinneet viisaammin kahdesta vedonlyöntimahdollisuudesta: jos uskova on väärässä Jumalasta, siitä ei koidu paljon harmia hänelle tai kenellekään muulle, ja jos hän on oikeassa, hän voittaa iankaikkisen onnellisuuden; jos ateisti on väärässä, hän on sen sijaan viettävän ikuisuuden helvetissä. Tämän näkökulman mukaan ateismi on kerrassaan harkitsemattoman typeryyden perikuva.

Vaikka Pascal ansaitsee maineensa loistavana matemaatikkona, hänen vedonlyöntinsä ei ollut koskaan enempää kuin soma (ja virheellinen) analogia. Kuten useat somat ideat filosofiassa, se on helposti muistettava ja usein toistettu, ja tämä on puhaltanut sille ansaitsematonta syvällisyyden tuulta alleen. Hetken ajattelu paljastaa, että mikäli vedonlyönti olisi validi, se voisi oikeuttaa lähes minkä tahansa uskojärjestelmän, huolimatta kuinka älytön tai vastakohtainen kristillisyydelle. Eräs toinen ongelma vedonlyönnissä – ja se on ongelma, joka infektoi uskonnollista ajattelua yleisesti – on sen esitys, että rationaalinen ihminen voi tieten tahtoen pakottaa itsensä uskomaan propositiota, jolle hänellä ei ole mitään todisteita. Ihminen voi totta kai ilmoittaa mitä oppia tahansa, mutta todella uskoakseen siihen, hänen täytyy uskoa, että se on totta. Se, että uskoo esimerkiksi jonkin Jumalan olevan olemassa, on uskoa siihen, ettet vain huijaa itseäsi. Se on uskoa siihen, että seisot jossain sellaisessa yhteydessä Jumalan olemassaoloon nähden, jollaista ilman, mikäli Hän ei olisi olemassa, sinä et uskoisi häneen. Miten Pascalin vedonlyönti sopii tähän kuvioon? Ei se sovi.

Perusteet epäillä Jumalan olemassaoloa ovat selvästi kaikkien nähtävissä: kaikki voivat nähdä, että Raamattu ei ole kaikkitietävän jumalolennon täydellinen sana; kaikki voivat nähdä, että ei ole mitään todisteita Jumalasta, joka vastaa rukouksiin, ja että mikä tahansa Jumala, joka myöntyisi rukouksiin amerikkalaisen jalkapallon mestaruusotteluista, sillä välin kun jakaa pikkupojille ja -tytöille avustuksia syöpään ja auto-onnettomuuksiin, ei ole antaumuksemme arvoinen. Kaikki, joilla on silmät nähdäkseen, voivat nähdä, että mikäli Abrahamin Jumala on olemassa, Hän on äärimmäinen psykopaatti – ja Luonnon Jumala on myös. Jos et kykene näkemään näitä asioita vain katsomalla, olet yksinkertaisesti sulkenut silmäsi maailmamme tosiasioilta.

En epäile, etteivätkö monet kristityt löydä suurta lohtua heidän uskostaan. Mutta usko ei ole paras lohdun lähde. Usko on kuin taskuvaras, joka lainaa jollekin tämän omaa rahaa reiluin ehdoin. Uhrin kiitollisuus on täysin ymmärrettävää, mutta ehdottomasti väärin sijoitettua. Me olemme sen rakkauden lähde, jota pappimme ja pastorimme laskevat Jumalan ansioksi (miten muuten voimme sen tuntea?). Sinun oma tajuntasi on lähde ja aines kaikelle kokemukselle, jonka saatat haluta uskoa ”hengelliseksi” tai ”mystiseksi.” Tämän oivaltaessa, mitä mahdollista tarvetta on teeskennellä olevansa varma muinaisista ihmeistä?

Sam Harris
Syyskuu 2007
New York

1. Lukeaksesi lisää ihmisuhrausten historiasta, katso N. Davies. Human Sacrifice: In History and Today. Dorset.

2. “Monikulttuurisuus ‘ajaa nuoret muslimit vierastamaan brittiläisiä arvoja.’ “ – engl. “Multiculturalism ‘drives young Muslims to shun British values.’ ” Daily Mail -lehdestä. (29. tammikuuta, 2007).

Richard Dawkinsin kirje 10-vuotiaalle tyttärelleen – Hyvät ja huonot syyt uskomiseen

Suomensin pienen pätkän Richard Dawkinsin kirjeestä, jonka hän kirjoitti ja antoi 10-vuotiaalle tyttärelleen vuonna 1994. Tytär opiskelee nykyään lääketiedettä. Innostuin kuitenkin lopulta suomentamaan koko kirjeen yhdellä istumalla, ja jaan sen mielelläni kaikille. Huomautan, että en ole käännöstieteilijä, mutta eiköhän siitä selvän saa. -_-

Professori Richard Dawkins (1941-) on eläkkeellä oleva englantilainen eläintieteilijä, evoluutiobiologi ja tieteen kansantajuistaja. Ennen eläkkeelle jäämistään, vuonna 2008, hänen viimeisin positio oli Oxfordin yliopistossa ensimmäisenä tieteen kansantajuistamisen professorina (The Simonyi Professorship for the Public Understanding of Science). Hänet tunnetaan hyvin evoluutioteoriaa käsittelevistä kirjoistaan ja muun muassa meemi -käsitteen keksimisestä vuoden 1976 ilmestyneessä esikoisteoksessaan ”The Selfish Gene” (Geenin itsekkyys, 1993). Muita hänen kirjoittamiaan tunnettuja teoksia ovat esimerkiksi ”Climbing Mount Impropable” (1996), “The God Delusion” (Jumalharha; 2006, 2007) sekä “The Greatest Show on Earth: The Evidence for Evolution” (Maailman hienoin esitys: Evoluution todisteet; 2009).

________________

Alkuperäinen englanninkielinen kirje löytyy esimerkiksi täältä: http://www.rationalresponders.com/richard_dawkins_letter_to_his_10_year_old_daughter_how_to_warn_your_child_about_this_irrational_world

Kirje on myös julkaistu hänen esseekokoelmansa ”A Devil’s Chaplain” (2003) viimeisessä luvussa ”A prayer for my daughter” (’Rukous tyttärelleni’), otsikolla ”Good and Bad Reasons for Believing” (’Hyvät ja huonot syyt uskomiseen’).

________________

Rakkaalle tyttärelleni,

Nyt kun olet kymmenen, haluan kirjoittaa sinulle eräästä minulle hyvin tärkeästä asiasta. Oletko koskaan miettinyt, miten tiedämme ne asiat, jota tiedämme? Miten esimerkiksi tiedämme, että tähdet, jotka näyttävät kuin neulan rei’iltä taivaalla, ovat oikeasti valtavia tulipalloja, kuten aurinko, ja todella kaukana? Ja miten tiedämme, että maapallo on eräs pienempi pallo, joka pyörii yhden tuollaisen tulipallon – auringon – ympärillä? Vastaus näihin kysymyksiin on ”todisteet”.

Joskus todisteet tarkoittavat, että voi nähdä (tai kuulla, tunnustella, haistaa…) jonkin asian olevan totta. Astronautit ovat matkanneet tarpeeksi kauas maapallolta, nähdäkseen omin silmin, että se on pyöreä. Joskus taasen meidän silmät tarvitsevat apua. ’Iltatähti’ näyttää kirkkaalta tuikkeelta taivaalla, mutta teleskoopin avulla voi nähdä, että se on kaunis pallo – planeetta, jota kutsumme Venukseksi. Jotakin, jonka voit oppia suoraan näkemällä (tai kuulemalla tai tunnustelemalla…), kutsutaan observaatioksi, eli havainnoksi.

Usein todisteisiin ei sisälly ainoastaan havainto yksinään, mutta havainnot ovat osaltaan aina todisteiden takana. Jos on tapahtunut murha, usein kukaan (paitsi murhaaja ja kuollut henkilö!) ei ole havainnoinut itse tekoa. Mutta etsivät pystyvät keräämään yhteen paljon muita havaintoja, jotka saattavat kaikki osoittaa kohti tiettyä epäiltyä. Mikäli henkilön sormenjäljet vastaavat tikarista löydettyjä sormenjälkiä, se on havainto siitä, että tämä henkilö on siihen koskenut. Tämä havainto ei todista, ettäkö hän teki murhan, mutta se saattaa auttaa yhdistettynä suureen määrään muita todisteita. Joskus etsivä saattaa mietiskellä suurta määrää havaintoja, kun hän yht’äkkiä tajuaa, että kaikki palaset osuvat kohdalleen ja todellakin todistavat, että se-ja-se oli murhaaja.

Tieteentekijät – tai tämän maailman ja universumin totuuksia selvittävät asiantuntijat – usein työskentelevät kuin etsivät. He tekevät arvauksen (jota kutsutaan hypoteesiksi) siitä, mikä saattaisi olla totta. He sitten sanovat itselleen: mikäli tämä olisi todella totta, meidän pitäisi nähdä sitä-tai-tätä. Tätä kutsutaan ennusteeksi. Esimerkiksi, mikäli maailma on oikeasti pyöreä, voimme luoda ennusteen, että matkustaja, joka matkaa tiettyyn suuntaan tarpeeksi pitkään, jossain vaiheessa saapuu takaisin sille paikalle josta lähti liikkeelle. Kun lääkäri sanoo, että sinulla on tuhkarokko, hän ei vain katso sinua ja näe tuhkarokon. Hänen ensimmäinen vilkaisu sinuun antaa hänelle hypoteesin, että sinulla saattaisi olla tuhkarokko. Hän sitten sanoo itselleen: mikäli potilaalla todella on tuhkarokko, meidän pitäisi nähdä… Sitten hän suorittaa sarjan ennusteita ja testaa niitä silmillään (onko sinulla näppylöitä?), käsillään (onko otsasi kuuma?) ja korvillaan (pihiseekö rintakehäsi tuhkarokon aiheuttamalla tavalla?). Vasta sitten hän tekee päätöksensä ja sanoo, ’diagnosoin, että lapsella on tuhkarokko’. Joskus lääkäreiden tarvitsee tehdä muitakin testejä, kuten verikokeita tai röntgenkuvia, jotka auttavat heidän silmiään, käsiään ja korviaan tekemään havaintoja.

Tapa, jolla tieteentekijät käyttävät todisteita oppiakseen maailmasta, on paljon nokkelampi ja monimutkaisempi kuin mitä voin kertoa lyhyessä kirjeessä. Mutta nyt haluan siirtyä todisteista, joka on hyvä syy uskoa jotakin, varoittamaan sinua kolmesta huonosta syystä uskoa mihinkään. Ne ovat ”traditio”, ”auktoriteetti” ja ”ilmestys”.

Ensimmäisenä, traditio. Muutama kuukausi sitten, menin televisioon käydäkseni keskustelun noin 50:n lapsen kanssa. Nämä lapset olivat kutsuttu, koska he olivat kasvatettu monissa eri uskonnoissa. Jotkut oli kasvatettu kristityiksi, toiset juutalaisiksi, muslimeiksi, hinduiksi tai sikhiläisiksi. Mies, jolla oli mikrofoni, kävi jokaisen lapsen luona kysymässä, mitä he uskovat. Se, mitä nämä lapset sanoivat, osoittaa täsmälleen, mitä tarkoitan ”traditiolla”. Osoittautui, että heidän uskomuksillaan ei ollut mitään tekemistä todisteiden kanssa. He vain toistivat heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa uskomuksia, jotka eivät myöskään perustuneet todisteille. He sanoivat asioita, kuten ’Me hindut uskomme niin ja näin’. ’Me muslimit uskomme sitä ja tätä.’ ’Me kristityt uskomme jotakin muuta.’ Tietenkin, koska he kaikki uskoivat eri asioita, he eivät voineet kaikki olla oikeassa. Mikrofonin kanssa liikkunut mies näytti pitävän tätä hyvin asianmukaisena ja ei edes yrittänyt saada heitä väittelemään erimielisyyksistään. Mutta se ei ollut se pointti, jonka haluan tehdä. Haluan vain yksinkertaisesti kysyä, mistä heidän uskonsa on peräisin. Ne tulevat traditiosta. Traditiot tarkoittavat uskoja, jotka ovat siirtyneet isovanhemmilta vanhemmille ja heiltä lapsilleen, ja niin edelleen. Tai ne ovat siirtyneet samaan tapaan kirjojen mukana läpi vuosisatojen. Traditionaaliset uskot saavat usein alkunsa hyvin mitättömistä asioista; ehkäpä joku vain keksii ne alun perin päästään, kuten tarinat Thorista ja Zeuksesta. Mutta kun ne ovat siirtyneet eteenpäin jokusen vuosisadan, niin ainoastaan se, että ne ovat niin vanhoja, saa ne näyttämään erityisiltä. Ihmiset uskovat asioita yksinkertaisesti vain siksi, koska ihmiset ovat uskoneet niin vuosisatoja. Se on traditio.

Ongelma traditiossa on se, että ei ole väliä kuinka pitkä aika tarinan keksimisestä on, se on yhä täsmälleen yhtä totta tai epätotta kuin alkuperäinen tarina oli. Jos keksii tarinan, joka ei ole totta, ja siirtää sen aina eteenpäin vuosisatojen ajan, ei tee siitä yhtään enempää totta!

Useimmat ihmiset Englannissa on kastettu Englannin kirkkoon, mutta tämä on vain yksi haara monista kristinuskon uskonnon haaroista. On muita haaroja, kuten Venäjän ortodoksit, roomalaiskatoliset ja metodistit. He kaikki uskovat eri asioita. Juutalainen uskonto ja islamin uskonto ovat yhä hieman erilaisia; ja on olemassa erilaisia juutalaisen uskonnon haaroja ja islamin uskonnon haaroja. Ihmiset, jotka uskovat edes hieman erilailla asioista kuin toiset, usein ajautuvat sotaan erimielisyyksiensä tähden. Joten saatat ajatella, että heillä on luultavasti hyviä syitä – todisteita – uskoakseen mitä he uskovat. Mutta oikeasti heidän eri uskomuksensa ovat täysin peräisin eri traditioista.

Puhutaanpa yhdestä erityisestä traditiosta. Roomalaiskatoliset uskovat, että Maria, Jeesuksen äiti, oli niin erityinen, että hän ei kuollut vaan nostettiin ruumiillisesti Taivaaseen. Muut kristinuskon traditiot ovat eri mieltä, sanoen, että Maria kuoli aivan kuten kuka tahansa muukin. Nämä muut uskonnot eivät puhu hänestä paljon, ja toisin kuin roomalaiskatoliset, he eivät kutsu häntä ’Taivaan Kuningattareksi’. Traditio, jonka mukaan Marian ruumis olisi nostettu taivaaseen, ei ole hyvin vanha. Raamattu ei sano mitään siitä, miten tai milloin hän kuoli; itse asiassa naisparkaa mainitaan Raamatussa hyvin vähän. Usko, että hänen ruumis nostettiin Taivaaseen, keksittiin vasta noin kuusi vuosisataa Jeesuksen ajan jälkeen. Alkuun se vain keksittiin, samaan tapaan kuin mikä tahansa tarina, kuten Lumikki, keksitään. Mutta, vuosisatojen kuluessa, siitä kasvoi traditio ja ihmiset alkoivat ottaa sen tosissaan yksinkertaisesti siksi, koska tarina oli kulkenut niin monen sukupolven ajan. Mitä vanhemmaksi traditio tuli sitä useampi ihminen otti sen todesta. Viimein se kirjattiin viralliseksi roomalaiskatolisen uskonnon uskoksi; vasta hiljattain, 1950. Mutta tarina ei ollut yhtään enempää totta 1950, kuin se oli silloin kun se ensimmäistä kertaa keksittiin 600 vuotta Marian kuoleman jälkeen.

Palaan vielä traditioon kirjeeni lopussa, ja katson sitä toisella tavalla. Mutta ensin minun tulee käsitellä ne kaksi muuta huonoa syytä uskoa mitään: auktoriteetti ja ilmestys.

Auktoriteetti, syynä uskoa jotakin, tarkoittaa uskoa johonkin, koska joku tärkeä henkilö on sanonut sinulle, että siihen tulisi uskoa. Roomalaiskatolisessa kirkossa Paavi on kaikkein tärkein henkilö, ja ihmiset uskovat, että tämä on oikeassa vain siksi, koska tämä on Paavi. Eräässä islamin uskonnon haarassa, tärkeät ihmiset ovat vanhoja parrakkaita miehiä, joita kutsutaan Ajatolliksi. Monet nuoret muslimit, eli islaminuskoiset, ovat valmiita murhaamaan jonkun, mikäli kaukaisessa maassa oleva Ajatolla käskee niin tehdä.

Sanoin, että roomalaiskatolisille sanottiin vasta 1950, että heidän tulee uskoa Marian ruumiilliseen taivaaseennousuun. Tarkemmin sanottuna tarkoitan, että 1950 Paavi sanoi heille, että näin heidän tulee uskoa. Ja se oli siinä. Koska Paavi sanoi, että se on totta, niin silloin sen täytyi olla totta! Jotkut asiat, joita Paavi sanoi elämässään, olivat tosia ja jotkut eivät. Ei ole mitään hyvää syytä, miksi uskoa kaikkea mitä hän sanoi, vain koska hän oli Paavi, aivan kuten ei ole mitään hyvää syytä uskoa kaikkea mitä kukaan muukaan sanoo. Nykyinen Paavi on määrännyt kuuntelijoitaan olemaan rajoittamatta heidän saamiensa lasten määrää. Mikäli ihmiset seuraavat hänen auktoriteettiään niin ylenpalttisesti kuin hän toivoisi, seurauksena saattaisi väestönpaljouden aiheuttamana olla hirvittävää nälänhätää, tauteja ja sotia.

Toki, jopa tieteessä, joskus emme ole nähneet todisteita itse ja meidän tulee luottaa jonkun toisen sanaan asiasta. En ole nähnyt omilla silmilläni todistetta, että valo kulkee noin 299 792 kilometriä sekunnissa. Sen sijaan uskon kirjoja, jotka kertovat minulle valonnopeuden. Tämä näyttää ”auktoriteetiltä”.  Mutta tosiasiassa se on paljon parempi kuin auktoriteetti, koska ihmiset, jotka kirjoittivat nämä kirjat, ovat nähneet todisteet asiasta ja kuka vain on vapaa tutkimaan tarkasti näitä todisteita koska vain he haluavat. Se on hyvin rauhoittavaa. Mutta edes papit eivät väitä, että olisi yhtään todisteita heidän tarinalleen Marian ruumiin noususta Taivaaseen.

Kolmas huono syy uskoa mitään on ”ilmestys”. Mikäli olisit kysynyt Paavilta 1950, miten tämä tiesi, että Marian ruumis hävisi Taivaaseen, hän olisi luultavasti sanonut, että se ”ilmestyi” hänelle. Hän sulki itsensä huoneeseensa ja rukoili ohjeistusta. Hän ajatteli ja ajatteli, aivan itsekseen, ja hän tuli mielensä sisällä yhä varmemmaksi ja varmemmaksi. Kun uskonnolliset ihmiset saavat vain tunteen sisällään, että jonkin asian on oltava totta, vaikkakaan asian totuudesta ei ole yhtään todisteita, he kutsuvat tätä tunnetta ”ilmestykseksi”. Ja eivät ainoastaan Paavit väitä saaneensa ilmestyksiä. Monet uskonnolliset ihmiset tekevät niin. Se on yksi heidän pääsyistään uskoa asioita, joita he uskovat. Mutta onko tämä hyvä syy?

Oletetaan, että sanoisin sinulle, että koirasi on kuollut. Olisit hyvin järkyttynyt ja luultavasti kysyisit, ’Oletko varma? Miten tiedät? Miten se tapahtui?’ Ja oletetaan, että vastaisin: ‘En oikeasti tiedä, että Pepe on kuollut. Minulla ei ole mitään todisteita. Minulla on vain tämä hassu tunne syvällä sisälläni, että hän on kuollut.’ Olisit hyvin ärtynyt minulle pelästytettyäni sinut, koska tietäisit, että pelkästään ”tunne” syvällä sisällä ei ole yksinään hyvä syy uskoa erään whippetin kuolleen. Sinä tarvitset todisteita. Meillä kaikilla on tunteita sisällämme aina silloin tällöin, ja joskus ne osoittautuvat paikkansa pitäviksi ja joskus eivät. Joka tapauksessa eri ihmisillä on vastakkaisia tunteita, joten miten meidän tulisi päättää kenen tunteet ovat missäkin asiassa oikeassa? Ainoa tapa olla varma, että koira on kuollut, on nähdä hänet kuolleena tai kuulla, että hänen sydämensä on pysähtynyt; tai kuulla jonkun kertovan nähneensä tai kuulleensa jotain oikeita todisteita tapahtuneesta.

Ihmiset sanovat joskus, että sinun pitää uskoa syvällä sisimmässäsi tuntemiisi tunteisiin tai et koskaan voi olla varma asioista kuten “Vaimoni rakastaa minua”. Mutta tämä on huono argumentti. Voi olla paljon todisteita siitä, että joku rakastaa sinua. Läpi päivän kun olet jonkun kanssa, joka rakastaa sinua, näet ja kuulet paljon pieniä todistuspaloja, ja ne kaikki sopivat yhteen. Se ei ole pelkästään tunne sisimmässä, kuten se tunne, jota papit sanovat ilmestykseksi. On myös ulkopuolisia asioita, jotka tukevat sisimmässä olevaa tunnetta: katseet silmissä, hellät äänensävyt, pienet palvelukset ja eleet; nämä ovat kaikki oikeita todisteita.

Joskus ihmisillä on vahva tunne sisimmässään, että joku rakastaa heitä, vaikka heillä ei ole mitään todisteita tästä. He ovat mahdollisesti täysin väärässä. On olemassa ihmisiä, joilla on vahva sisäinen tunne, että joku kuuluisa elokuvatähti todella rakastaa heitä, vaikka ei ole oikeasti koskaan edes tavannut tätä. Sellaiset ihmiset ovat mieleltään sairaita. Sisäisiä tunteita tulee tukea todisteilla, muutoin et vain voi luottaa niihin.

Sisäiset tunteet ovat arvokkaita myös tieteessä, mutta vain saadaksesi ideoita, joita myöhemmin testaat etsimällä todisteita. Tieteentekijällä voi olla ”aavistus” jostain ideasta, joka vain ”tuntuu” oikealta. Itsessään tämä ei ole hyvä syy uskoa jotain. Mutta se voi olla hyvä syy viettää aikaa tehden tarkkaa tutkimusta tai koetta, tai muulla tavoin etsiä todisteita. Tieteilijät käyttävät sisäisiä tunteita koko ajan saadakseen ideoita. Mutta ne eivät ole minkään arvoisia ennen kuin niitä voi tukea todisteilla.

Lupasin, että palaan vielä takaisin traditioon katsoakseni sitä toisella tapaa. Haluan yrittää selittää, miksi traditio on niin tärkeää meille. Kaikki eläimet ovat kehittyneet (evoluutioksi kutsutun prosessin kautta) selviämään siinä normaalissa ympäristössä, jossa heidän lajinsa elää. Leijonat ovat kehittyneet hyviksi selviytyjiksi Afrikan tasangoilla. Ravut ovat kehittyneet hyviksi selviytymään makeassa vedessä, kun taas hummerit ovat kehittyneet hyviksi selviämään suolaisessa vedessä. Ihmiset ovat myös eläimiä, ja me olemme kehittyneet hyviksi selviytymään maailmassa täynnä … muita ihmisiä. Useimmat meistä ei metsästä omaa ruokaamme kuten leijonat ja hummerit, me ostamme sen muilta ihmisiltä, jotka ovat ostaneet sen yhä muilta ihmisiltä. Me ”uimme ihmismeressä”. Aivan kuten kalat tarvitsevat kidukset selvitäkseen vedessä, ihmiset tarvitsevat aivot, jotka ovat kykeneväiset toimimaan muiden ihmisten kanssa. Aivan kuten meri on täynnä suolavettä, ihmismeri on täynnä vaikeasti opittavia asioita. Kuten kieli.

Sinä puhut englantia, mutta ystäväsi puhuu saksaa. Kummatkin teistä puhuvat sitä kieltä, joka sopii paremmin ”uitavaksi” teidän omissa erillisissä ”ihmismerissänne”. Kieli siirtyy eteenpäin traditiona. Ei ole mitään muuta keinoa. Englannissa Pepe, koira, on ’a dog’. Saksassa hän on ein Hund. Kumpikaan näistä sanoista ei ole sen oikeampi, tai todellisempi kuin toinen. Molemmat ovat vain yksinkertaisesti annettuja. Ollakseen hyviä ”uimaan omassa ihmismeressään”, lasten pitää oppia oman maansa kieli, ja paljon muita asioita heitä ympäröivistä ihmisistä; ja tämä tarkoittaa, että heidän pitää imeä itseensä, kuin imupaperi, valtava määrä traditionaalista tietoa. (Muista, että traditionaalinen tieto tarkoittaa yksinkertaisesti asioita, jotka on siirretty isovanhemmilta vanhemmille ja heiltä lapsille.) Lapsen aivojen tulee olla traditionaalisen tiedon imijä. Ja lapsen ei voi olettaa lajittelemaan ja erottamaan hyvää ja hyödyllistä traditionaalista tietoa – kuten kielen sanoja – pahasta tai hölmöstä traditionaalisesta tiedosta – kuten uskosta noitiin ja paholaisiin ja ikuisesti eläviin neitsyihin.

Se on sääli, mutta se on pakollinen haitta. Sillä koska lasten tulee olla traditionaalisen tiedon imijöitä, he todennäköisesti uskovat kaiken, mitä aikuiset heille sanovat. Oli se sitten totta tai valheellista, oikein tai väärin. Moni asia, jota aikuiset sanovat heille, on totta ja perustuu todisteisiin tai on muuten edes järjellistä. Mutta jos jokin osa siitä on valheellista, hölmöä tai jopa pahanilkeistä, ei ole mitään, mikä estäisi lapsia uskomasta myös siihen. Ja kun lapset sitten kasvavat aikuisiksi, mitä he tekevät? No, totta kai, he kertovat kaiken seuraavalle sukupolvelle lapsia. Eli kun jokin asia muodostuu vahvasti uskotuksi – vaikka se olisikin täysin epätotta ja ei ollut mitään syytä uskoa sitä alun perinkään – se saattaa jatkua ikuisesti. Saattaisiko tämä olla mitä tapahtui uskonnoille? Usko, että on jumala tai jumalia. Usko Taivaaseen. Usko, että Maria ei koskaan kuollut. Usko, että Jeesuksella ei koskaan ollut ihmistä isänä. Usko, että rukouksiin vastataan. Usko, että viini muuttuu vereksi. Yhteenkään näistä väitteistä ei ole olemassa mitään niitä tukevia todisteita. Silti miljoonat ihmiset uskovat niihin. Kenties tämä johtuu siitä, että heille uskoteltiin nämä asiat kun he olivat tarpeeksi nuoria uskoakseen mitä vain.

Miljoonat eri ihmiset uskovat hyvin erilaisia asioita, koska heille sanottiin erilaisia asioita kun he olivat lapsia. Muslimien lapsille kerrotaan erilaisia asioita kuin kristittyjen lapsille, ja kummatkin kasvavat kerta kaikkiaan vakuuttuneina, että he ovat oikeassa ja muut väärässä. Jopa kristittyjen sisällä, roomalaiskatoliset uskovat eri asioita kuin Englannin kirkon ihmiset tai episkopaaliset, shakerit tai kveekarit, mormonit tai helluntailaiset, ja kaikki ovat kerta kaikkiaan vakuuttuneita, että he ovat oikeassa ja muut ovat väärässä. He uskovat eri asioita täsmälleen samasta syystä kuin sinä puhut englantia ja joku puhuu saksaa.

Molemmat kielet ovat, omissa maissaan, oikea kieli puhua. Mutta ei voi olla totta, että eri uskonnot ovat oikeassa omissa maissaan, koska eri uskonnot väittävät vastakkaisten asioiden puolesta. Maria ei voi olla elossa katolisessa tasavallassa, mutta kuollut protestanttisessa Pohjois-Irlannissa.

Mitä voimme tehdä tälle kaikelle? Sinun ei ole helppoa tehdä asialle mitään, koska olet vain kymmenen. Mutta voisitko yrittää tätä. Seuraavan kerran kun joku kertoo sinulle jotain, joka kuulostaa tärkeältä, mieti itseksesi: ’Onko tämä sellainen asia, jonka ihmiset luultavasti tietävät koska sille on todisteita? Vai onko se sellainen asia, jota ihmiset uskovat vain tradition, auktoriteetin tai ilmestyksen takia?’ Ja ensikerralla kun joku kertoo sinulle, että jokin on totta, mikset sanoisi heille: ’Minkälaisia todisteita tälle on olemassa?’ Ja jos he ovat kykenemättömiä antamaan hyvää vastausta, toivon, että mietit hyvin tarkkaan ennen kuin uskot sanaakaan, mitä he sanovat.

Rakkaudella,
Isi

________________