Hans-Georg Moeller: Wokeismi identiteettipoliittisena kansalaisuskontona

Muun muassa taolaisuutta tutkinut filosofi Hans-Georg Moeller esittää 9.6.2021 julkaistulla videollaan näkemyksen ”wokeismista”, joka on huomattavan erilainen kuin aiemmat samaa teemaa kriittisesti käsitelleet näkemykset esim. Jordan Petersonilta tai Helen Pluckroselta & James Lindsaylta (mm. kirjassaan Cynical Theories). [1] Moellerin tulkinta ilmiöstä on näihin nähden edelleen kolmas näkökulma, joka osin pohjautuu hänen hiljattain julkaistuun Paul J. D’Ambrosion kanssa kirjoittamaan kirjaan You and Your Profile: Identity After Authenticity. Videolla oli erittäin mielenkiintoista pohdintaa, joka kirvoitti kääntämään sitä suomeksi, jotta pohdinta voisi kätevämmin jatkua myös sillä kielellä.

Alla summaan videon sisältöä. Teksti on jaoteltu neljään osaan: I. Mitä wokeismi ei ole?; II. Mitä wokeismi on?; III. Mitä erityisen uskonnollista wokeismissa on?; IV. Eikö wokeismi kuitenkin käsittele kaikille tärkeitä asioita?.


I. Mitä wokeismi ei ole?

Moeller katsoo, että wokeismi ei ole vasemmistolaisuutta missään perinteisessä merkityksessä. Se muun muassa pitkälti sivuuttaa luokka-epätasa-arvon, joten se on paljon neo-liberaalimpi kuin vasemmisto yleensä on tähän saakka ollut (hän puhuu tässä mielessä ”post-vasemmistosta”). Eli se tapaa olla ainakin käytännön toiminnan ja fokuksen tasolla talouspoliittisesti enemmän oikealla. Sen sijaan (ryhmä)identiteettipiirteet ja niiden kuratointi ovat keskiössä, jopa kaikki kaikessa.

Lisäksi Moeller näkee, että esim. Jordan Petersonin käyttämä termi ”kulttuurimarxismi” on harhaanjohtava, koska se on oksymoroni. Marxismi ei sellaisenaan ole taistelua kulttuurista ja sen järjestämisestä vaan taloudesta ja sen järjestämisestä. Ja koska wokeismi ei taistele taloudesta, vaan nimenomaan (identiteetti-)kulttuurista, sitä on kummallista sanoa ”kulttuurimarxismiksi”. Varsinkin kun vielä huomioi, että wokeismin kulttuurista on tullut huomattava markkinointiväline kapitalistisessa järjestelmässä, ja jota systemaattisesti sellaisena käytetään. Wokeismi on ikään kuin ”approprioinut vasemmistolaisia ideoita” kapitalismiin, jota marxismi vastustaa. [2]

Moeller näkee, että wokeismi ei ole myöskään postmodernismia, toisin kuin esim. Pluckrose & Lindsay jossain määrin esittävät (joskin he esittävät yhteyden postmodernismiin olevan lähinnä vain genealoginen, josta Moeller ei vaikuta olevan tietoinen). Tätä näkemystä, josta en ehkä olisi aivan samaa mieltä, hän perustelee seuraavalla tavalla: Hänen mukaansa postmodernismi on pohjimmiltaan non-essentialistinen filosofia, mutta wokeismi on obsessoitunut essentialisoimaan identiteetin. Wokeismi korostaa normatiivisesti ja hierarkkisesti binäärikategorioita (esim. mies ja nainen, hetero ja homo, musta ja valkoinen, yms.), kun taas postmodernismi häivyttää tai pyrkii häivyttämään kategorioita ilman minkäänlaista normatiivista hierarkiakorostusta. Lisäksi Moeller puhuu, miten postmodernismissa ei ole metanarratiiveja tai niitä hyljitään. Sen sijaan wokeismi luo vahvasti omaa metanarratiiviaan ja on täten ei-postmodernismia. [3]

Toisaalta Moeller katsoo, että wokeismi on ”approprioinut postmodernistista (hämärää) kielenkäyttöä” omiin normatiivisiin tarkoitusperiinsä, josta syystä se ymmärrettävän usein väärinkäsitetään postmodernistiseksi liikkeeksi. Esimerkiksi postmodernistinen asioiden hämärtäminen niin kauan kuin se palvelee omia tarkoitusperiä saattaa kuvata ilmiötä – mutta siinä vaiheessa, kun pitää ottaa selvää kantaa, paljastuukin, että asiassa vain luodaan omaa normatiivista wokeistista metanarratiivia. [4]


II. Mitä wokeismi on?

Moeller kertoo käyttävänsä termiä ”wokeismi”, koska se on ainoa termivaihtoehto (verrattuna esim. ”identiteettipolitiikkaan”, ”poliittiseen korrektiuteen” tai ”hyvesignalointiin”), jolla on vahva uskonnollinen konnotaatio ”heräämisen” kautta. Moeller näkee wokeismin olevan uudenlainen länsimainen kansalaisuskonnollinen liike (engl. civil religious movement), jota kuvaa tietynlainen ”sekulaarinen herääminen”. Hänen keskeinen teesinsä siitä, mitä wokeismi on, summautuu yhtälöön: ”Yhdysvaltojen kansalaisuskonto + Saksan syyllisyysylpeys = wokeismi” (engl. ”U.S. American Civil Religion + German Guilt Pride = Wokeism”). Alla esittelen yhtälön osat.

Yhdysvaltojen kansalaisuskonto (sosiologi Robert Bellahin artikkelissa vuodelta 1967) juureutuu kristinuskon ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta löytyvien sekulaarien ideoiden yhteenliittymään. Eli se on näiden kahden eräänlainen sekoitus, jossa korostuu mm. individualismi, yksityisomaisuus, edistyminen, vauraus, ”onnellisuuden” tavoittelu, pragmaattinen optimismi, ja ”vapauden” tavoittelu. Ja tämä kaikki yhdistyy eräänlaiseen kansalaiskohtalon ideaan, jota kuvaa ikään kuin lähetystyön tekijän roolin ottaminen maailmassa. Tämä esiintyy sekä positiivisissa että negatiivisissa muodoissa. Esim. se esiintyy Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeessä 1960-luvulla (positiivinen muoto) ja Vietnamin sodassa (negatiivinen muoto), jotka kummatkin pyrkivät omalla tavallaan ”vapauttamaan” ihmisiä kohti Yhdysvaltojen kansalaisuskonnon omanlaistaan adaptaatiota.

Tästä kansalaisuskonnosta on siis erilaisia variaatioita (tai on uskontokuntia), republikaanisempia ja demokraattisempia, progressiivisempia ja konservatiivisempia, vasemmistolaisempia ja oikeistolaisempia. Yhdistävä tekijä on ikään kuin jonkinlaisen sekulaarin vapautusaatteen levittäminen, jossa korostuu yllä mainitut piirteet, kuten individualismi, vapaus, jne. Oikeisto ja vasemmisto voivat olla eri mieltä, mitä tämä tarkoittaisi, joko vastustamalla tai kannattamalla esim. ”rotu”-tasa-arvoa tai Vietnamin sotaa samoin omaan tapaan ymmärretyin kansalaisuskonnollisin juuriperiaattein. Tai nykyään tämä näkyy esim. erilaisessa suhtautumisessa Black Lives Matter -liikkeeseen (jota johtaa vasemmistolaisempi kansalaisuskonnollinen liike) tai ns. terrorisminvastaiseen sotaan (jota johtaa oikeistolaisempi kansalaisuskonnollinen liike).

Tällainen aktivistinen individualistinen post-vasemmistolainen yhdysvaltalais-kansalaisuskonnollinen liike, joka näkyi/näkyy esim. kansalaisoikeusliikkeessä ja feminismissä, on Moellerin näkemyksessä juuri identiteettipolitiikalle USA:ssa 1970-luvulla ja nyttemmin yksi juuri wokeismille länsimaissa.

Saksan syyllisyysylpeys on toinen juuri wokeismille Moellerin näkemyksessä. Saksassa tilanne oli hyvin eri kuin USA:ssa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin siellä nousi kahtiajako koskien sitä, miten reagoida Saksan fasistiseen menneisyyteen. Kommunistinen siipi, joka vaikutti erityisesti Itä-Saksassa, oli vahvasti antifasistinen (”meillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, olimme itse uhreja, jotka olivat natsien vainoamia, ja vapautimme Saksan fasismista; joten meillä ehdottomasti ei ole mitään tekemistä fasismin kanssa, olemme antifasisteja”). Länsi-Saksassa taasen vahvemmin katsottiin, että nyt ollaan rakentamassa uutta entisen harhaanjohdetun ja rikollisen fasistisen järjestelmän perään (”olimme syyllisiä, mutta voimme tehdä töitä kohti korvauksia ja parempaa tulevaisuutta”).

Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen nousi uusi strategia näiden kahden kohdatessa: ”kyllä, hyväksymme syyllisyytemme, mutta se on syyllisyys, jota ei voi koskaan korvata; olemme perineet sen menneeltä sukupolvelta ja sisäistäneet sen itseemme; joten määrittelemme itsemme tämän syyllisyyden kautta, jota seuraa ikuinen vastuu siitä”. Moellerin mukaan Holokausti-memoriaali Berliinin keskustassa symbolisoi juuri tätä.

Mutta tätä syyllisyyden myöntämistä seurasi myös ironinen transformaatio: Saksasta tuli paradoksaalisesti taas moraalisesti ylimielinen/kohonnut (engl. morally superior/elevated), ”koska meidän syyllisyytemme on korkeampi kuin kenenkään muun ja meidän hyväksymämme vastuu siitä on korkeampi kuin kenenkään muun, voimme olla ylpeitä ollessamme kykeneviä hyväksymään niin valtavan syyllisyyden”.

Eli tällainen paradoksaalinen Saksan ylpeys syyllisyydestään, joka ikään kuin (yli)nostaa heidän moraalista itsetuntoansa syyllisyyden tunnustamisen kautta, on Moellerin näkemyksessä toinen juuri nykyiselle wokeismille.

Eli jälleen kerran: Mitä on wokeismi Moellerin mukaan? Se ei ole perinteistä vasemmistolaisuutta, koska sitä kuvaa neo-liberalismi. Se ei ole ”kulttuurimarxismia”, koska se sivuuttaa talousepätasa-arvon identiteetin korostamisen alttarilla. Se ei ole ”postmodernismia”, koska se on essentialistinen, normatiivinen ja hierarkkinen metanarratiivi, joka vain valikoiden omii postmodernia kielenkäyttöä omiin tarkoitusperiinsä. Näiden sijaan se on Saksan tapaista syyllisyysylpeyttä USA:n tapaiseen identiteettipolitiikkaan yhdistettynä.

Moeller myös mainitsee (taolaisuus-tutkijana), miten kiinalaiset kutsuvat ilmiötä neologisella nimityksellä ”baizuo”, kirjaimellisesti ”valkoinen vasemmisto”. Siellä se nähdään vahvasti länsimaalaisena ilmiönä. Jossa ilmiössä paradoksaalisesti otetaan moraalinen ”high ground” perustavanlaatuisen syyllisyyden myöntämisen ja sen omaan identiteettiin sisällyttämisen kautta, kuten Saksassa holokaustin jälkeen tai osin USA:ssa orjuuden jälkeen. Toisin sanoen ilmiössä vaikutetaan nähtävän olevan kyse vain länsimaalaisesta kieroutuneesta ylimielisyydestä ja (mielletyn) syyllisyyden myöntämisen fetisoinnista. [5]

Ilmiössä on tosiaan fokuksessa myös (ryhmä)identiteetti: wokeismi palvelee identiteetinluomista sekä yksilöille että organisaatioille julkisten profiilien harkitun luomisen kautta (vrt. hyvesignalointi tai moraalinen poseeraus some-profiileissa, mainoksissa, jne.).

Kun nämä kaikki piirteet tuodaan yhteen, Moellerin mukaan wokeismi voidaan määrittää vielä hieman monimutkaisemmin näin: ”Wokeismi on kansalaisuskonto, jossa Yhdysvaltojen individualistinen liberalismi yhdistyy syyllisyysylpeyteen. Se pohjaa ’identiteettipolitiikkaan’, ja keskittyy toimimaan identiteettiprofiilien kuraattorina. Ja nykyään se läpäisee kaikki yhteiskuntasektorit ’lännessä’: politiikan, median, mainostoiminnan, urheilun, taiteen, koulutuksen, armeijan, jne.”


III. Mitä erityisen uskonnollista wokeismissa on?

Moeller listaa suoraviivaisesti seitsemän piirrettä, joiden hän näkee erityisesti kuvaavan wokeismin uskonnonkaltaisuutta:

1. Vahva syyllisyyden ja vapahduksen painotus (engl. guilt and redemption). Kuten kristinuskossa: ”synnit” tulee tunnustaa, jota kautta voi saada vapautuksen.

2. Erittäin vahva dogmatismi. Tietynlainen puhe on paheksuttua ja tuomittua (esim. ”synnit” tulee tunnustaa, tai muuten…) ja minä (’herännyt’) nyt vain olen oikeassa ja sinä väärässä (vrt. cancel-kulttuuri). Jopa ajattelua koskevat tabut hallitsevat ja huumorikin on epäiltyä. Kontekstin ja intentioiden merkitys unohtuu. ”Vääränlaista” ajattelua ja puhetta kitketään (sosiaalisten) rangaistusten kautta.

3. Kahtiajakava moralismi. Kuten Jeesus sanoi: ”joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan” (Matt 12:30). Eli on vain binäärisesti hyviä (”me”) ja pahoja (”he”), ei harmaata tai neutraalia aluetta niiden välillä tai mitään kolmatta vaihtoehtoa. Tämä ilmenee myös skismassa perinteisemmän Yhdysvaltain kansalaisuskonnon trumpismin ja wokeismin välillä, jossa vain jälkimmäistä kuvaa syyllisyysylpeys (vrt. esim. patsaiden tai monumenttien poistohalu vs. sen vastustaminen, jossa wokeismi pyrkii tunnustamaan ja asettamaan syyllisyyttä, kun taasen trumpismi ei halua sallia minkäänlaista syyllisyyttä Yhdysvaltain kansalaisuskontoon).

4. Ritualistinen konformistisuuspaine, eli paine mukautua joukkoon. Vrt. hyvesignalointi somessa sekä diversiteettilausunnon (engl. diversity statement) allekirjoittamisen vaatimus joihinkin työpaikkoihin tai akatemiaan haettaessa (Yhdysvalloissa ja paikoin ainakin Isossa-Britanniassa). Tämä pakonomaisuus tuo kyseenalaiseksi myös toimijoiden rehellisyyden, koska he saattavat vain mukautua joukkoilmiön vietäväksi ritualistisilla signaaleillaan. Autenttisuus ja rehellisyys saattavat hävitä julkisuudesta.

5. Kapitalismin ja imperialismin woke-pesu (vrt. valkopesu). Wokeismi edustaa samanlaista roolia kuin kristinusko imperialismin aikana, kun imperialismi kuljetti muualle lähetyssaarnaajia ja Raamattuja mukanaan, levittäen kristinuskoa. Nykyään taasen instituutiot ja yksilöt eivät enää kuljeta kristinuskoa mukanaan, vaan wokeismia. Ja näin kannustavat ikään kuin uudenlaisena vienti-/tuontitavarana muitakin wokeismin tapaiseen moralistiseen identiteettiprofiilipainotukseen, tällä kertaa kapitalistisen ja edelleen imperialistisen järjestelmän sisällä (vrt. miten sosiaaliset tuulet ja niiden kehystämistavat tuppaavat puhaltamaan Eurooppaan ja Suomeen Yhdysvalloista, mutta ilmeisesti osin myös Saksasta Moellerin teorian mukaan).

6. Yksilöllinen (yli)internalisaatio, joka mahdollistuu wokeismin kohdalla hyvin samaan tapaan kuin uskonnoissa. Tämä mahdollistaa omanlaisensa fundamentalistisuuden ja kiihkoilun. Esim. samaan tapaan kuin uskonnoissa oman viestin aggressiivisen levityksen voi kuitata, että ”teen vain luojan työtä”, wokeismissa mahdollistuu sama: ”minun toimeni vain ajavat wokeismin hyvää sanomaa, joten toimin oikein ’no matter what’ niin kauan kuin toiminta tähtää tämän sanoman levittämiseen tai toisintamiseen”.

7. Julkisen identiteetin luonti, jossa kansalaisuskonnollinen kytkös korostetusti mahdollistuu. Samaan tapaan kuin uskonnoissa oman uskon tunnustaminen yhteisössä luo omanlaisensa yhteisöön kuuluvuuden identiteetin (”kuulun ’meihin’, kun liityn luostariin”), wokeismi tekee tämän saman mutta eri tapaan ja julkisemmin kuin ennen vanhaan (esim. YouTube-videoiden ja some-profiilien esitysten ja yhteenlinkittymien kautta; engl. ”profile-based identity”, ”profilicity” – erotettuna vanhemmista identiteetin rakentamisen keinoista ”sincerity” ja ”authenticity”).


IV. Eikö wokeismi kuitenkin käsittele kaikille tärkeitä asioita?

Moeller esittää loppuun vielä kysymyksen, jota ennakoi: Eikö wokeismi ole kuitenkin lopulta ihan ok, jos se käsittelee kaikille tärkeitä asioita, luoden esim. tukea oikeudenmukaisuudelle, tasa-arvolle, ihmisoikeuksille, jne.? Tämä kysymys muistuttaa Bellahin ajattelua, sillä hän mielsi Yhdysvaltojen kansalaisuskonnon olevan kuitenkin pohjimmiltaan ok, kunhan se tehdään oikein.

Moeller vastaa: Kristinuskonkin voitiin aikanaan ajatella olleen ihan ok. Esim. se loi intoa rakkautta ja rauhaa kohtaan. Mutta jälkikäteen nähdään, että se loi myös paljon ongelmia: sotia, syrjimistä, kansanmurhia, fundamentalismia, nurkkakuntaisuutta, pelolla hallitsemista, jne.

Samaan tapaan kuin kristinusko ei luonut rakkautta ja rauhaa tai niiden ideoita, wokeismikaan ei ole luonut oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa tai niiden ideoita. Kristinuskon voi pikemminkin sanoa approprioineen ja jopa monopolisoineen rakkauden ja rauhan ymmärrettäviksi dogmaattisen kristinuskon kautta, kuten esim. aikanaan Friedrich Nietzsche ja nykyään Sam Harris ovat korostaneet. Toisin sanoen kristinuskon voi nähdä näin korruptoineen rakkauden ja rauhan (ainakin joksikin aikaa historiassa, joissain paikoissa). Ja nyt, Moellerin mukaan, on vaara, että wokeismi on tekemässä samaa mm. oikeudenmukaisuudelle ja tasa-arvolle.

Lopulta Moeller kannustaa meitä kohti uutta valistuksen aikakautta (engl. ”second Enlightenment”). Filosofia on paikoin menneisyydessä toiminut kristinuskon piikana (kuten Kant aikanaan esitti), joten nyt olisi hyvä välttää, että filosofiasta ei tule seuraavaksi wokeismin piikaa. Tämä ei tarkoita, että oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vastaan tulisi yleisesti argumentoida, vaan niiden kansalaisuskonnollista appropriaatiota ja potentiaalista fundamentalistista monopolisaatiota vastaan.



[1] Pluckrosen & Lindsayn taustoitusta ilmiöstä on osin kiteytetty suomeksi toisessa blogissa, meditaatioon ja mindfulnessiin perehtyneen psykologian tohtori Oskari Lahtisen toimesta. Nämä blogimerkinnät löytyvät täältä ja täältä. Lisäksi Lahtinen on kirjoittanut aiheesta myös englanniksi, esim. täällä.

[2] Itse tosin huomauttaisin, että Petersonin ja vastaavien hahmojen käyttöyhteydessä ”marxismin” voisi suopeasti ymmärtää kuvaavan sen essentialistista konfliktiteoreettista piirrettä, jota kuvaa vahvasti ’kamppailu jotakin kohti’ (alun perin tiettyä talousjärjestelmää kohti). Tällöin ”kulttuuri”-etuliitteen ”kulttuurimarxismissa” voisi ymmärtää vain konfliktiteoreettisen pyrkimyksen tarkentajaksi, joka kamppailu nyt kohdistuu ”kulttuuriin” tai ”(ryhmä)identiteetteihin” (vrt. myös ”neo-marxismi”).

Toisaalta ”kulttuurimarxismin” voisi suopeasti ymmärtää siten, että sillä pyritään viittaamaan marxilaisvaikutteisiin lähteisiin, joihin wokeismi linkittyy aatehistoriallisesti, vaikka ei enää olekaan marxismia (ks. Pluckrose & Lindsay). Mutta jotta epäselvyyksiltä vältytään, ehkä esim. ”wokeismi” on kaikille selkeämpi termi kuvaamaan näitä ilmiöitä (jotka Pluckrosen & Lindsayn hahmottamassa terminologiassa liittyvät myös läheisesti ”Critical Social Justice” -maailmankatsomukseen ja sen lieveilmiöihin).

[3] Siitä, että wokeismi ei ole postmodernia, en ehkä ole täysin samaa mieltä, varsinkaan genealogisesti (lähestyen asiaa enemmän Pluckrosen & Lindsayn kehystämisen näkökulmasta). Tai toki asia riippuu siitä, miten termejä kuten ”postmodernismi” määritellään ja mitä osaa ”wokeismiksi” kutsutuista ilmiöstä tarkastellaan. Esimerkiksi katsoisin, että siinä ilmiöjoukossa, josta tavataan puhua ”wokeismina”, esiintyy sekä tuota binäärikategorioiden korostusta että niiden häivyttämistä. Veikkaan myös, että Moeller ei ole lukenut Pluckrosen & Lindsayn kirjaa (vielä), vaikka sen ohimennen mainitsee. Joka tapauksessa hän todennäköisesti olisi heidän kanssaan monesta asiasta samaa mieltä, vain kehystäen ja/tai rajaten asiaa eri tapaan.

Näen kummankin näkökulman (Moellerin ja Pluckrosen & Lindsayn) avaavan omanlaisensa erittäin mielenkiintoisen ikkunan ilmiöön ja sen potentiaalisiin taustoihin. Näkisin myös, että eri ihmiset voivat adaptoida ”wokeistisen” ideologian sekä Moellerin että Pluckrosen & Lindsayn kuvaamista taustoista käsin, joka vain lisää sen potentiaalista tarttuvuutta. Ks. myös Lukianoff & Haidt 2018, jonka voi lukea kertovan vielä yhden lisänäkökulman, josta käsin osin selittää ilmiön syntyä.

[4] Maininnan arvoisesti Pluckrose & Lindsay eivät olisi tästä asiasta varmaan ollenkaan eri mieltä. He vain vaikuttavat kehystävän asiaa eri tapaan tai eri näkökulmasta, hieman erilaisella käsitteellistämisellä.

[5] Miten itse näen taaksepäin katsovan moraalisen vastuun ja täten syyllisyyden ongelmallisena ideana, ”synnin” ylisukupolvisesta uskonnollisesta käsitteestä puhumattakaan, ks. Kangassalo 2019.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s