Sam Harris – Kirje kristitylle kansalle; Loppusanat

EDIT: Nyttemmin kirja on julkaistu suomeksi, eri suomentajan suomentamana. Tämä tapahtui yli vuosi sen jälkeen kun yritin ensimmäistä kertaa lähestyä suomen kielen käännösoikeudet omistavaa kustantajaa, silloin jo valmiiseen suomennokseeni viitaten. Viesteihini ei koskaan vastattu. Kustantaja on myös julkaistun version suomentaja. Vaikuttaa varmalta veikkaukselta, että sama tilanne tullee koskemaan myös viime kesänä suomentamaani Harrisin viimeisintä kirjaa ”Free Will” – sitäkään koskeviin tiedusteluihin ei ole kustantajan taholta vastattu. Tietyntyyppisten kirjojen suomennoskulttuuri vaikuttaa lepäävän hyvin horjuvalla pohjalla, mikäli niitä koskeviin tiedusteluihin ei edes vastata käännösoikeudet omistavan kustantajan taholta – ja sitten reilun vuoden jälkeen kirja jopa julkaistaan itse kustantajan suomentamana.

En ole nyt julkaistua suomennosta hankkinut, joten en tiedä, kuuluuko siihen kirjan ensimmäisen version jälkeen julkaistut loppusanat. Oma suomennokseni loppusanoista löytyy joka tapauksessa edelleen tästä blogimerkinnästä.

Mikäli jotakuta kiinnostaa vertailla, niin tässä on vielä julkaistun suomennoksen esittelyteksti ja sen jälkeen oman suomennokseni vastaava:

Julkaistu suomennos:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu ilmestymisen jälkeen tuhannet ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että teen väärin, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät viestit ovat kristityiltä. Tämä on ironista, koska kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa. Totuus on, että monet jotka ovat väittäneet olevansa Kristuksen rakkauden muuttamia, suhtautuvatkin kritiikkiin syvällisen suvaitsemattomasti, jopa raivokkaasti. Vaikka tämän voi ehkä selittää ihmisluonnolla, en selvää, että tällainen viha perustuu melkoisesti Raamattuun. Miten tiedän sen? Häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle

Oma suomennokseni:

”Ensimmäisen kirjani Uskon loppu julkaisun jälkeen tuhannet ihmiset ovat kirjoittaneet minulle kertoakseen, että olen väärässä, kun en usko Jumalaan. Vihamielisimmät näistä viesteistä ovat tulleet kristityiltä. Tämä on ironista, sillä kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa. Totuus on, että monet, jotka väittävät muuttuneensa Kristuksen rakkaudesta, ovat syvästi, jopa murhaavasti, suvaitsemattomia kohdatessaan kritiikkiä. Vaikka saatamme haluta yhdistää tämän ihmisluontoon, on selvää, että moinen viha ottaa huomattavasti tukea Raamatusta. Kuinka tiedän tämän? Häiriintyneimmät kirjeenvaihtajani siteeraavat aina lukua ja jaetta.”

Näin alkaa Kirje kristitylle kansalle, Sam Harrisin kovaa lyövä vastaväite uskonnolliselle fundamentalismille ja sokealle uskolle. Petollisen yksinkertaisilla argumenteilla hän purkaa ne myytit, joiden varaan kristinusko rakennettiin, haastaa uskovaiset avaamaan silmänsä heidän uskonsa ristiriitaisuuksille ja varoittaa meitä yhä vahvistuvasta kirkon ja valtion yhdistymisestä Yhdysvalloissa.

Kuten huomata saattaa: jo esittelytekstistä näkyy, miten erinäisten lauseiden ero muuttuu huomattavasti julkaistun suomennoksen ja oman suomennokseni välillä. Oma suomennokseni pyrkii kunnioittamaan alkuperäisen tekstin nyansseja, kun taas julkaistu suomennos vaikuttaa huolimattomalta ja paikoin jopa Harrisia vääristelevältä. Esimerkiksi virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että uskonnottomuus luopuu rakkauden ja anteeksiannon hyveistä tehokkaammin kuin heidän oma uskontonsa” on hyvin kummallinen; aivan kuin se antaisi olettaa, että kristityt näkevät omassa uskonnossaan joitain puolia, jotka ”luopuvat rakkauden ja anteeksiannon hyveistä” (jota suuresti epäilen). Sen sijaan virke ”kristityt yleensä kuvittelevat, että yksikään usko ei välitä rakkauden ja anteeksiannon hyveitä niin tehokkaasti kuin heidän omansa” ei salli moista väärää oletusta. Samantapaisia ongelmia löytyy jo tuosta esittelytekstistä muitakin: mm. Harrisin voi tulkita tukevan jotakin yksiselitteistä ”ihmisluontoa” sen sijaan että tukisi vain yleistä impulssiamme selittää asioita sellaisella; ja lause ”häiriintyneimmät kirjoittajat viittaavat aina tarkasti Raamattuun” on aivan liian yleinen muoto yksittäisenä lauseena, vihjaten, että kukaan häiriintynyt kirjoittaja ei yleisesti voisi olla viittaamatta Raamattuun (ts. kaikki häiriintyneimmät kirjoittajat, yleisessä muodossa, viittaavat Raamattuun).

Mutta juu, alla siis alkuperäinen blogimerkintäni.

__________________________

Kuten aiemmin mainittua, suomensin viime kesänä ajankulukseni Sam Harrisin kirjan Letter to a Christian Nation. Valitettavasti kirjailijaa koskevat käännösoikeudet ovat kolmannella osapuolella, joka ei ole toistaiseksi vastannut yhteydenottoihini. Näin ollen on epäselvää, onko kirjaa mahdollista julkaista suomennettuna.

Kirjassa on kuitenkin loppusanat, jotka on kirjoitettu kirjan ensimmäisen painoksen jälkeen, ja jotka on myös julkaistu Internetissä Sam Harrisin sivuilla. Koska tämä sisältö on vapaassa levityksessä jopa kirjoittajan sivuilla, sen julkaisu vapaaseen levitykseen toisella kielellä on mahdollista tässä yhteydessä. Tässä siis alla suomentamani Sam Harrisin loppusanat kirjaansa Letter to a Christian Nation. Loppusanat löytyvät englanniksi osoitteesta <http://www.samharris.org/site/full_text/afterword-to-the-vintage-books-edition/>.

 ___________________________

– SAM HARRIS – KIRJE KRISTITYLLE KANSALLE –

LOPPUSANAT VINTAGE BOOKS -PAINOKSEEN

 

Ihmiskuntaa on pitkään kiehtonut veriuhraus. Tosiasiassa lapsen ei ole suinkaan ollut epätavallista syntyä tähän maailmaan tullakseen vain kärsivällisesti ja rakastavasti kasvatetuksi uskonnollisten mielipuolien toimesta, jotka uskovat, että paras keino pitää aurinko kulkuradallaan tai varmistaa rikas sato on johdattaa hänet hellällä kädellä pellolle tai vuorenhuipulle ja haudata, teurastaa tai polttaa hänet elävältä, uhrauksena näkymättömälle Jumalalle. Lukuisat lapset ovat olleet tarpeeksi epäonnisia syntyäkseen niinkin pimeällä ajalla kuin missä tietämättömyys ja fantasia olivat mahdottomia erottaa tiedosta ja missä uskonnollisen fanaattisuuden rummunlyönti pysyi täydellisessä tahdissa jokaisen ihmissydämen kanssa. Tosiasiassa lähes mikään kulttuuri ei ole ollut vapaa tästä pahuudesta: sumerilaiset, foinikialaiset, heprealaiset, kanaaninmaalaiset, mayat, inkat, asteekit, olmeekit, kreikkalaiset, roomalaiset, karthagolaiset, teutonit, keltit, druidit, viikingit, gallialaiset, hindulaiset, thait, kiinalaiset, japanilaiset, skandinaavit, maurit, melanesialaiset, tahitilaiset, havaijilaiset, balilaiset, Australian aboriginaalit, irokeesit, huronit, cherokeet ja lukemattomat muut yhteiskunnat murhasivat rituaalisesti kanssaihmisiään, koska he uskoivat, että näkymättömät jumalat tai jumalattaret, joilla oli ruokahalua ihmislihaa kohtaan, voitiin näin tyynnyttää. Monet heidän uhreistaan olivat itse asiassa samanmielisiä ja menivät vapaaehtoisesti teurastettaviksi, täysin vakuuttuneina, että heidän kuolemansa tulisi muuttamaan sään tai parantamaan kuninkaan hänen sukupuolitaudistaan tai jollain muulla tavalla säästämään heidän tovereitaan Näkemättömän raivolta.

Monissa yhteiskunnissa, aina kun uusi rakennus rakennettiin, ajateltiin olevan vain järkevää rauhoittaa paikallisia jumalolentoja hautaamalla lapsia elävältä rakennuksen perustuksiin (tämä on miten usko joskus toimii maailmassa ilman rakennusinsinöörejä). Monet yhteiskunnat uhrasivat säännöllisesti neitsyitä, torjuakseen tulvia. Toiset tappoivat heidän esikoisiaan, ja jopa söivät heitä, tapana taata äidin jatkuva hedelmällisyys. Intiassa, Ganges-joen suulla, eläviä pikkulapsia syötettiin samasta syystä rituaalisesti haille. Intialaiset myös polttivat leskiä elävältä, jotta nämä saattoivat seurata miehiään seuraavaan maailmaan. Jättämättä mitään sattuman varaan, intialaiset myös kylvivät peltonsa tietyn mieskastin lihalla, jotka olivat erityisesti tätä tarkoitusta varten kasvatettu ja silpottu elävältä, taatakseen jokaisen kurkumasadon sopivan verenpunaisuuden. Brittiläiset olivat itse asiassa lujilla laittaessaan näitä hurskaita hirmutekoja päätökseen.

Joissain kulttuureissa aina kun aatelinen kuoli, toiset miehet ja naiset sallivat itsensä tulla haudatuiksi elävältä, toimiakseen tämän palvelijoina seuraavassa maailmassa. Antiikin Roomassa lapsia toisinaan teurastettiin, jotta heidän sisälmyksistään voitiin lukea tulevaisuus. Eräs fidžiläinen ihmelapsi suunnitteli voimakkaan sakramentin nimeltä “Vakatoga,” joka vaati, että uhrin raajat tuli leikata irti ja syödä tämän katsellessa. Irokeesien joukossa sotavankien sallittiin usein asua heimon parissa, jopa mennä naimisiin, ollessaan koko ajan tuomittuna nyljetyksi elävältä, uhrilahjana Sodan Jumalalle; kaikki lapset, jota he tuottivat vankeusaikanaan, poistettiin samassa rituaalissa. Eräillä afrikkalaisilla heimoilla on pitkä historia murhata ihmisiä lähettääkseen nämä kuriireiksi yksisuuntaiseen dialogiin heidän esi-isiensä kanssa tai muuttaakseen heidän ruumiinosansa maagisiksi taikaesineiksi. Tämänlaiset rituaalimurhat jatkuvat monissa afrikkalaisissa yhteiskunnissa tänäkin päivänä.1

On oleellista ymmärtää, että tällaiset ihmiselämän säädyttömät väärinkäytökset ovat aina selvästi uskonnollisia. Ne ovat sen seurausta, mitä ihmiset luulevat tietävänsä näkymättömistä jumalista ja jumalattarista, ja mitä he selvästi eivät tiedä biologiasta, meteorologiasta, lääketieteestä, fysiikasta ja tusinasta muita erityisiä tieteitä, joilla on enemmän kuin vähän sanottavaa niistä maailman tapahtumista, jotka heitä koskettavat. Ja nykyään kristinusko seisoo molemmilla puolilla tätä uskonnollisten hirmutekojen ja tieteellisen tietämättömyyden halveksittavaa historiaa, näyttäytyen absurdisti epäitsetietoisena apoteoosina. Käsitys, että Jeesus Kristus kuoli syntiemme takia ja että hänen kuolemansa onnistuneesti muodostaa “rakastavan” Jumalan tyynnyttämisen, on suora ja peittelemätön perintö siitä taikauskoisesta verenvuodatuksesta, joka on vaivannut ymmällä olleita ihmisiä läpi historian.

Tietenkään rituaalimurha ei ollut tuntematon Abrahamin Jumalalle. Toisinaan Hän tuomitsee sen harjoittamisen (5. Moos. 12:31; Jer. 19:4-5; Hes. 16:20-21); toisissa kohdin Hän vaatii sitä tai palkitsee siitä (2. Moos. 22:29–30; Tuom. 11:29–40; 1. Kun. 13:1-2; 2. Kun. 3:27; 2. Kun. 23:20–25; 4. Moos. 31:40; 5. Moos. 13:13–19). Abrahamin tapauksessa Jumala vaatii, että tämä uhraa poikansa Iisakin, mutta sitten pysäyttää tämän käden viime hetkellä (1. Moos. 22:1-18), koskaan edes antamatta ymmärtää, että oman lapsen teurastus on moraalitonta. Toisaalla Jumala tunnustaa inspiroineensa lasten uhrausta tahratakseen sen harjoittajat (Hes. 20:26), päätyen taasen Itse tähän tekoon surmaten kaikki Egyptin esikoiset (2. Moos. 11:5). Ympärileikkauksen riitti ilmaantuu lasten uhrauksen korvikkeeksi (2. Moos. 4:24-26), ja Jumala vaikuttaa yleisesti kannustavan ihmisten korvaamiseen eläimillä. Itse asiassa Hänen verenhimoaan eläimiä kohtaan, kuin myös Hänen tarkkaavaisuuttaan näiden teurastuksen ja holokaustin vivahduksiin, on lähes mahdotonta liioitella.

Nähdessään Jeesuksen ensimmäistä kertaa, Johannes Kastajan on huhuttu sanoneen, “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Useimmille kristityille tämä omituinen käsitys pitää yhä pintansa, ja se pysyy heidän uskonsa ytimessä. Kristinusko on enemmän tai vähemmän synonyyminen sen proposition kanssa, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen edustaa viimeistä, riittävää veriuhrilahjaa Jumalalle, joka ehdottomasti vaatii sitä (Hepr. 9:22-28). Kristillisyys summautuu väitteeseen, että meidän tulee rakastaa ja olla rakastettuna Jumalalle, joka hyväksyy yhden miehen – sattumoisin hänen poikansa – sijaiskärsimyksen, kidutuksen ja murhaamisen, hyvityksenä kaikkien muiden huonosta käytöksestä ja ajatusrikoksista.

Antakaa hyvien uutisten kuulua: elämme kosmoksessa, jonka valtavuutta kykenemme hädin tuskin ilmaisemaan ajatuksissamme; planeetalla, joka vilisee olioita, joita olemme vasta alkaneet ymmärtää; mutta koko hanke itse asiassa saatettiin loistokkaaseen täyttymykseensä reilu kaksikymmentä vuosisataa sitten, sen jälkeen kun yksi kädellisten laji (meidän omamme) kiipesi alas puista, keski maanviljelyksen ja rautatyökalut, vilkaisi (kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta) mahdollisuutta pitää omat ulosteensa poissa ruoastaan, ja sitten erotti joukostaan yhden tulemaan säälimättömästi ruoskituksi ja naulatuksi ristille.

Lisää tähän viheliäinen mytologia, joka ympäröi yhden miehen kuolemaa kidutuksella – Kristuksen kärsimys – ehtoollisen symbolinen kannibalismi. Sanoinko “symbolinen”? Anteeksi, Vatikaanin mukaan se ei taatusti ole symbolinen. Itse asiassa Trenton kirkolliskokouksen päätös pysyy voimassa:

Niin ikään tunnustan, että Messussa Jumalalle annetaan todellinen, asianmukainen ja tyynnyttävä uhraus elävien ja kuolleiden puolesta, ja että herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri yhdessä sielun ja jumaluuden kanssa on totisesti, todella ja merkittävästi läsnä ehtoollisen muodostamassa pyhimmässä sakramentissa, ja koko leivän olemus muuttuu lihaksi ja koko viinin olemus muuttuu vereksi; katolinen kirkko kutsuu tätä muutosta transsubstantiaatioksi. Tunnustan myös, että koko Kristus ja todellinen sakramentti saadaan kussakin erillisessä osassa.

Totta kai katolilaiset ovat tehneet jonkin verran hyvin sinnikästä ja epävakuuttavaa teologiaa tällä alueella, pyrkimyksenään järkeillä, miten he voivat todella syödä Jeesuksen ruumiin, eivätkö vain pelkkiä metaforaan kiedottuja korppuja, ja todella juoda hänen veren, ilman että olisivat itse asiassa kultti hulluja kannibaaleja. Riittää tosin sanoa, että maailmankatsomus, jossa “tyynnyttävät uhraukset elävien ja kuolleiden puolesta” huomattavasti näkyy, on melko vaikeasti puolustettavissa vuonna 2007. Mutta tämä ei ole pysäyttänyt muuten älykkäitä ja hyväntahtoisia ihmisiä puolustamasta sitä.

Ja nyt opimme, että jopa äiti Teresalla, tämän dogmatismin kaikista juhlituimmalla edustajalla tällä vuosisadalla, oli omat epäilyksensä koko ajan – Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa, taivaasta ja jopa Jumalan olemassaolosta:

Herrani, minun Jumalani, miksi Sinun pitäisi minut hylätä?  Rakkautesi Lapsen — ja nyt kaikista vihatuimmaksi tulleen — minut — Sinä olet heittänyt pois ei-toivottuna — rakastamattomana. Minä kutsun, minä tarraudun, minä haluan — ja ei ole Ketään joka vastaisi — ei Ketään Johon voisin tarrautua — ei, Ei Ketään. — Yksin … Missä on Uskoni — jopa syvällä sisimmässäni ei ole mitään, muuta kuin tyhjyyttä ja pimeyttä — Jumalani — kuinka tuskallista onkaan tämä tuntematon kärsimys — Minulla ei ole Uskoa — En uskalla sanoa ääneen niitä sanoja ja ajatuksia, jotka ovat kasvaneet sydämessäni — ja pakottaneet minut kärsimään sanoinkuvaamatonta kärsimystä.
Niin monta vastaamatonta kysymystä elää minussa, niiden selvittämistä peläten — jumalanpilkan takia — Jos on Jumala — anna minulle anteeksi — Kun yritän nostaa ajatukseni Taivaaseen — koen niin tuomitsevaa tyhjyyttä, että juuri nuo ajatukset palautuvat kuin terävinä veitsinä ja vahingoittavat itse minun sieluani. — Minulle sanotaan, että Jumala rakastaa minua — ja silti pimeyden ja kylmyyden ja tyhjyyden todellisuus on niin valtava, että mikään ei kosketa sieluani. Teinkö virheen antautuessani sokeasti Pyhän Sydämen kutsulle?

osoitettu Jeesukselle, rippi-isän ehdottamana, päiväämätön

Äiti Teresan hiljattain julkaistut kirjeet paljastavat epäilyksen repimän mielen (kuten sen hyvin tulikin olla). Ne myös paljastavat naisen, joka varmasti kärsi tavallisesta masennuksesta, vaikka jopa sekulaariset kommentoijat ovat kohteliaasti alkaneet pukea tätä tosiasiaa pyhimysten ja marttyyrien väreihin. Äiti Teresan vastatoimi hänen omaan tyrmistykseensä ja tekopyhyyteensä (hänen käyttämä termi) paljastaa juuri kuinka juoksuhiekkamaista uskonnollinen usko voikaan olla. Hänen rippi-isänsä tulkitsi hänen epäilynsä Jumalan olemassaolosta merkkinä siitä, että äiti Teresa jakoi nyt Kristuksen kärsimystä ristillä; tämä hänen häilyvä uskonsa salli hänet “rakastaa pimeyttä”, jonka koki Jumalan ilmeisessä poissaolossa. Sellaista on falsifioimattomuuden nerokkuus. Voimme nähdä saman periaatteen toimivan myös hänen katolisten toveriensa joukossa: Äiti Teresan epäilykset ainoastaan nostivat hänen arvostustaan kirkon silmissä, tullessaan tulkituiksi yhä edelleen vahvistuksena Jumalan armosta. Kysy itseltäsi, kun jopa asiantuntijoiden epäilyt tulkitaan opin vahvistuksena, mikä mahdollisesti saattaisi osoittaa sen epätodeksi?

On kulunut yli vuosi kun Kirje kristitylle kansalle julkaistiin, ja kirja on jatkanut tasaisen luotisateen vastaanottamista. Paljon siihen kohdistetusta kritiikistä on paketoitu hyökkäyksiin kohti ensimmäistä kirjaani, Uskon Loppu, ja kohti muita ateistisia bestsellereitä: erityisesti Dan Dennettin Lumous Murtuu, Richard Dawkinsin Jumalharha ja Christopher Hitchensin Jumala ei ole suuri. Tosiasiassa Dennettin, Dawkinsin, Hitchensin ja minun kimppuun hyökätään säännöllisesti kuin olisimme yksi nelipäinen ihminen. Syytökset ja argumentit meitä vastaan ovat aina samat, ja ne eivät koskaan ymmärrä asian ydintä. Itse asiassa uskovaisia väitellessä yllättävintä onkin, kuinka vähän yllätyksiä onkaan.

Ongelma Maltillisessa Uskonnossa

Joka kerta kun kaltaiseni ei-uskovat kritisoivat kristittyjä uskostaan Kristuksen lähestyvään palaamiseen, tai muslimeja uskostaan marttyyriuteen, maltilliset uskovaiset julistavat, että karrikoimme kristillisyyden ja islamin, ottaen ”ekstremistit” näiden ”suurten” uskontojen edustajiksi, tai muilla tavoin jätämme huomiotta kimmeltelevän vivahteiden meren. Meille kerrotaan alati, että pyhien kirjoitusten kypsä ymmärtäminen tekee uskosta täysin yhteensopivaa järjen kanssa, ja että hyökkäyksemme kohti uskontoa ovat näin ollen ”liian pelkistettyjä”, ”dogmaattisia” tai jopa ”fundamentalistisia.”

Mutta tällaisessa uskonnon puolustuksessa on useita ongelmia. Ensinäkin monet maltilliset (ja jopa jotkut sekularistit) olettavat, että uskonnollinen ”ekstremistisyys” on harvinaista, ja näin ollen ei kovin merkittävää. Mutta uskonnollinen ekstremismi ei ole harvinaista, ja se on valtavan merkittävää. Yhdysvallat on nyt 300 miljoonan henkilön kansakunta, kantaen enemmän vaikutusvaltaa kuin ketkään ihmiset ihmiskunnan historiassa, ja silti 240 miljoonaa näistä henkilöistä ilmeisesti uskoo, että Jeesus tulee jonain päivänä palaamaan ja orkestroimaan maailmanlopun hänen taikavoimillaan. Tämä kaipuu uskontokuntaiseen hengelliseen unohdukseen on äärimmäinen lähes joka merkityksessä – se on äärimmäisen hölmö, äärimmäisen vaarallinen, äärimmäisen mustamaalauksen arvoinen – mutta se ei ole äärimmäinen siinä merkityksessä, että se olisi harvinainen. Totta kai maltilliset saattavat epäillä uskovatko niin monet ihmiset sellaisiin asioihin, joihin väittävät uskovansa. Itse asiassa monet ateistit ovat varmoja, että mielipidekyselymme eivät ole kosketuksissa sen kanssa, mitä ihmiset tosiasiassa ajattelevat oman mielensä yksityisyydessä. Mutta ei ole kysymystäkään, etteivätkö useimmat yhdysvaltalaiset luotettavasti väitä uskovansa mielettömään, ja nämä väitteet itsessään ovat tehneet todellista haittaa poliittiseen diskurssiimme, julkiseen politiikkaamme ja maineeseemme maailmalla.

Maltillisilla uskovaisilla on myös tapana kuvitella, että ekstremismin ja maltillisuuden välillä on jokin kirkas erotusviiva. Mutta ei ole. Pyhä kirjoitus itsessään pysyy jatkuvana ekstremismin moottorina: Sillä vaikka Hän saattaa olla monia asioita, Raamatun ja Koraanin Jumala ei ole maltillinen. Lukiessamme pyhiä kirjoituksia tarkemmin, emme löydä syitä olla maltillinen uskovainen; löydämme syitä olla varsinainen uskonnollinen mielipuoli – pelätä helvetin tulia, inhota ei-uskovia, vainota homoseksuaaleja, ja niin edelleen. Totta kai kuka tahansa voi valikoida kohtia pyhästä kirjoituksesta ja löytää syitä rakastaa naapuriaan ja kääntää toisen posken. Mutta mitä täydellisemmin ihminen myöntää uskottavuutta näille kirjoille, sitä enemmän hän tulee vakuuttuneeksi, että vääräuskoiset, harhaoppiset ja uskonluopiot ansaitsevat tulla hajotettua atomeiksi Jumalan rakastavassa oikeuskoneistossa.

Maltilliset uskovaiset väittävät alati olevansa “sivistyneempiä” kuin uskonnolliset fundamentalistit (ja ateistit). Mutta miten ihmisestä tulee sivistynyt uskova? Tunnustaen juuri kuinka kyseenalaisia monet pyhien kirjoitusten väitteistä ovat, ja sen jälkeen lukien niitä valikoiden, sensuroiden tarvittaessa loukkaavat kohdat ja sallien sen todellisuutta koskevien väitteiden tulla jatkuvasti päihitetyiksi tuoreilla oivalluksilla – tieteellisillä (“Tarkoitatko, että maailma ei ole 6000 vuotta vanha? Okei.”), lääketieteellisillä (“Minun tulisi viedä tyttäreni neurologille eikä manaajalle? Vaikuttaa järkeenkäyvältä…”) ja moraalisilla (“En voi hakata orjiani? En voi edes pitää orjia? Hmm…”). Tässä on kuvio, ja se on kiistämätön. Uskonnollinen maltillisuus on suoraa seurausta pyhien kirjoitusten ottamisesta vähemmän ja vähemmän tosissaan. Joten miksi ei ottaa niitä yhä vähemmän tosissaan? Miksi ei myöntää, että Raamattu on vain suuresti erehtyväisten ihmisolentojen kirjoittama kokoelma epätäydellisiä kirjoja?

Eräs toinen ongelma uskonnollisessa maltillisuudessa on, että se edustaa täsmälleen sellaista ajattelua, joka estää rationaalista ja uskontokunnatonta hengellisyyttä koskaan ilmaantumasta maailmassamme. Mikä ikinä onkaan totta meistä, hengellisesti ja eettisesti, on varmasti löydettävissä nykyään. Niinpä ei ole minkäänlaista järkeä naulata hengellinen elämämme huhuihin muinaisista ihmeistä. Mitä tarvitsemme on diskurssi etiikasta ja hengellisestä kokemuksesta, joka on yhtä vähän muinaisen tietämättömyyden rajoittama kuin tieteen diskurssi jo on. Tiede todella ylittää kulttuurien päähänpistot: ei ole sellaista asiaa kuin “japanilaista” toisin kuin “ranskalaista” tiedettä; emme puhu “hindulaisesta biologiasta” ja “juutalaisesta kemiasta”. Kuvittele maailma, jossa voisimme käydä todella rehellisen ja rajattoman keskustelun paikastamme universumissa ja mahdollisuuksista syventää itseymmärrystämme, eettistä viisauttamme ja myötätuntoamme. Eläessään ikään kuin jokin määrä lahkolaista taikauskoisuutta olisi oleellista ihmisen onnellisuudelle, maltilliset uskovaiset estävät sellaista keskustelua koskaan muotoutumasta.

Älyllinen Rehellisyys

Uskonto tarjosi aikoinaan vastauksia moniin kysymyksiin, jotka ovat nykyään luovutettu tieteen hoidettaviksi. Tämä tieteellisen valloituksen ja uskonnollisen takavarikon prosessi on ollut heltymätön, yksisuuntainen ja kertakaikkisen ennalta arvattava. Kuten käy ilmi, todellinen tieto, ollessaan sekä validia että todistettavaa läpi kulttuurien, on ainoa parannuskeino uskonnolliseen epäsopuun. Muslimit ja kristityt eivät voi olla eri mieltä esimerkiksi koleran aiheuttajista, koska huolimatta siitä, mitä heidän traditiot sanovat tartuntataudeista, aito ymmärrys kolerasta on saapunut kolmannesta kaupunginosasta. Epidemiologia päihittää uskonnollisen taikauskon (aikanaan), erityisesti kun ihmiset katselevat lastensa kuolevan. Tämä on missä toivomme todella epälahkomaisesta tulevaisuudesta lepää: Kun asioilla on merkitystä, ihmisillä on tapana haluta ymmärtää, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tiede toimittaa tätä ymmärrystä vyöryllä; se myös esittää rehellistä arviointia sen tämänhetkisistä rajoituksista. Uskonto epäonnistuu kummassakin.

Toivoen sovittelevansa heidän uskonsa yhteen meidän kasvavan tieteellisen maailmanymmärryksemme kanssa, monet uskovaiset ovat hakeneet turvaa Stephen J. Gould’n maanpetturimaisesta muotoilusta “peittymättömät magisteriumit” (engl. Non-overlapping magisteria; NOMA) – ideasta, että tiede ja uskonto, kunnolla tulkittuna, eivät voi olla ristiriidassa, sillä ne edustavat eri alueiden asiantuntemusta. Katsotaanpa miten tämä toimii: Kun tiede on paras auktoriteetti fyysisen universumin toiminnasta, uskonto on paras auktoriteetti … mistä tarkalleen ottaen? Ei-fyysisestä universumista? Todennäköisesti ei. Entäpä tarkoitus, arvot, etiikka ja hyvä elämä? Valitettavasti useimmat ihmiset – jopa useimmat tieteentekijät ja sekularistit – ovat luovuttaneet nämä keskeiset ihmisonnellisuuden rakenneosat teologien ja uskonnollisten apologeettien haltuun, perusteetta. Tämä on pitänyt uskonnon hyvässä arvossa, jopa kun sen auktoriteettia on kolhittu ja mitätöity kaikilla muilla kentillä.

Mutta millainen erityinen pätevyys papilla, rabbilla tai imaamilla on ratkaista alkiokantasolututkimuksen, perhesuunnittelun tai ennalta ehkäisevän sodan eettisiä implikaatioita? Totuus on, että ihmisen tietämys pyhiin kirjoihin perustuvasta traditiosta ei ole yhtään sen oleellisempaa koskien etiikka kuin mitä se on koskien astronomiaa. Maailman uskontojen edustajat voivat sanoa meille mitä heidän seurakuntansa uskovat laajasta kirjosta asioita (ja uskovat yleisesti huonoilla todisteilla); he voivat sanoa meille, mitä heidän pyhät kirjansa sanovat siitä, mitä meidän tulisi ajatella paetaksemme helvetin tulia; mutta mitä he eivät voi tehdä – tai eivät voi tehdä sen paremmin kuin lahtaajat, leipojat ja kynttilänvalajat – on tarjota selontekoa siitä, miksi nämä perinteiset näkemykset ovat eettisiä. Onko eettistä tappaa ihminen, hänen muuttaessaan uskontoaan? Laittaisin elämäni panokseksi, että vastaus on “ei.” Mutta hiljattaisen mielipidekyselyn mukaan, kolmekymmentäkuusi prosenttia brittiläisistä muslimeista (iältään 16–24) ovat kanssani eri mieltä.2 Kuten käy ilmi, he seisovat teologisesti tukevalla pinnalla: sillä vaikka Koraani ei yksiselitteisesti vaadi uskonluopioiden murhaamista, Hadithin pyhä kirjallisuus vaatii, toistuvasti ja ilman kiertelyä. Onko tämä käskykirja eettinen? Onko se yhteensopiva kansalaisyhteiskunnan kanssa? Onko turvautuminen siihen auktoriteettiin, joka on synnyttänyt tätä barbaarisuutta läpi sukupolvien, edes etäisesti yhteensopivaa tieteen kanssa?

On toki triviaalisti totta sanoa, että uskonto ja tiede ovat yhteensopivia, koska jotkut tieteentekijät ovat (tai väittävät olevansa) uskonnollisia. Mutta tämä on kuin sanoisi, että tiede ja tietämättömyys ovat yhteensopivia, koska monet tieteentekijät myöntävät vapaasti heidän tietämättömyytensä laajasta kirjosta aiheita. Selkeyttääksemme näitä asioita, on hyödyllistä muistuttaa itsellemme, että niin uskonto kuin tiedekin ovat muodostuneita uskoista ja niiden oikeutuksista, tai sellaisten puutteesta. Onko oikeutetun ja ei oikeutetun uskon välillä konfliktia? Totta kai, ja se on nollasumma. Ottaen huomioon, että usko ei ole yleisesti mitään muuta kuin lupa, jonka uskonnolliset ihmiset antavat toisilleen uskoakseen asioita vahvasti ilman todisteita, konflikti tieteen ja uskonnon välillä on väistämätön.

Uskonto ja tiede ovat konfliktissa myös koska ei ole mitään keinoa erotella uskonnollisia ja tieteellisiä totuusväitteitä: usko, että Jeesus syntyi neitsyestä saattaa olla keskeistä kristillisyyden opille, mutta se on myös selkeä väite biologiasta; usko, että Jeesus palaa tulevaisuudessa fyysisesti maan päälle sisältää moninaisia väitteitä historiasta, ihmisen selviytymisestä kuolemassa ja nähtävästi ihmisen lentämisen mekaniikasta ilman teknologian apua. Kaikkien järkevien ihmisten on aika tunnustaa, että siellä missä väitteet todellisuuden luonteesta ovat asianomaisina, hallitsee vain yksi magisteriumi.

Tyhjänpäiväinen Vedonlyönti

Perustavanlaatuinen ongelma uskonnossa on, että se on rakennettu huomattavasti valheiden päälle. En viittaa ainoastaan kahdenkymmenen megatonnin tekopyhyysnäytöksiin, kuten kun evankeliset papit jäävät kiinni miesprostituoitujen tai metamfetamiinin kanssa (tai molempien). Pikemminkin viittaan päivittäiseen ja kaikkialla läsnä olevaan uskonnollisten ihmisten epäonnistumiseen myöntää, että heidän uskonsa perusväitteet ovat syvästi kyseenalaisia. Äiti väittää tietävänsä, että Mummu meni suoraan taivaaseen kuolemansa jälkeen. Mutta Äiti ei oikeasti tiedä tätä. Totuus on, että Äiti valehtelee – joko itselleen tai lapsilleen – ja useimmat meistä ovat suostuneet näkemään tämänlaisen käytöksen täysin normaalina. Sen sijaan, että opettaisimme lapsemme suremaan, ja olemaan onnellisia huolimatta kuoleman todellisuudesta, ravitsemme heidän itsepetoksen voimia.

Kuinka todennäköistä on, että Jeesus todella syntyi neitsyestä, nousi kuolleista ja tulee ruumiillisesti palaamaan maan päälle jonain tulevaisuuden päivämääränä? Kuinka järkeenkäypää on uskoa moiseen ihmeiden yhteenliittymään, evankeliumien selonteon johdosta? Kuinka paljon tukea nämä opit saavat keskimääräisen kristityn kokemuksesta kirkossa? Rehellisten vastausten näihin kysymyksiin tulisi nostattaa epäilyksen hyökyaalto. En ole varma, mitä ”kristittyä” on yhä seisomaan jääneissä kristityissä.

Monet Kirjeen kristitylle kansalle lukijat ovat ottaneet inspiraatiota Blaise Pascalilta, ja esittäneet, että todisteilla ei ole asiassa väliä, ja että uskovaiset ovat yksinkertaisesti valinneet viisaammin kahdesta vedonlyöntimahdollisuudesta: jos uskova on väärässä Jumalasta, siitä ei koidu paljon harmia hänelle tai kenellekään muulle, ja jos hän on oikeassa, hän voittaa iankaikkisen onnellisuuden; jos ateisti on väärässä, hän on sen sijaan viettävän ikuisuuden helvetissä. Tämän näkökulman mukaan ateismi on kerrassaan harkitsemattoman typeryyden perikuva.

Vaikka Pascal ansaitsee maineensa loistavana matemaatikkona, hänen vedonlyöntinsä ei ollut koskaan enempää kuin soma (ja virheellinen) analogia. Kuten useat somat ideat filosofiassa, se on helposti muistettava ja usein toistettu, ja tämä on puhaltanut sille ansaitsematonta syvällisyyden tuulta alleen. Hetken ajattelu paljastaa, että mikäli vedonlyönti olisi validi, se voisi oikeuttaa lähes minkä tahansa uskojärjestelmän, huolimatta kuinka älytön tai vastakohtainen kristillisyydelle. Eräs toinen ongelma vedonlyönnissä – ja se on ongelma, joka infektoi uskonnollista ajattelua yleisesti – on sen esitys, että rationaalinen ihminen voi tieten tahtoen pakottaa itsensä uskomaan propositiota, jolle hänellä ei ole mitään todisteita. Ihminen voi totta kai ilmoittaa mitä oppia tahansa, mutta todella uskoakseen siihen, hänen täytyy uskoa, että se on totta. Se, että uskoo esimerkiksi jonkin Jumalan olevan olemassa, on uskoa siihen, ettet vain huijaa itseäsi. Se on uskoa siihen, että seisot jossain sellaisessa yhteydessä Jumalan olemassaoloon nähden, jollaista ilman, mikäli Hän ei olisi olemassa, sinä et uskoisi häneen. Miten Pascalin vedonlyönti sopii tähän kuvioon? Ei se sovi.

Perusteet epäillä Jumalan olemassaoloa ovat selvästi kaikkien nähtävissä: kaikki voivat nähdä, että Raamattu ei ole kaikkitietävän jumalolennon täydellinen sana; kaikki voivat nähdä, että ei ole mitään todisteita Jumalasta, joka vastaa rukouksiin, ja että mikä tahansa Jumala, joka myöntyisi rukouksiin amerikkalaisen jalkapallon mestaruusotteluista, sillä välin kun jakaa pikkupojille ja -tytöille avustuksia syöpään ja auto-onnettomuuksiin, ei ole antaumuksemme arvoinen. Kaikki, joilla on silmät nähdäkseen, voivat nähdä, että mikäli Abrahamin Jumala on olemassa, Hän on äärimmäinen psykopaatti – ja Luonnon Jumala on myös. Jos et kykene näkemään näitä asioita vain katsomalla, olet yksinkertaisesti sulkenut silmäsi maailmamme tosiasioilta.

En epäile, etteivätkö monet kristityt löydä suurta lohtua heidän uskostaan. Mutta usko ei ole paras lohdun lähde. Usko on kuin taskuvaras, joka lainaa jollekin tämän omaa rahaa reiluin ehdoin. Uhrin kiitollisuus on täysin ymmärrettävää, mutta ehdottomasti väärin sijoitettua. Me olemme sen rakkauden lähde, jota pappimme ja pastorimme laskevat Jumalan ansioksi (miten muuten voimme sen tuntea?). Sinun oma tajuntasi on lähde ja aines kaikelle kokemukselle, jonka saatat haluta uskoa ”hengelliseksi” tai ”mystiseksi.” Tämän oivaltaessa, mitä mahdollista tarvetta on teeskennellä olevansa varma muinaisista ihmeistä?

Sam Harris
Syyskuu 2007
New York

1. Lukeaksesi lisää ihmisuhrausten historiasta, katso N. Davies. Human Sacrifice: In History and Today. Dorset.

2. “Monikulttuurisuus ‘ajaa nuoret muslimit vierastamaan brittiläisiä arvoja.’ “ – engl. “Multiculturalism ‘drives young Muslims to shun British values.’ ” Daily Mail -lehdestä. (29. tammikuuta, 2007).

Minä, sinä ja me – filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

Nostot

Alla näkyvä essee on ladattavissa myös selkeämpänä PDF-tiedostona:
Filosofinen pohdinta ensimmäisestä kysymyksestä ja ”minästä”

 ___________________________

 ”Pleased to meet you, hope you guess my name.
But what’s puzzling you is the nature of my game.”

– Mick Jagger / Keith Richards

 ___________________________

”Kuka sinä olet?” Tämä on perustavanlaatuinen kysymys, johon olemme vastanneet läpi sukupolvien, mutta jonka lähes yhtä usein olemme tulkinneet liian ohimennen. Nykyään keskimääräinen länsimaisen ihmisen antama vastaus sisältää hyvin todennäköisesti jotain, joka kertoo vastaajan nimestä, iästä, ammatista, siviilisäädystä ja haaveista; menneisyydestä sekä toiveista koskien tulevaisuutta. Toinen yleinen nykyvastaus on, että olemme ihminen; tietty biologinen entiteetti. Mutta tavoittavatko nämä kuvaukset todellakin minän? Kenties kuvaavampaa näille on sana identiteetti, joka viittaa ihmisolion erottelemiin osiin itsestään, jotka hän mieltää erityisesti häntä kuvaaviksi suhteessa joihinkin muihin entiteetteihin, tietyssä ajassa ja paikassa. Näissä perinteisissä kuvauksissa siis aina menetetään jotain – ne ovat vain pieniä viipaleita siitä, mistä jokin yksittäinen minä koostuu.

 ___________________________


Elämän ensimmäinen kysymys

Syntyessämme olemme hyvin tiedottomia siitä, mitä tapahtuu. Emme osaa kontekstualisoida tai formalisoida niitä ajatuksia, jotka muodostuvat niin sanotun ulkomaailman pakottamana, kun huomaamme äkkiä huomaavamme. Tällöin ilmaannumme maailmaan, jossa ympärillämme ja ruumiissamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista, jota emme kykene hahmottamaan tai hallitsemaan. Kokemuksen ulkomaailmasta ilmaantuminen suhteessa syntyneen entiteettimme biologiseen ruumiiseen ja tietoisuuteen ja näiden asettamaan alkuasetelmaan luo pakotetusti ensimmäisen vaistonvaraisen ja kielettömän kysymyksen, koskien tätä entiteettiämme – sen anatomiaa ja fysiologiaa – suhteessa näennäisen hallitsemattomaan ympäristöömme. Tällöin alamme kysellä; alamme ratkaista ongelmia. Ja vaikka myöhemmin muodostamme uusia kysymyksiä, ensimmäinen kysymys jatkaa meissä läpi elämämme. Erityisesti ihmisolio vaikuttaa olevan potentiaalinen viemään kaikki kysymykset hyvin pitkälle, omien lajispesifien logiikkojensa mukaisesti. Elämämme aikana tämä ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle lähtenyt kysely voi johtaa moneen suuntaan: syteen tai saveen, vihaan tai rakkauteen, totuuteen tai valheeseen, kuvitteluun tai järkeilyyn, vastauksiin tyytymiseen tai miettimisen rakastamiseen – mutta se johtaa aina johonkin, kuten yksisoluisen eliön jakautumiseen tai tähän monisoluisen eliön kirjoittamaan esseeseen.

Kuka minä olen? Mikä on minä? Mistä koostuu tämän olion minä, joka on ottanut asiakseen kirjoittaa esseen minästä? Näistä kysymyksistä mikään ei ole ensimmäinen kysymys, mutta ne ovat lähimpänä sitä, mitä oman kielemme kautta voimme siitä saavuttaa. Silti tällaisenaankaan ei kyseessä ole helppo kysymys, mutta yritän antaa siihen yhden vastauksen. Se vaatii kenties omituisen retorisen keinon, mutta tarkoitus on havainnollistaa vastausta tähän vaikeaan kysymykseen, jonka tavoittamista hallitsevat kielenkäytön tapamme huomattavasti vaikeuttavat.

Jo näiden kysymysten nykyään hallitsevista kielellisistä vastauksista ilmenee, että ei ole minää ilman niin sanottua ulkomaailmaa. Nimi, ikä, ammatti, siviilisääty, haaveet ja myös laji-identiteetti ovat sidottuja yksittäisen olion ruumiin ulkopuoliseen maailmaan ja siellä tapahtuneisiin tapahtumiin ja jäsennyksiin – ulkomaailma on tarjonnut meille jäsentyneen käsityksen vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Jo tämä saattaa sotia monia arkipäiväisiä intuitioitamme vastaan, jotka mieltävät minän joksikin entiteetin sisäiseksi asiaksi; joksikin, joka kumpuaa sisältämme, kuten aivoista tai ”sielusta”.

Näin ollen en ole minä – en ainakaan siten, kuin olemme luultavasti oppineet ymmärtämään ja tulkitsemaan tämän jokapäiväisessä elämässä.


Minä olen Carl Sagan.
Minä olen Adolf Hitler.
Olen Sokrates, Demokritos, Platon, Aristoteles ja Epikuros.
Olen Richard Feynman ja Neil deGrasse Tyson.
Olen Russell, olen Stalin, Jeesus, Heidegger, Buddha, Tsingis-Kaani, Caesar, Wittgenstein, Einstein, Muhammad, Newton, Houdini, Krauss, Dawkins, vanhempani, esi-isäni ja jälkipolveni.
Olen Elvis, Madonna ja Michael Jackson, The Rolling Stones ja Hendrix.
Olen Zuckerberg, Assange ja hallitus.
Olen köyhä ja rikas; sotaherra ja rauhantekijä; rotuvihaaja ja -rakastaja; sananvapaus ja ylilyönti – porno, moraalinen paniikki ja pedofiili.
Olen kopiosuoja, piraatti ja anarkisti; lapsityöntekijä, lapsisotilas, kuningas ja kapitalisti.
Olen inkvisitio, rauhanliike, nälänhätä ja ulkomaanapu.
Olen lukuisat uskonnot, ekonomiat, valtiot ja symbolit.
Olen Internet, tiede ja media.
Olen natsit ja juutalaiset; sota ja rauha – ilo ja kärsimys tällä planeetalla.
Olen paholainen ja antikristus; Jumalat, supersankarit ja legendat.
Olen tämä kaikki – viha ja rakkaus; hyvät, pahat ja rumat; realisti, nihilisti ja idealisti.
Olen fakta ja fiktio, valhe ja totuus, sanansaattaja ja toimeenpanija.
Kaikki virheet ja onnistumiset; menneisyys ja tulevaisuus olen – planeetat, aurinko ja tähtipöly…

Lista voisi jatkua loputtomiin:
minä olen kaikki, mitä tässä esseessä mainitaan ja paljon enemmän.

Olen luontaisen sosiaalisesti ja ympäristöllisesti ohjautuva biologinen organismi, ihminen, joka on kasvanut yhteisössä, jossa yllämainitut konseptit ovat olleet osa meemi- ja kokemuskenttääni. Se on muokannut ja muokkaa ajatuksiani asianmukaisesti: se muokkaa ajatustani; ideoita ja impulsseja, jotka asustavat aivoissani ja kehossani. Tämä koko valtava kokonaisuus, joka koostuu ulkopuolisista vaikutteista ja yksittäisestä entiteetistä, on minä – se on, mikä tekee minusta minut; se on, mikä tekee sinusta sinut ja se on, mikä tekee meistä meidät.

Jotkut yllämainitut henkilöt, ajatukset ja ideologiat ovat elossa ja jotkut eivät, ja joillakin on enemmän yhteistä aivojeni hallitsevien ajatusten ja tulkintojen kanssa kuin toisilla, mutta ne ovat kuitenkin kaikki – joltain osin – pakotettu osa olemustani, ja myös osa sinun olemustasi; osa meidän sosiaalisesti konstruoitua ihmiskäsitystä ja -jäsennystä todellisuudesta.

Kun eri henkilöiden ajatuksista muodostuvaan meemikenttäämme sekä ulkomaailmasta tehtyihin havaintoihimme tulee koko ajan uusia tulokkaita, ajatuksemme myös muotoutuvat koko ajan niiden ohjaamaan suuntaan – yhdessä vastaavien menneisyyden kokemuksiemme kanssa, jotka muotoilevat ohjautumis- ja toimintalogiikkaamme. Vain silloin, mikäli et olisi koskaan kuullut Elviksestä etkä olisi koskaan ollut tekemisissä kenenkään kanssa, joka on koskaan välillisestikään ollut Elvis-konseptiin liittyvistä ajatuksista tietoinen, vain silloin se ei olisi kontribuoinut sinun sosiaalisesti konstruoituun näkemykseen maailmasta. Globaalissa maailmassa, jossa kaikki kommunikoivat kollektiivisesti kaikkien kanssa, tämä mahdollisuus on yhä harvinaisempi – emme voi irtaantua ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä.

Koska minä muotoutuu ympäristön kautta ja ympäristö muotoutuu oman ympäristönsä kautta niin kaikkien ympäristöt vaikuttavat minään vähintään välillisesti – kaikuen läpi ajan ja avaruuden. Entiteettisi ja kaikki, mitä olet koskaan kuullut, tuntenut, oppinut, havainnoinut, lukenut, hallusinoinut, kirjoittanut, säilönyt tietokannan muistiin tai päätellyt, joka kaikki tapahtuu aina erottamattomassa suhteessa kollektiiviseen ulkomaailmaan, on yhdessä se, mitä sinä olet. Minä on havaittavissa yhä vahvemmin erottamattomaksi ulkomaailmasta – minä on yhtä ulkomaailman kanssa, vaikka kielemme tämän asian hahmottamista vaikeuttaakin.


Sisäiset tulkinnat ja ’minän’ liike

Nyt kun olemme avanneet minän ajatusta ulkomaailmaan päin, on sitä hyvä avata myös tämän ulkomaailman ohjaamiin näennäisen sisäisiin ajatuksiin päin. Tässä neurologisessa ajatuksen vääntämisessä ajatukset voidaan nähdä eräänlaisina sähkökemiallisina ”entiteetteinä”, jotka ohjaavat kokonaisolion minää lineaarisesti liikkuvassa aikakokemuksessa.

Jokainen ajatus ja ajatuskuvio ovat eräänlaisia entiteettejä, jotka asustavat laajemman kokonaisuuden aivojen sisällä, ja jotka vuorovaikuttavat muiden samanlaisten entiteettien kanssa kielen, eleiden ja symbolien ja muun ympäristö- ja aistivuorovaikutuksen välityksellä. Tämä saattaa äkkinäiseltään kuulostaa mystiseltä, mutta se ei ole tämän tarkoitus; pyrin tällä aivojen sähkökemiallisten prosessien entiteetti-metaforalla vain selkeyttämään neurotieteiden nykykäsityksiämme. Se on sisäisesti minä; minä on sähkökemiallinen kollektiivi, joka muodostuu vuorovaikutuksessa laajemman sosiobiologisen kollektiivin kautta; minä, tässä yhteydessä, on ajatusten kokoelma, joka muotoutuu muiden ajatuskokoelmien kautta, jotka kaikki muotoutuvat yksin ja yhdessä aistien kautta imettyjen kokemusten kautta, toisistaan erottamattomissa sosiaalisessa, biologisessa ja ympäristöllisessä vuorovaikutuksessa.

Samaa ajatusta voi jatkaa myös ihmisen kokemustasolla tapahtuvaan yhä kollektiivisempaan suuntaan. Se, miten ihmiset muodostavat ihmiskunnan, ja varsinkin miten olemme alkaneet linkittyä Internetin välityksellä, muistuttaa sitä, miten neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit muodostavat aivotoimintaa: joku yksittäinen osio pyrkii aina joskus – syystä tai toisesta – valtaan, mutta kollektiivi ohjautuu silti koko ajan johonkin enemmän tai vähemmän järkevään ja konsistenssiin suuntaan. 1


…Olen Kopernikus ja Darwin, Pol Pot ja Kim Jong-un.
Olen munuaissiirto ja vanhempien ero; vihapuhe, jumalanpilkka ja rakkaus.
Olen sotahullu ja pasifisti; pessimisti ja optimisti.
Olen McDonald’s ja teurastus, Lucy in the sky with diamonds ja John Lennon – Taru Sormusten Herrasta ja keskimaan pelastus.
Olen musta rutto, AIDS ja vasta-aine.
Olen kielirakenne, traditio ja konventio – anonyymi, normi ja uusi maailmanjärjestys.
Olen anatomia, fysiologia ja aivorakenne.
Olen koulukiusaaminen ja dikotomiat – kaiken eriytyneisyys ja ykseys.
Olen tuuli, äänet ja valo.
Olen luonto ja sen tuho – kaikki ja en mitään.
Olen ruoka, energia ja materia; syntymä, uni ja kuolema – ikuisuus, äärettömyys ja olemattomuus.
Olen olemassaolo ja elämä; Planckin vakio, multiversumi ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.
Olen osa minua, olen osa sinua ja olen osa meitä…

Jokaisen minä muotoutuu ja liikkuu lineaarisessa aikakokemuksessa – biologisten potentiaalien ohjaamana – koostuen myös tiettyyn suuntaan liikkuvasta ulkomaailmasta, joka koostuu osiltaan muista samanlailla liikkuvista minä-kokemuksen omaavista entiteeteistä. Oleellista tässä yhteydessä on, että minä on myös ajassa ja avaruudessa liikkuva illuusio jostakin pysyvästä. Ei ole mitään stabiilia minää, jota luetteloni yhä karttuvista meemikentän konsepteista ja kokemuksista pyrkii myös havainnollistamaan. Jotkut puhuvat usein, että eivät ole sama henkilö kuin 10 vuotta sitten. En ole varma, kuinka moni ihminen mieltää itsensä täysin samaksi olioksi kuin retrospektiossa tutkittu 10 vuotta vanha entiteetti, joka jakaa nykyisen entiteetin aivoissa muiston itsestään, mutta tämä mahdollinen näkemys on useammallakin tapaa kyseenalainen.

Biokemiallisesti kymmenen vuoden aikana lähes koko ruumiini atomit ovat muuttuneet eri spesifeiksi atomiyksilöiksi kuin mistä koostuin 10 vuotta sitten – vaikkakin nämä atomit ovat merkittäviltä osiltaan kuitenkin identtisiä, kuten tietyn aineen atomit ovat. Ja kun kohtaan niin sanotun kuoleman, tällöinkin tämä atomikokoelma muuttuu muun muassa mullaksi ja ravinteiksi, muiksi olioiksi; minä hajautuu erottamattomassa yhteydessä ulkomaailmaan, vaikkakaan tähän ei enää tällöin sisälly entiseen verrattavan entiteetin minä-kokemusta. Jo tämän kappaleen lukemisenkin aikana meidän kehon atomikokoelmasta on siirtynyt satoja miljardeja atomeja kehomme ulkopuolelle, osaksi kokeman kehomme ulkopuolista maailmaa. Elämänaikainen entiteettimme on konkreettisesti kollektiivinen olio; se koostuu atomeista; ja 90 % ruumiissamme sijaitsevista soluista sekä 99 % aktiivisista geeneistä ruumiissamme kuuluu mikro-organismeille – mikrobeille – joiden entiteetit elävät symbioosimaisessa suhteessa omaan kokonaisentiteettiimme. Ja vastaavasti samalla kun kehomme on koko ajan siirtymässä osaksi sen ulkopuolista maailmaa, samaten hengitämme, syömme ja juomme joka päivä paljon ulkopuolista maailmaamme uudeksi osaksi kehoamme. Luonnon sammumaton kiertokulku on havaittavissa jo elämän aikana: kaikki liikkuu pysäyttämättä ajassa ja avaruudessa.

Mikäli tilanteeni, ympäristöni ja ikävuoteni olisivat muotoutuneet viimeisten 10 vuoden aikana koettujen ympäristötekijöiden vaikutuksesta erilaiseksi – mikäli olisin kasvanut eri ympäristössä, esimerkiksi tehnyt yhden erilaisen merkittävän päätöksen tai muodostanut yhden eri merkittävän kaverisuhteen – ei kukaan, edes minä, välttämättä tunnistaisi tätä toisessa ulottuvuudessa elävää oliota itsekseni. En sanoisi, että se on minä. Se ei olisi minä. Saati jos olisin syntynyt täysin eri aikakaudella, jossa ympäristöni olisi koostunut aivan eri meemeistä. Sama periaate pätee identtisiin kaksosiin, jotka ovat kasvaneet eri ympäristöissä: he ovat geneettisesti samanlaisia, mutta kasvuympäristö erottaa heidät, jolloin heille on muodostunut aivan erilainen ja eri minä. Kun ympäristömme muuttuu, muuttuu myös peruuttamattomasti minäMinä ei siis ole jokin entiteetti, jolla on jokin kokemusmaailma, vaan minä on entiteetti ja tämän ajassa liikkuva kokemusmaailma ja ympäristö – saumattomasti kaikki yhdessä osa yhtä ja samaa kokonaisuutta ja kokemusta. Tämä kokonaisuus koostuu monista samanaikaisesti olemassa olevista minä-kokemuksellisista biologisista entiteeteistä ja näiden moninaisista ympäristökokemuksen perspektiiveistä. Näinkin ollen minä on erottamattomasti sidoksissa aikaan ja avaruuteen, jotka kummatkin liikkuvat entiteetin kokemusmaailmassa pysähtymättä.

Minä ei ole maailmasta erotettu yksikkö, vaan maailmaan sidottu ja sen kanssa liikkuva monikko.


Ideologiapotentiaalit, ihmiskunnan liike ja relativismi

Minussa on ollut syntyessäni kaikki olemassa olevat geenikoneistolleni ominaiset ideologiapotentiaalit, joista ympäristöni ja ihmiskunnan kollektiivinen liike on muokannut minut samaistamaan itseni vahvemmin toisiin kuin joihinkin muihin. Toisin sanoen koko ajan jatkuvat kokemukseni aktivoivat geenipoolini sisältämiä tiettyjä lajispesifejä potentiaaleja. Ympäristöni on ohjannut näiden ideologiapotentiaalien ymmärtämis- ja hahmottamistapaani omien samalla tavalla sosioneurobiologisesti muodostuneiden kieltensä, ajatustensa, opetustensa, tarinoidensa, tietojensa ja uskomustensa mukaisesti. Tässä sukupolvelta toiselle siirtyvässä liikkeessä elämä, kuten ihmiskunta – ja sen osaltaan sisältämä minä – liikkuu tiettyyn suuntaan, jota vastaavaan suuntaan jälkipolviemme ideologiapotentiaalit, ja näin ollen minä-kokemukset, valikoituvat. Historiallisesti tällä liikkeellä vaikuttaisi olevan mahdollisuus kohti järkevämpää, kuten todellisuuden hahmottamiseen ja jäsentämiseen dedikoidut ja sukupolvittain kehittyvät työkalut – filosofia ja tiede – sallivat, omien lajispesifien logiikkojemme mukaisesti.

Mutta vaikka kenties liikummekin kohti järkevämpää ja tiedostavampaa, silti järjettömyyden potentiaali elää yhä minussa ja näin ollen näen sen sitä vahvemmin ympäristössäni. Ainoa asia, joka estää näiden negatiivisten potentiaalien aktivoitumisen ja sallii positiivisten hallitsemisen, asuu tämän tietyn ympäristön ja geenikoneiston saumattomasti ohjaamassa, ajan kanssa muotoutuvassa, tämän hetken minässä. Ihmismaailman näennäinen järjettömyys vähenee, kun sen kollektiivinen minä-kokemus liikkuu sukupolvien mukana kohti universaalimmin hyväksyttävien ideologiapotentiaalien tukemista. 2

Tässä koko kuviossa on alkukohtaisesti saattanut näkyä relativismin vaara. Siksi tulee korostaa, että tällä kaikella kollektiivisella sisällöllä, joka minää muotoilee, on tietty pysähtymätön suuntapreferenssi – joka tekee myös relativismista ongelmallisen käsitteen. Maailma on sellainen kuin se on – eli sen takana on tietty logiikka – mutta sitä tulkitsee subjektiiviselta pohjalta lähtevä, ylläkuvailtuun kollektiiviseen minään sidottu entiteetti. Näin ollen relativismi on ongelmallinen käsite vain suhteessa tähän entiteettiin, mikäli tämä ei ymmärrä olevansa perustavanlaatuisessa yhteydessä muuhun maailmaan, ja luo illuusioita omasta erityisyydestään suhteessa muuhun todellisuuteen. Relativismi ei ole oleellinen käsite universumin objektiiviselle kokonaisuudelle, johon ihmisetkin osaltaan lukeutuvat. Toisin sanoen relativismi ja mahdollisesti myös subjektiivisuus kertovat vain entiteetin hetkellisestä irtaantumisesta todellisuudesta ja sen kollektiivista – joka mahdollisuus muodostuu vain jos ensimmäinen kysymys johtaa entiteetin elämässä vääriin tai kollektiivisesti epätyydyttäviin vastauksiin. Tämä ei poista oikeiden vastausten olemassaoloa eikä niiden kollektiivista tavoittelua. Kun geenipotentiaalit suhteessa sosialisaatioon ja muuhun ympäristövuorovaikutukseen ohjaavat sukupolvien välistä liikettä kohti todellisuutta selvittävää suuntaa, näennäinen relativismi säilyy vain hetkellisenä ihmisten kollektiivin oikkuna – kunnes kollektiivisesti, sukupolvien liikkuessa, alamme löytää yhä suuremmissa määrin oikeita, laajaan tietoisuuteen levinneitä ja näin ollen kaikkia tyydyttäviä vastauksia ensimmäiseen kysymykseen – ja sitä seuraaviin. Relativismi ei ole todella pitkän aikavälin ongelma niin kauan kuin pyrimme kollektiivisesti ja vilpittömästi yhteyteen todellisuuden kanssa; jonka pyrkimyksen elämän ensimmäinen kysymys sammumattomasti pakottaa.


Minä ja me osana universumia

Olemme pohtineet tähän saakka pääosin minää – ja olemme havainneet minän syvän ja erottamattoman yhteyden ympäristömme kanssa; minä on ajassa ja paikassa liikkuva geenikoneiston kollektiivisen toiminnan ja sosiaalisten kokemusten ja ympäristöperspektiivien alati kerääntyvä summa. Mutta erittäin oleellisesti ympäristömme koostuu lukuisista minä-kokemuksellisista entiteeteistä, oman vastaavanlaisen entiteettimme lisäksi. Ja jokainen näistä entiteeteistä ohjautuu oman sosiobiologisen alkupisteensä ja ympäristönsä mukaisesti. Nämä kaikki ovat saman maailman sisällä eri pespektiiveistä koettujen kokemusten tai tapahtumien summia, joista muodostuu yksi isompi kokonaisuus: universumi.

Emme voi yksiselitteisesti erottaa minää mistään, mitä kokemusmaailmassamme tai universumissa on tapahtunut ja tapahtuu, vaan koko kokonaisuus on yhteydessä. Mikäli yhden osan kokonaisuudesta muuttaa, muuttuu ympäristömme valonnopeudella ja näin ollen ajan kanssa tämä vaikuttaa myös minään.

Osa tästä universumin kollektiivista on me. Me, tässä yhteydessä, on universumin elämänkokemuksen omaavat entiteetit. Me olemme tietoisuus, joka on noussut universumissa, universumista – tietystä ajasta ja paikasta – itsessään. Kun synnyimme keskelle ensimmäistä kysymystä, olimme välittömästi pakotettuja alkamaan ottaa osaksi entiteettiämme universumin siinä tietyssä ajassa ja paikassa liikkuneita muita entiteettejä (kuten vanhempiemme ja muun ympäristön geenirakenteen ja läsnäolon), ajatusmalleja (kuten vanhempiemme uskojärjestelmän) sekä osia kuolleista entiteeteistä (kuten Elviksen konseptin ja mahdollisesti osan tämän entiteetin läpi kulkeneista atomeista) – niin biologisesti luonnon kiertokulun kautta kuin myös sosiaalisesti luonnon ympäristövuorovaikutuksen kautta.

Syntymämme – minän ympäristöstä erottamaton muodostuminen ja elämän ensimmäisen kysymyksen herääminen – on tapahtuma, jossa universumi muotoutuu katsomaan itseään, hahmottamaan itseään – siten kuin lajispesifit biologiamme ja sosiaalinen ympäristömme aika- ja paikkaspesifisti sallii. Elämän havaittavan väistämättömästi toteutunut potentiaali on ollut läsnä jo alkuräjähdyksessä, jonka jälkeisestä ketjuseurauksesta olen nyt tässä pohtimassa sitä ajasta ja avaruudesta – koko ympäristöstään – erottamatonta minää, jonka koen tässä ajassa ja paikassa.

Kaiken kaikkiaan yhteytemme universumiin – aikaan ja avaruuteen – toisiimme ja kaikkeen on perustavanlaatuinen ja erottamaton. Olemme jokainen osa valtavaa ajassa liikkuvaa kollektiivia, jonka ymmärtämistä oma kielenkäyttömme ja havainto- ja ymmärryskykymme rajat merkittävästi haittaavat – ainakin toistaiseksi, kunnes aika ja avaruus liikkuvat tarpeeksi; kunnes ympäristömme ja sen mukana tietoisuutemme liikkeet oleellisesti muuttuvat. Siihen saakka voimme tässä kirjoitushetkessä tyytyä huomaamaan, että minä olen, sinä olet ja me olemme osa yhtä ja samaa suurempaa universumin kollektiivia.


Ensimmäisen kysymyksen ikuisuus…

Antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles puhui aikoinaan neljästä syystä, joista viimeinen oli finaalinen syy eli telos; päämäärä, jota toiminnalla tavoitellaan. Esimerkiksi talon rakentamisen telos voi olla suojan tarjoaminen. Luomme tällaiset syyt kysymysten vastausten perusteella. Kaiken kaikkiaan se, mistä minä koostuu, ohjaa jo ensimmäisen kysymyksen kautta minua kohti tiettyä suuntaa: kohti yritystä saada selvän tästä kaikesta, oman biologiani ja ympäristöni asettamin rajoin. Ohjaudun ensimmäisen kysymyksen kautta kohti suuntaa, jota kohti näen ihmiskunnan ajautuvan kollektiivisesti: kohti uusien asioiden selvittämistä koskien universumia, jonka erottamaton osa minä olen – ja me olemme. Tämä on minun lyhytaikainen telos, kestäen vain entiteetin elinaikani, mutta se on myös meidän telos, joka kaikuu läpi menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien – sekä lajien.

Tässä yhtälössä voimme huomata, että jälkikasvun tavoittelun voi nähdä pyrkimykseksi monistaa oman entiteetin atomikokoelmaa uudessa ympäristössä – ajassa ja paikassa – uudelleensynnytetyn ensimmäisen kysymyksen ja sen ohjauksen kautta. Liikumme diskurssin keinoin kollektiivisesti ja sukupolvittain kohti parempia vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Mitä ihmeellisiä asioita meillä vielä onkaan selvitettävänämme; mitä ihmeellisiä ajatuksia meillä vielä onkaan jaettavanamme…

Kun meemikenttä pyrkii liikkumaan kohti laajempaa ymmärrystä, alkaen aina sukupolvittain ensimmäisestä kysymyksestä, siitä tulee jotakin koskematonta. Se ei pysähdy minuun, se ei pysähdy sinuun, se ei pysähdy edes meihin. Se on itsejäljentävä ja kaiken sisältävä elämän, inspiraation ja ohjauksen lähde, jota todellisuudeksi kutsutaan, ja johon meillä kaikilla siihen kuuluvilla on mahdollisuus päästä kollektiivisesti käsiksi. Elämä, universumi ja todellisuus itsessään sisältää sammumattoman potentiaalin pyrkiä ymmärtämään itseään – monesta erilaisesta simultaanista näkökulmasta käsin. Me seisomme jättiläisten olkapäillä ja jättiläiset jatkavat pinoutumistaan – huolimatta, kuka yrittää hetkittäin peittää horisonttia. Olemme erottamaton osa jättiläistä, ja jättiläinen on erottamaton osa meitä – ja yhä suuremman jättiläisen potentiaali kuplii kaikkialla.

 ___________________________


“The cosmos is also within us …
We are a way for the cosmos to know itself.”

– Carl Sagan

 ___________________________


Jälkikirjoitus

Kuljen läpi kampuksen, katsellen hiljaa ympäristöäni. Katson ihmisiä ympärilläni – hengittämässä, liikkumassa, toimimassa, lukemassa, juttelemassa – ja näen heissä erottamattomasti itseni. Nämä minut ympäröivät minä-kokemukselliset entiteetit pakottavat läsnäolollaan tiensä tajuntaani ja samaten minun minä-kokemuksellinen entiteetti pakottaa itsensä heidän tajuntaan. Syvällinen yhteisöllisyyden ja ykseyden tunne valtaa minut. Me olemme kaikki erottamattomasti ja kokonaisvaltaisesti osa toistemme kokemusta todellisuudesta todellisuudessa. Tämä yhteytemme on uudelleenmietityn minä-käsityksen kautta perustavanlaatuinen, häviämätön ja häkellyttävän valtava. Ilman näitä muita entiteettejä en olisi minä, ja ilman minun entiteettiä nämä entiteetit eivät olisi samoja kuin ovat; me olemme kaikki erottamattomassa yhteydessä toisiimme sekä muuhun luontoon ja universumiin.

Meitä askarruttaa suurimman osan ajasta muut ja muiden toiminta, ympäristömme tapahtumat – johon sitten reagoimme. Ensimmäinen kysymyskin heijastelee yhtä paljon ympäristöämme kuin itseämme. Tämän kaiken äärellä voimme hahmottaa, että elämän niin sanottu tarkoitus on vain olla osa ajassa ja avaruudessa liikkuvaa universumin kollektiivia, osa kokonaisuutta; kokonaisuus havainnoimassa multisubjektiivisesti itseään ja liikkumassa johonkin suuntaan, erilaisten viestintäkeinojen avulla, ensimmäisen kysymyksen liikkeellepanemana. Kaikki tämän ylittävät tarkoitusjulistukset ovat entiteettien itse määrittelemiä oman aikansa ja paikkansa perusteella, ensimmäisen kysymyksen synnyttämän kollektiivisen liikkeen pohjalta – joka ei ainakaan vielä tavoita kokonaiskuviota, vaan vain tietyn aikaan ja paikkaan sidotun minän subjektiivisen hahmotuksen. Mitä tahansa yksittäisen entiteetin havainto- ja viestimistasolla tapahtuukaan, kollektiivi liikkuu aina johonkin suuntaan – joka liike hahmottuu meille parhaiten ajateltaessa elämän liikettä sukupolvien skaalassa.

Koko tämä essee – kuten mikä tahansa muu tuotoksemme – on ollut kollektiivista toimintaa; kollektiivisen toiminnan synnyttämää. Muun muassa ilman filosofian historian kursseja ja muita yksilöllisiä elämänkokemuksiani tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Mikäli yksikin merkitsevä asia olisi erilailla, esimerkiksi, mikäli Platon tai Aristoteles olisi hautautunut historiassa näkymättömiin tai kirjoitusta ei olisi koskaan keksitty, myöskään silloin tätä tekstiä ei olisi sellaisenaan olemassa. Kaikki, mitä on tapahtunut, palautuen aina esi-isiemme pohdintaan syntymästä ja kuolemasta, unista ja tähdistä ja luonnosta – ympäristöstään ja yleisesti ensimmäisestä kysymyksestä – ja jonka tietoisuuteni on kosmisessa ajassa osaksi itseään siepannut, on osaltaan kontribuoinut tähänkin tuotokseen. Kirjoittajana olen vain kanavoinut sen; kerännyt yhteen; riistänyt subjektiivisesta kokemusmaailmastani, yhtenä erottamattomana osana maailman kollektiivin liikkeen sisällä tässä ajassa ja paikassa. Lukuisat kauan aikaa sitten ja kaukaisissa paikoissa tapahtuneet tapahtumat ovat erottamaton osa näitä sanoja, ja erottamaton osa elämääni.

Olemme osa kollektiivista lajia, joka kerää sukupolvittain tietoisuutta universumista; diskurssissa läpi ajan ja avaruuden. Kaikki ajatukset ja konseptit tietoisuudessamme ovat täysipainoisesti velkaa menneille sukupolville ja heidän universumista tekemille hahmotuksille.

Emme vietä hetkeäkään yksin minkään eristetyn minän parissa, koska sellaista ei ole. Syvällisen ympäristövuorovaikutuksen tiedostaminen on kenties eräs suurimmista tietoisuuden nostajista koskien entiteetin omakuvaa ja tiedonrakentamisen mahdollisuuksia. Tällä tietämyksellä on tapana aktivoida kriittistä ajattelua ympäristövaikutteitaan kohtaan ja se saattaa hyvin johtaa objektiivisempien todellisuuden selvitys- ja viestimiskeinojen etsimiseen sekä terveellisemmän ympäristön haluamiseen, josta myös vaikuttamishalu ympäristöön kumpuaa. Minän uudelleenkäsittäminen johtaa radikaaleihinkin tulkintoihin nykyisistä ekologisista, ekonomisista, teknologisista, tekijänoikeudellisista ja uskomuksellisista traditioista ja konventioista, jotka ylläpitävät illuusiota sellaisesta minästä, joka on erillinen ulkomaailmasta, ja joka ei ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tästä seuraa laajasti monien toimintatapojemme kyseenalaistaminen, sillä mikäli emme kunnioita ympäristöämme ja toisiamme, emme kunnioita minää; emme kunnioita itseämme – ja vice versa. Ja jos emme kunnioita minää, joka koostuu lopulta kaikesta mitä on, niin mitä jää enää jäljelle? Vaarana on, että jäljelle jäisi vain erään lajin harhaisuuksiin päättynyt elo, eräällä pienellä sinisellä pisteellä, aavan universumin laitamailla.

Jokainen toimintamme heijastuu kollektiiviseen minään ja kollektiivisen minän jokainen tapahtuma heijastuu toimintaamme. Mikäli jonkinlainen uudelleenymmärretty minä-käsitys ei nouse laajamittaisesti, tästä voi pahimmillaan seurata lopullinen irtaantuminen kosmoksesta, joka olisi pakotettu loppu koko dikotomialle, paljastaessaan ajan kanssa fataalisti tämän hallitsevan käsityksemme erheet.

Mutta lohdullisena puolena: Vaikka onnistuisimmekin tuhoamaan sen, minkä miellämme ”itseksemme” tai ihmiskunnaksi, universumin kollektiivi ei tuhoudu – se vain jatkaa liikettään ajassa ja avaruudessa, synnyttäen yhä uusia minä-kokemuksia, koostuen osaltaan myös niistä atomeista, jotka tämän tekstin tuottivat. Ja ensimmäinen kysymys jatkaa potentiaaliaan toisissa olioissa.

Näin ollen haluaisinkin vielä palauttaa lukijan ensimmäisen kysymyksen äärelle. Haluaisin sinun tekevän listan omista muotoilijoistasi lukeaksesi sen; ketä ja mitä kaikkea sinä olet; mitä sinun meemikenttääsi on lukeutunut. Varaudu syvälliseen kokemukseen; ykseyden tuntemiseen ympäristösi kanssa, ja tuntemukseen siitä, miten tämä kaikki on muotoutunut sinuksi tässä ajassa ja paikassa. Ja sitten tunne, kuka sinä olet.

Ja lue tekstisi muutaman vuoden kuluttua, kirjoita uusi ja seuraa kehitystäsi; havainnoi, miten sinä muutut.

Vaikka hahmotammekin nyt paremmin, kuka ja mikä minä on, emme ehkä koskaan saavuta täysin tyydyttävää vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kysyminen pitää meidät raiteilla, ja sen tavoittelu pysyy elämän itseisarvona.


Jätän sinulle kaksi kysymystä kaikumaan läpi ajan ja avaruuden:

I) Kuka sinä olet?
II) Kuka sinä haluaisit olla?

 ___________________________


Notaatiot:

1) Se verkko, jonka Internet on muodostamassa ihmiskunnan yksilöiden välille, muistuttaa neuroverkkoa: siinä missä yksilön aivoissa neuronit ja niiden väliset hermoimpulssit määräävät osaltaan muodostamansa organismin toimintaa, ihmiskunnan verkossa verkkoliikenne ja sen sisältämä argumentaatio määräävät tämän verkottuneen entiteetin kollektiivista suuntautumista. Enemmän makrotasolla tämä nykyään katalysoitunut kuvio linkittyy vahvasti yleiseen mediahistoriaan.

2) Universaalisti hyväksyttävät ideologiapotentiaalit ovat sellaisia, jotka ovat optimaalisesti kaikkien kollektiivin jäsenten silmissä mahdollisimman moraalisia; toisin sanoen identtisten muotoutumislogiikoiden ansiosta tasa-arvoisten muiden olioiden kärsimystä optimaalisesti minimoivia. Näiden tukemisen globaali nouseminen, joka on järjen nousua, vaatii lajilta tai lajeilta vahvaa kommunikatiivista linkittymistä toistensa kanssa – ensimmäistä kertaa sitten alkueliöiden nopean erkaantumisen toisistaan. Ennen tätä linkittymistä näiden toteutumismahdollisuus ei ole läheskään niin todennäköinen – koska ihmiset kasvavat toisistaan erillään olevissa minä-kokemuksen muodostamissa ympäristöissä. Myös tässä asiassa Internetin tuoma näkökantojen globaali kollektiivinen näkyvyys – ja todellakin linkittyneisyys – on hyödyksi, alkaen kenties hiljalleen kannustamaan Habermasin kommunikatiivisen toiminnan ideaalia ja jonkinlaista kulttuurien konvergenssia. Tämä toiminta johtaisi ihanteellisesti yhteistoiminnallisuuteen ja ihmiskuntaa yhä nopeammin ohjaavaan diskurssiin, jossa ajan kanssa universaalisti vetoavin ja järkevin, ja näin ollen todennäköisesti todellisuuspohjaisin väite voittaisi aina, ja yhä nopeammin.

 ___________________________

Sukupolvien hiljainen lupaus

Yksi tapahtuma yhdistää kaikkia ihmisiä, kaikista ajoista ja paikoista. Tämä tapahtuma, jonka me kaikki koemme, on epäilemättä vaikuttanut hyvin paljon myytteihimme, filosofioihimme, tieteisiimme ja maailmankuvaamme – joka maailmankolkan jokaisessa kulttuurissa.

Tämä tapahtuma on syntymä. Emme muista syntymästämme mitään varmaa, ja olemme usein kehittäneet sen ympärille mystisen auran, jonka verhoamme elämän selittämättömillä salaisuuksilla. Vaikka nykyään tietojemme kehittyessä ymmärrämme syntymää paremmin kuin koskaan, verhoaa tätä elämiä luovaa tapahtumaa yhä syvällinen tunnemaailma ja kuolemattoman liikuttavuuden ulottuvuus.

Lapsen syntymä on pitkään symboloinut meille uuden mahdollisuuden syntyä. Se muistuttaa meitä maailmojen aluista ja lopuista, syntymistä ja kuolemista, äärettömyydestä ja ikuisuudesta – sekä elämän arvokkuuden herkkyydestä. Lapsessa näemme menneisyytemme ja tulevaisuutemme; omien aikojemme hukkaan kulutetut mahdollisuudet, vanhempiemme sekä oman elämämme niin erheet kuin onnistumiset, ja tulevaisuuden lupauksen lannistumattomasta uudelleenyrityksestä kohti parempaa. Näemme myös nykyisyyden; itsemme ottamassa vastaan uutta elämää ja sen tuomia haasteita ja mahdollisuuksia – kuten vanhempamme ja esi-isämme tekivät oman jälkikasvunsa ja meidän syntyessä. Lapset ovat biologinen aikakoneemme tulevaisuuteen ja heitä seuraamalla voimme nähdä vihjeitä ja vilauksia siitä, mitä aikajanamme seuraavassa pisteessä odottaa. Sukupolvien kuluessa tästä liikkeestä muodostuu ihmiskunnan historiaa; menneiden ja tulevien sukupolvien symbioosia.

Jokainen lapsi rakentaa identiteettiään ja maailmankuvaansa ympäröivän yhteisön ja sen tarinoiden, uskomusten ja tietojen varassa; tietyn aikakauden tietoisuustilan varassa. Se toivo, jonka näemme lapsissa, liittyy vahvasti näiden tarinoiden, uskomusten ja tietojen kehittymiseen, levittäytymiseen ja uudelleenmuokkautumiseen. Toivo, jonka näemme lapsissa, on toivoa paremmin muotoutuvasta kollektiivisesta ajatusmaailmasta ja itsetietoisuudesta – toivoa, että lapsemme kykenisivät rakentamaan oman ajattelumaailmansa paremmin kuin me olemme koskaan kyenneet. Toki tämä on pitkälti kiinni itse aikuisista, sillä – halusimme tai emme – me olemme se taho, joka muotouttaa lasten ajatusmaailmaa. Siirrämme vitsauksenomaisesti lapsiimme usein haluamattamme itsekin havaitsemamme virhekohtamme, kuin myös usein toki vahvuutemme. Onneksi jotain kollektiivista siirtymää tulevaisuuden haaveidemme suuntaan tapahtuu kuitenkin joka sukupolvi. Tämä on tietoisuustasomme alati karttuessa väistämätöntä.

Lapsena maailma on ihmeellinen ja uusi paikka; tietoisuutemme tuore syntysija, jota alamme hahmottaa syntymässä perityn ympäristömme tietoisuustason kautta. Sukupolvittain tämä ympäristön tietoisuustaso liikkuu kumuloituen. Uudet silmät ja uudet aivot ovat aina huomattavasti potentiaalisempia kehittämään korkeamman tietoisuustason kuin menneet sukupolvet; ja syntymässä tätä prosessia tukee lannistumaton innokkuus, maailman näkeminen tuorein silmin. Tämän kautta tämä maailma piirtyy aina uudenlaisena uusien sukupolvien tietoisuuteen – menneiden sukupolvien liikkeen perintönä. Samalla uudet sukupolvet adaptoivat yhä vahvemmin, tämän uuden ja tuoreen tietoisuustason rakentumisen sallimana, uusia tapoja ja ajattelumaailmoja.

Unelmamme koskien lapsuutemme menetetyiksi miellettyjä mahdollisuuksia ja ikävuosiemme karttuessa muodostuvat havaintomme omista tapojemme erheistä, sulautuvat yhdeksi historialliseksi aaltoliikkeeksi: pyrkimykseksi kohti ihmiskunnan kehittymistä ja itsemme korjaamista. Se, mikä lähtee ihmisen lapsuudesta ja maailman tutkimisesta vastasyntynein, täysin uusin ja kokemattomin silmin, kasvaa vuosien varrella aikuisuuden tuomaan korkeampaan tietoisuuteen. Mikäli tämä tietoisuus rakentuu pohjautumaan universaalisti havainnoituun todellisuuteen, iskostettujen uskojen ja pelkojen astuessa sivuun, alkaa maailma näyttää hyvin selkeältä; selitettävältä ja järjestyksen omaavalta, järkevältä ja tasa-arvoiselta.

Ihmiskunta on 2000-luvulla saavuttamassa hiljalleen varhaisaikuisuutta, joka pyrkii yhä vahvemmin sitoutumaan havainnoitavaan ja ymmärrettävään todellisuuteen, jota se on jopa noin 200 000 vuotta pyrkinyt epätoivoisesti hahmottamaan. Vasta viimeisen muutaman sadan vuoden aikana, tieteen nousun aikakaudella, silmänräpäyksessä omassa lajihistoriassamme, tämä tietoisuus ja selitettävyys ovat vihdoin asettuneet käsin kosketeltaviksi. Osa ihmiskunnasta on jo valmis aikuisuuteen, mutta osaa tulee vielä odottaa jonkin aikaa. Mitä luultavimmin tämä tietoisuus tulee kuitenkin sukupolvien yhä kulkiessa nousemaan kaikkialla entisestään, ja ihmiskunnan lapsuudessamme aloitettu selittämishalu maailmasta alkaa vihdoin pohjata yhä paremmin tiedostettuun universaaliin todellisuuteen ja aikuisuuden tuomaan rationaalisuuteen. Tämä tulevaisuus on jo lähes sarastamassa, mutta havaittavissa valitettavasti myös tällä hetkellä elävien yhteissaavuttamattomissa olevaksi.

Onneksi lapsissa näemme menneisyyden ja tulevaisuuden. Heihin yritämme aina siirtää yhä parempaa tietoisuutta, erheidemme korjaustyökaluja. Jatkaessamme alati näin kehittymistämme, sukupolvi sukupolvelta, myös tietoisuutemme nousee alati. Tämä on ympäröivän ihmismaailmamme pitkän aikaskaalan pysäyttämätön sääntö; ajan kanssa kehittyvä tietoisuus ja tulevaisuuden pettämätön lupaus. Se on niin ihmisyksilöiden kuin ihmiskunnankin kasvutarinaa – lapsuudesta aikuisuuteen.

Ihmiskunnan liikettä ajassa

Jotta saadaan jotain sisältöä niin laitetaanpa vaihteeksi essee, jonka kirjoitin taannoin. Tarjoilee jotain relevantteja asioita hyvin tiivistetysti.

_____________________________

Tiedonsiirtämis- ja -säilömiskeinojemme kehitys on ollut ihmiskunnalle äärimmäisen merkittävää. Itse asiassa tämän mediahistoriaan linkittyvän liikkeen merkitystä ei juuri voi liioitella. Muun muassa kielen ilmaantuminen, kirjoituksen, papyruksen ja paperin keksiminen, painokoneen keksiminen, lukutaidon yleistyminen, radion, puhelimen, television ja Internetin keksiminen ovat vain joitain rajapyykkejä tässä ihmiskunnan aikajatkumossa, joista jokainen kohta on mahdollistanut hyvin erityislaatuisia tapahtumia ja yhteiskunnallisia mullistuksia – mullistuksia ajatustemme ja niistä seuranneiden tekojemme maailmassa. Internetin mullistusarvo on vasta rakentumassa, mutta jo nyt alle kahdessakymmenessä vuodessa, menneiden aikojen rajapyykkien mullistusaikoihin verrattuna kuin silmänräpäyksessä, se on saanut oman yhteiskuntamme jakautumaan ennennäkemättömiin ideologisiin lohkoihin. Tämä jako on saanut meidät ajattelemaan uudelleen monia käsitteitä ja traditioitamme ,sen alkaessa jo vaikuttaa erittäin vahvasti muun muassa tekijänoikeuksiin, tiedon vapauteen ja läpinäkyvyyteen, ihmisten järjestäytymiseen ja kommunikaatiotapoihin, ja ideoiden leviämiseen ja muotoutumiseen globaalilla skaalalla. Internet on rikkomassa yhä vahvemmin ihmiskunnan koko elinajan hallinneita valta-asetelmia ja tuomassa maailmaa ja sen sisäistä, tekniikkaan sidottua liikkumisvapautta ja tiedonpaljoutta yhä useampien kokemusmaailmaan.

Erittäin huomattavasti tämä ihmislajin muistifunktioiden tuhansien vuosien revoluutio on välillisesti luonut myös uudenlaisen valtajärjestelmän koko maapallolle – ihmislajista on muotoutunut muutamassa tuhannessa vuodessa kuin koko planeettamme ekosysteemin hallitsija; kuin tiedostamattaan avainasemaan noussut ennustamaton tekijä. Kommunikaatiomme; viestintäkykymme toistemme välillä, on joko itsemme maailmasta erottava tai siihen yhdistävä tekijä – riippuen ympäristöstämme. Kun maailmassa on valtapelaaja, joka vaikuttaa planetaarisella skaalalla niin vahvasti ja dominoivasti kuin tiedottomina itsensä siihen asemaan nostaneet ihmiset, alkaa globaalin kommunikaatiomme linkittymisen merkitys nousta aivan uudelle tasolle.

Liikettä tiedottomuudesta tietouteen

Horisontissa kajasteleva tulevaisuutemme asettaa globaalille kuviollemme sekä yksittäisille yhteiskunnillemme monia haasteita. Todellinen liike ihmiskunnan aikajanassa muotoutuu näkyväksi sukupolvien liikkuessa, ja nyt elävät ihmiset ovat osaltaan muotouttamassa tämän liikkeen suuntaa. Menneisyydessä hallitsijamme – historian voittajat ja valloittajat – olivat keskimääräisen yksilön ulottumattomissa; valta ja yhteiskuntien liike saneltiin tuolla jossain korkealla näkymättömissä. Lukutaidotonta kansaa oli helppo hallita, ja tästä muodostui pitkäksi aikaa syntymässä periytynyt statustraditio. Mutta muun muassa valistuksen ajan tietoisuutemme nousu, lukutaidon yleistyminen ja Ranskan vallankumouksen symboliikka liikkeellepanivat voiman, joka jyräsi kauan hallinneet auktoriteetit ja saattoi tietoa näkyviin yhä useammalle. Rajatut yhteiskunnalliset kollektiivimme alkoivat tiedostaa heidän alistettua asemaansa, ja hahmottaa yhä paremmin ympäristöään ja osaansa maailmassa.

Teollinen vallankumous ja kapitalismin nousu loivat kuin uuden maailman, jossa alkoi vallita uudet pelisäännöt. Samoihin aikoihin tiede nosti yhä vahvemmin päätään ja tämän uuden paradigman sisällä teknologia alkoi kehittyä lähes eksponentiaalisesti. Kun monarkioita kaatui, valta siirtyi porvareille ja hallituksille. Kukaan silloisessa tietoisuustasossa ei voinut täysin ennustaa mitä tällaisesta toiminnasta seuraisi pidemmällä aikavälillä. Jatkoimme huoletta instituutioidemme kehitystä tukemaan tätä uutta ja ylpeästi noussutta järjestelmäämme; siirsimme katseemme yhä toiveikkaammin tulevaisuuteen; aloimme kuin luoda, kuten Francis Bacon (1561–1626) mahdollisuutta kuvasi, paratiisia maan päälle. Muun muassa John Locken (1632–1704) ja Adam Smithin (1723–1790) ajatukset vaikuttivat vahvasti liikkeeseemme, nostaen ihmisen luonnon yläpuolelle ja korostaen yksilön oikeutta riistää luonnosta sen mitä kykenee. Ajatuksen voi nähdä olleen omana aikanaan mitä järkevimmän kuuloinen; jokaisella on valta omien kykyjensä mukaisesti sen sijaan, että valta olisi vain sukulinjojen itsevaltijoilla. Nämä ideologiat olivat jo vahvasti adaptoitumassa jokapäiväiseen toimintaamme ja instituutioidemme periaatteiksi kun Thomas Robert Malthus (1766–1834) nosti ensimmäisenä ajatuksen resurssipulan mahdollisuudesta; miten eksponentiaalinen kasvu saattaa vaikuttaa yhteiskuntaan. Charles Darwinin (1809–1882) ja Alfred Russel Wallacen (1823–1913) evolutiivisen luonnonvalinnan hahmotus laskikin useimpien yllätykseksi ihmisen vain osaksi luontoa. Lähes koko tiedetyn historiamme ajan näköpiiriämme hallinneet itsekeskeisyyden ja omahyväisyyden sokeat kohdat alkoivat hahmottua useammallakin rintamalla. Toki nämä Malthusin ja Darwinin ja muiden ajatukset olivat yhä vain sanoja paperilla; mitään konkreettista ja todella kaikkiin vaikuttavaa ei vielä ollut näköpiirissä; todellisuutemme ja tekojemme seuraukset nähtiin vain spekulatiivisena kaikuna tulevaisuudesta, joilla ei ollut merkitystä silloisessa todellisuudessamme.

Globaali liike oli jo laitettu aluille. Valtioille ja hallintoelimille oli siirtynyt se valta, joka oli ennen itsevaltijoilla. Järjestelmä oli pystytetty ja sitä tukevat instituutiot perustettu. Imperialismi valoi tietä globaalille valtajärjestelmälle. Markkinatalous nousi nopeasti normiksi, ja talouskasvun tavoittelu yhteiskunnan menestyksen mittariksi. Koulujärjestelmä tuki uuden työvoiman syntymistä. Fordismi ja myöhemmin postfordismi takasivat tuotteiden entistä nopeamman valmistuksen ja jakelun. Myös media alkoi tukea järjestelmää ja sen tiedonvälitystä. Tieto alkoi tulla yhä relevantimmaksi, joskin samalla yhteiskuntaa jakavaksi ja sitä hallitsevaksi. Ne joilla oli rajattomampi pääsy tietoon, pääsy tietynlaiseen kasvu- ja opiskeluympäristöön, menestyivät paremmin järjestelmän sisällä. Samalla syrjittyjen ihmisryhmien oikeudet alkoivat kuitenkin myös nousta: naisten oikeudet alkoivat nousta tuhansien vuosien sorron jälkeen, näköpiirissämme olleet orjat vapautettiin ja ihmiset julistettiin tasa-arvoisiksi. Mutta yhä tämä oli sidottu järjestelmään, joka oli luonut mahdollisuuksien maailman ohella uudenlaista epätasa-arvoa, erityisesti globaalilla skaalalla. Tasa-arvon idea siirrettiin koskemaan vahvimmin niitä maita, jotka olivat menestyksekkäimmin adaptoineet uuden globaalin järjestelmän; ja huonoiten menestyneet olivat kuin uusia näkymättömissä toimivia orjia. Toisaalla Malthusin kaltaisia ajatuksia ja observaatioita luonnosta nousi yhä enemmän. Ilmastonmuutoksen silloin hyvin vielä etäisestä mahdollisuudesta kirjoitti ensimmäisenä John Tyndall (1820–1893).

Ihmiskunnan elo jatkui 1900-luvun alun sotienkin patistamana yhä valtio- ja yhtiökehitystä painottavammin. Vaikka silloinen tieto oli yhä suurin osin elämässään etuoikeutettujen saatavilla, alkoi tiedonleviäminen hiljalleen nousta. Korkeakoulutettujen määrä nousi, ja kaikenlainen tieto jalostui ja levisi yhä vahvemmin valistuksen, koulujärjestelmän ja median toimesta – ja sitä arvostettiin enemmän kuin koskaan myös siitä syystä, että se yhdistettiin järjestelmänsisäiseen hyvään elämään.

1990-luvun alussa uusi tulokas teki ensiesiintymisensä tässä yhtälössä. Internetistä oli ilmestyessään kuin monen sattuman kaupalla muodostunut täysin vapaa toimintaympäristö; patentteja ei ollut eikä palvelu maksanut itsessään juuri mitään. Tämän hiljalleen kasvaessa sen sisällä toimivat eivät olleet sidottuja enää oman maansa tai edes identiteettinsä rajoituksiin. 2000-luvulle tultaessa tuhansia vuosia vallinnut tiedon peittely, ensin monarkioiden ja sitten valtio- ja yhtiövallan taholta, alkoi rakoilla – verkosta oli kuin vahingossa muotoutunut liian vapaa entisiin valtarakennelmiin nähden; mikään ei jäänyt täysin huomaamatta tältä ihmiskunnan kasvavalta kollektiivilta. Muun muassa Wikipedia harvestoi kollektiivin voiman; se todisti hiljalleen ihmiskuntaa yhdistämään alkaneen ja yhä leviävän verkon potentiaalin. Wikileaks riisui hallituksilta ja yhtiöiltä salaisuudet. Kuin Ranskan vallankumouksessa ikään; hallitsijoilla ei enää ollut aseita suojautua kansan tuomitsevilta ja tarkkailevilta silmiltä. Kansainväliset ja valtiolliset hankkeet, kuten OLPC (One Laptop per Child) ja Intian Aakash-tablettihanke, alkoivat laajentaa tätä verkkoon ja tiedonmaailmaan pääsyä myös ihmiskunnan köyhemmille alueille. Olimme siirtymässä, ja nyt olemme siirtymässä, panoptikonista synoptikoniin: enää rajattu joukko ei tarkkaile kansaa, vaan kansa alkaa tarkkailla rajattua joukkoa. Ja kenties pian, nurkan takana, kaikki tarkkailevat kaikkia. Vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole enää kenellekään näkymätön, mikäli haluaa olla norminmukaisessa yhteydessä ihmisiin ja ihmiskuntaan. Tämä on se mullistus, joka on oman aikakautemme hallitseva liike; ihmiskunnan aikajanan seuraava merkitsevä piste.

Tietoisuuden kangertelevuus

Globaali kommunikaation verkkomme, joka yhä leviää laajemmalle, tuo hiljalleen näköalaa lähes kaikkeen tietoon, jota ihmiskunta on synnyttänyt ja synnyttää. Valitettavasti samalla pseudotiedon määrä kukoistaa vahvasti Internetissä. Elämme aikaa, jolloin menneisyyden auktoriteettien aiheellinenkin kyseenalaistaminen vaikuttaa luovan hyvin vainoharhaisia ihmisiä. 9/11 ei ollut uskonnollisten fanaatikkojen isku, vaan USA:n hallituksen rahaan sidottu yliampuva salajuoni; ilmaston lämpenemisen ihmisvaikutus on tieteilijöiden kansainvälinen rahaan sidottu salaliitto; evoluutioteoria on ”vain teoria”, ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Tällaiset ajatukset ja niiden pseudotieteelliset pohdinnat ja usein vain subjektiiviselta mutu- ja kokemuspohjalta muodostetut väittämät, väärinkäsitykset ja uskomukset ovat yllättävänkin hallitsevia Internetin uumenissa. Vaikka useat asiakirjat ja tieteelliset dokumentit alkavat hiljalleen olla kaikkien näkyvissä; vaikka tieto alkaa hiljalleen olla kaikkien saatavilla, meille on noussut uusi ongelma: ihmiset eivät ole medialukutaitoisia, eivätkä tieteenlukutaitoisia. Toisaalta tämä ei ole mikään uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa, Internet vain on tuonut tällaiset erityisen saataville ja kaikkien näkyville. Valitettavasti tämä samalla potentiaalisesti lisää niiden leviämistä. Hyvä asia kuitenkin on, että tällaiset asiat ovat nykyään näkyvillä; ne on nostettu pöydälle käsiteltäviksi, julkisen debatin alaisiksi. Ne eivät ole enää vain pinnan alla kyteviä aavistuksia, vaan julki tuotuja lauseita; informaatio on vapaata myös pseudotiedon osalta.

Voimme hyvin kuvitella miten verkkovertaisarviointi voisi ihanteellisesti toimia uskomattomin keinoin, mutta asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Nähdäkseni asia tuottaa haasteen erityisesti koulujärjestelmälle, jopa globaalilla skaalalla. Kriittisen medialukutaidon, jopa jonkinasteisen tieteenlukutaidon, implementointi tuntuisi olevan mitä oleellisin kehityskohde luodessamme sujuvaa ja kriittistä globaalin keskustelun ympäristöä. Valitettavasti edelleenkin hallitsevat sukupolvet elävät eri todellisuudessa kuin nousevat sukupolvet. He eivät koe tätä ongelmaa niin vahvasti, sillä eivät ole adaptoineet tätä uutta mediaympäristöä niin vahvasti lapsuudestaan lähtien, että näkisivät sen synnyttämiä uusia tarpeita. Oleellista tässä yhteydessä on, että mikäli pseudotiedon määrä, kuten esimerkiksi ilmaston lämpenemistä kohtaan, kasvaa hallitsemattomasti, voivat seuraukset olla geopolitiikan kentällä ja jopa ekosysteemin skaalassa merkittävät. Olisi erittäin tärkeä sitouttaa ihmisiä lukemaan ja tulkitsemaan tietoisen kriittisesti sitä tietoa, joka heidän ulottuvillaan yhä enemmän on. Lisäksi esimerkiksi median traditiona kulkeva lähteettömyyden perinne on myös osaltaan vaatimassa toimintatapojen muutosta, kun esimerkiksi parhaiten aikaansa seuraavissa blogeissa lähdeviitteet ovat jo paikoin hyvinkin normi. Eli ei ainoastaan yhtiöt ja lakijärjestelmät, vaan jopa vanhat mediajärjestelmät, ovat jääneet monelta osin kollektiivisen liikkeen varjoon omien traditioidensa muuttumattomuuden takia. Dynaaminen Internetin mediaympäristö ei ainoastaan ole enemmän sosiaalinen kuin traditionaaliset mediaympäristöt – vaan se on myös potentiaalisempi seuraamaan aikaa luomalla uusia innovaatioita kuin itsestään. Tämä eräänlainen innokkuus ja uutuuden pelottomuus, joka Internetissä vallitsee, tulisi vain kanavoida ja hallinnoida kollektiivisen produktiivisesti; johon näkisin media- ja tieteenlukutaidon lisäämisen erittäin tärkeänä komponenttina.

Ihmiskunnan liike jatkuu yhä eteenpäin enkä epäile hetkeäkään, ettei merkittäviä mullistuksia tule tapahtumaan puhuttelemiini asioihin nähden. Ainoat kysymykset ovatkin, että kauanko siinä kestää ja mihin se tarkalleen ottaen johtaa…

Anders Behring Breivik ja merkitsevät motiivit

An English translation of this text can be found here.

____________

Massamediassa on erikoistuttu löytämään kaikkein merkityksettömimmät syyt kauheille teoille, ja sivuuttamaan kaikkein merkityksellisimmät. Syytetään usein yksiselitteisen oloisesti yksittäisiä medialähteitä, kuten pelejä, elokuvia, kirjoja, kirjailijoita tai Internetiä – tai jopa välillisesti naisia.(1) Vaikka jokaisella näistä tekijöistä on osansa yksilön ajatusmaailman muotoutumisessa, ei mitään niistä voi yksistään ja yksiselitteisesti syyttää mistään yksittäisestä teosta. Lisäksi tapana tuntuu olevan heittää kaikki tappajat samaan kategoriaan. Tämä johtuu osittain lähes totaalisesta ymmärtämättömyydestä näitä asioita kohtaan, kuin myös osaltaan länsimaisen liberaalin kulttuurin kyvyttömyydestä käsitellä ja myöntää avoimesti sen omia, usein tabu-asemassa olevia heikkouksia. Tällainen kyvyttömyys on omiaan ruokkimaan lisää todellisuudesta irtaantuneita mieliä, jotka ovat aika ajoin valmiita tappamaan valtaideologiasta irtaantuneen ajatusmaailmansa, toiveidensa ja kokemansa ahdingon tähden.

Jokaisen ihmisen jokainen harkittu teko on monen ympäristöstä ammennetun tekijän monimutkainen summa, josta muodostuu tekijää ohjaava motivaatio ja maailmankatsomus. Merkittäviä maailmankatsomuksen rakentamista ohjaavia tekijöitä on toki lukuisia, kuten yllämainituiden medialähteiden lisäksi paljon merkityksellisemmät yksilön henkilöhistorialliset ja psykologiset tekijät. Tällaisia tekijöitä tässä kontekstissa ovat – seurustelusuhdehistorian lisäksi – esimerkiksi suhde vanhempiin, persoonallisuuden muotoutuminen, kohtaamiset eri kulttuurien edustajien kanssa, läheisten ihmisten ideologiat ja ajatukset, yhteiskunnan yleinen ajanhenki, sekä tarvittaessa mahdollisuus huonoilta vaikutteilta pelastaville tekijöille. Mutta vain näiden lukemattomien eri ajatusmuotoutumislähteiden kautta jo muotoutunutta maailmankatsomusta tutkimalla voimme hahmottaa mikä tekijää todella motivoi; minkä merkitsevien ajatusten varassa hänen tekonsa nykyään ohjautuvat. Yksittäiset harrastukset ovat hyvin pieni osa tässä laajemman kuvion palapelissä.

 

Vuonna 2011 Norjassa

Norjan isku tullaan muistamaan samaan tapaan kuin 9/11 muistetaan; voimme jo kuvitella miten päivämäärä 22.7.2011 on piirtynyt muistiimme. Vaikka uhriluku ei ole yhtä runsas kuin syyskuussa 2001, puhumattakaan laajoista levottomuuksista ja muista lukemattomia henkiä vaativista tragedioista ympäri maailman, isku merkitsee skandinaavisissa maissa ja Euroopassa kuitenkin väistämättä huomattavaa kulttuurisen ilmapiirin muutosta ja tunnelatausta.

Suomalaisille merkittävästi, Anders Behring Breivik (1979-) on hyvin erilainen kuin Pekka-Eric Auvinen (1989–2007) tai Matti Saari (1986–2008) koskaan olivat. Itse asiassa, hän on toistaiseksi hyvin ainutlaatuinen joukkomurhaaja – jopa ensimmäinen laatuaan. Tämä ei toki hetkeksikään alenna Saaren tai Auvisen tekojen tuomittavuutta; tämä tarkoittaa vain, että Breivikin ideologia ja tekojen suunnittelumotiivit ja suunnittelun kestoaika – kuin myös uhriluku – on muihin tämän maailmankolkan viimeaikaisiin joukkomurhaajiin verrattuna aivan toista luokkaa.

Breivik tappoi Norjan pommi-iskussa ja ampumistapauksessa ainakin 77 henkilöä, sekä haavoitti ainakin 94, joista suuri osa lapsia ja nuoria. Tämän jälkeen hän antautui hyvin halukkaasti. Kysymys kaikkiin näihin asioihin on useimpien mielessä ”miksi?”. Breivik on itse kommentoinut asianajajansa välityksellä, että teko oli ”julma, mutta tarpeellinen”. Laajempi vastaus tähän on tulossa myöhemmin, kun Breivik puhuu oikeudessa, ilmeisen yhteistyöhaluisesti – mikäli siis oikeudenkäynnistä tehdään Breivikinkin toiveiden mukaisesti avoimin ovin käytävä. Mutta jo nyt hänen, tai hänen ja monen muun tahon(2), kirjoittama yli 1500-sivuinen perusteellinen manifesti, ”2083 – Euroopan itsenäisyysjulistus”, sekä YouTube-videomuodossa(3) toteutettu tiivistelmä, antaa paljon vastauksia. Vaikka yhä paljon on sanottavaa myös poliisien ja median toimista tapauksessa, keskityn Breivikin päätä särkevän ideologian puimiseen.


Loputtomia sivuja ja punaisia lankoja

Selaillessa jättimäistä manifestia, jonka kirjoittaminen aloitettiin vähintään kolme vuotta sitten, voi jo hahmottaa jotain punaisia lankoja. Breivik näyttäisi olevan nationalisti ja kristitty, joka vihaa yli kaiken muslimien Euroopan kansoitusta, sekä sitä hallitsevaa monikulttuurisuuden ideologiaa, joka maahanmuuton sallii. Breivik puhuu tästä hallitsevasta ideologiasta muun muassa termein ”vasemmiston aate” sekä ”kulttuurinen marxismi”. Breivik haluaa säilyttää konservatiivisia arvoja, kuten ”kristillisiä kulttuurisia arvoja” sekä kannattaa Euroopan isolaatiota ja sen ”alkuperäiskansojen yhdistymistä” – ja hän vaikuttaa kannattavan myös muiden maailman ”alkuperäiskulttuurien” isolaatiota. Hän näkee, että tämän ongelman – Euroopan alkuperäisväestön sekä muslimien Euroopan kansoitusliikkeen välillä – voi ratkaista vain sodalla muslimeja ja eurooppalaisia monikulttuurisuutta liputtavia tahoja vastaan; ”ennakoivalla Euroopan Sisällisodalla” (”pre-emptive European Civil War”). Tämä sota alkoi hänen kirjoitusten mukaan 1999, kun NATO pommitti serbijoukkoja entisessä Jugoslaviassa. Häntä kiehtoo suuresti ajatus vallankumouksesta, ja hän vetää suurta inspiraatiota historian menneistä vallankumouksista. Mainittavasti hänellä tuntuu olevan myös jonkinasteinen fetissi mitaleita ja ansiomerkkejä kohtaan. Joka tapauksessa, tämä hänen fantasioima sota jakautuisi kolmeen osaan, loppuen vuonna 2083 ”ihanteellisimmin” kulttuurimarxistien teloitukseen ja muslimien karkotukseen. Erittäin oleellisesti isku, jonka Breivik toteutti, oli siis isku Norjan maahanmuuttoa sallivan vasemmiston nousevaa sukupolvea vastaan.

”unity not diversity –
monoculturalism not multiculturalism –
patriarchy not matriarchy –
european isolationism not european imperialism”

“nationalismi vastaan internationalismi”

Tämä on tiiviisti se ideologia, joka Breivikin ajatusmaailmaa hallitsee. Lisäksi selviää, että Breivik arvostelee erittäin vahvasti myös muun muassa EU:ta, Yhdysvaltojen omaa etua tavoittelevaa kapitalismia, feminismiä, egalitarismia, humanismia, globalisaatiota ja poliittisen korrektiuden hallitsevuutta. Valitettavasti manifesti ei rajoitu vain kuvailemaan tätä. Sen lisäksi se tarjoaa hyvin pitkänoloisesti hahmoteltua strategista suunnitelmaa aina vuoteen 2083 asti: ideologisen selkärangan kera historiallisen ja futurologisen viitekehyksen, raamatuntulkinnallisen liikettä kannustavan näkemyksen, listaa strategisista iskukohteista (myös Suomesta), listaa iskustrategioista, rahoitusstrategiaa, monia pomminteko-ohjeita, IP-salausohjeita, muita identiteetin salausohjeita, listaa liikkeen ”hengenheimolaisjärjestöistä” (myös Suomesta), ja jopa muun muassa initiaatioriitin miten tulla osaksi ”PCCTS, Knights Templar” – organisaatiota (Temppeliherrain ritarikuntaa, lat. Pauperes Commilitones Christi Templique Solomonici) (4).

Breivik puhuu ritarikunnan yhteydessä synonyymisesti myös ”Länsieuroopan kulttuurimarxismin/monikulttuuristen diktaattorien Eurooppalaisesta vastarintaliikkeestä” (”European Resistance Movement and the liberation of Western Europe from the cultural Marxist/multiculturalist dictatorships”) sekä ”Euroopan vastarintaliikkeestä/alkuperäisasukkaiden oikeusliikkeestä” (”The European Resistance Movement/Indigenous Rights Movement”). Hän käyttää myös ilmaisua ”Pan-Eurooppa”, joka on ilmeisesti tyypillinen ilmaus uudemmassa uusnatsiliikkeessä – havaittuna niin Yhdysvalloissa, Euroopassa kuin Venäjälläkin(5). Oleellisesti Breivik kuitenkin kieltää olevansa uusnatsi, koska ei omaa vihaa juutalaisia kohtaan; jonkalainen viha sallisi todellisten uusnatsien tekevän yhteistyötä muslimien kanssa yhteisen aatteen nimissä. Lisäksi hän alleviivaa miten hän tekee yhteistyötä intialaisten, juutalaisten ja chileläisten kanssa, sekä kannattaa Israelin aatetta – toisin kuin uusnatsit. Lisäksi hän kuvaa olevansa homojen oikeuksien kannalla, sekä olevansa antirasisti ja antifasisti. Oleellisesti hänen ideologiansa ja tekonsa pitkäjänteinen suunnittelu on oman tulkintakehyksensä sisällä hyvin rationaalista ja tiedostettua, josta syystä häntä ei välttämättä määritellä mielisairaaksi.(17, 18)

Manifestia on ehditty jo kuvailemaan osittain Theodore ”Unabomber” Kaczynskin manifestin kopioksi, koska Breivik lainasi suoraan joitain lauseita tämän manifestista, korvaten esimerkiksi ”vasemmisto” – termiä kulttuurimarxismilla ja ”musta ihminen” – termiä muslimilla. Kaczynski oli huomattavasti äärimmäisen teknologiavastainen, jota taasen Breivik ei samaan tapaan merkittävissä määrin tunnu olevan. Huomattavasti Kaczynskin ideologian kokonaisuus upposi myös huonosti mahdollisille kopioijille, sillä kiihkoista teknologiavastaisuutta ei vain helposti löydä siinä vahvuudessa, että syntyisi paljon uusia Kaczynskin ideologiaan pohjautuvia tekoja. Joitain tekstiosia Breivik kuitenkin kopioi. (ks. myös PPS) Mutta huomattavasti tällainen lainaus ei alenna tekstin implikaatioita ollenkaan. Kaczynski oli uskonnoton, ja pelkästään se fakta, että Breivik tuo oleellisesti peliin uskonnon, tekee hänen tekstistään paljon vahingollisemman.


Breivikin perintö

Pelkästään se, että Breivik esittää kristinuskon inspiraatioksi ja sellaisen marttyyriuden esikuvaksi, joka sallii muslimien syrjinnän, ja syvällisen dikotomian muslimien ja muiden ihmisten välillä, on omiaan ruokkimaan globaalisti jatkuvia verisiä uskonsotia kristittyjen ja muslimien välillä(6). Eikä ainoastaan ruokkimaan muslimeja; Breivik saattoi toimillaan tuoda myös uudenlaisen kristillisvaikutteisen ääriliikkeen Eurooppaan. Hänen ansiosta uskonnollisin syin innoittuneella terrorismilla ei ole enää siinä pitkään vallinneita, stereotyyppisiä kasvoja.(7) Lisäksi Breivik pakottaa tähän kuvioon mukaan myös islamia ja maahanmuuttoa kritisoimattomat tahot – vähintäänkin vaadittujen uhrien listalla. Tämä on osittain suoraa seurasta siitä, mistä yhdysvaltalainen neurologi ja filosofi Sam Harris puhuu kirjoissaan ”Uskon loppu” ja ”Letter to a Christian Nation”(8), sanoen tähän asianhaaraan liittyen muun muassa:

Poliittinen korrektius ja rasisminpelko ovat saaneet monet eurooppalaiset vastahakoisiksi ehkäisemään joukossaan kulkevien ääriuskovaisten kauhistuttavia uskonnollisia sitoumuksia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ainoat julkisuuden henkilöt, joilla on ollut rohkeutta puhua rehellisesti islaminuskon muodostamasta uhasta eurooppalaiselle yhteiskunnalle, näyttävät olevan fasisteja. Tämä ei enteile hyvää sivilisaation tulevaisuudelle. (Letter to a Christian Nation, Vintage Edition, s. 84-85)

Vaikka Breivik ei ole välttämättä yksiselitteisesti fasisti, hän kuuluu selkeästi tuohon Harrisin puhuttelemaan kastiin, oleellisesti omatoimisesti lisäten myös omanlaisensa äärikristillisyyden uhaksi nyky-Euroopan arvoille ja turvallisuudelle.

On oleellista ymmärtää, että islaminusko todellakin leviää Eurooppaan, ja radikaaleimpien väestöennusteiden jatkuessa siitä tulee jopa alle 30 vuodessa valtauskonto jossain osin Länsi-Eurooppaa – sillä muslimien syntyvyys on selkeästi korkeampi kuin Euroopan kantaväestön. Suuri osa väestöennusteista on kuitenkin huomattavasti maltillisempia, joskin silti muslimien osuutta selkeästi kasvattavia.(14) Tämä asia huolestutti erityisellä tavalla Breivikiä. Oleellisesti jonkinlainen huoli on siltä osin perusteltua, että islaminuskolla on selkeästi ollut vaikeuksia adaptoida länsimaisen sivistyksen arvoja, sen pitäessä merkittävin osin yhä kiinni muun muassa kunniaväkivallasta, jopa kunniamurhista, apostasiarangaistuksista, pakkoavioliitoista sekä yleisesti esimerkiksi naisten ja juutalaisten alempiarvoisesta asemasta. Näitä asioita, ja paljon kuvottavampiakin arvoja liputtavan šari’an ”osittaista” käyttöönottoa on jopa Suomessa ehdoteltu.(15, 23) Lisäksi esimerkiksi Isossa-Britanniassa on edelleen vallassa koulujen uskontunnustus ja jopa erilliset uskokoulut, joita eri uskovaiset käyvät; ei yhtä selkeästi yhteistä koulujärjestelmää ja uskontunnustusta – joka ylläpitää vahvasti risteäviä arvomaailmoja.(16) Nämä asiat, jotka ovat selkeitä uskontojen sisäisten ja niiden välisten epätasa-arvojen seurauksia, eivät tietenkään hetkeksikään oikeuta kenenkään tappamista: on selvää, että väkivalta vain lietsoo väkivaltaa – sen lisäksi, että se on yksinkertaisesti moraalitonta. Mutta samalla tämä tarkoittaa sitä, että meillä on Euroopassa käynnissä kulttuurien kohtaamiseen liittyvä dilemma, jota kukaan ei pyri todella selvittämään. (17)

Liberaalit arvot todellakin paradoksaalisesti sallivat niiden vastaisten arvojen rantautumista Eurooppaan. Tämä mahdollistaa Breivikin kaltaisten vasta-jihadististen(11) iskujen tapahtumisen yhä tulevaisuudessakin. Mikäli tähän ei puututa erityislaatuisen syvällistä keskustelua herättämällä, joka johtaa merkittäviin poliittisiin päätöksiin ja kulttuurisiin symbiooseihin, on Breivikin ideologian seurauksella tehdyt iskut tulevaisuudessa ennemminkin takuu kuin todennäköisyys. Osaltaan tästä asiasta kertoo myös oikeistopuolueiden nousu läpi Euroopan, sekä esimerkiksi ajankohtainen Homma-foorumi: Breivikin ideologia vie vain ajanmukaisesti näiden ajaman asian askelta pidemmälle vedetylle, konkreettisemmalle ja epätoivoisemmalle tasolle.


Uskonto, taivaalliset palkinnot ja marttyyrius – Jumala on uskojan puolella

Lauantai, Kesäkuun 11. – Päivä 41: … Rukoilin tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Selitin Jumalalle, että jos hän ei halua marxisti-islamilaisen liittouman ja erään islamilaisen Euroopan vallankaappauksen täydellisesti tuhoavan Eurooppalaista kristikuntaa seuraavan sadan vuoden aikana, hänen täytyy varmistaa, että soturit jotka taistelevat Eurooppalaisen kristikunnan puolesta pääsevät voitolle. Hänen täytyy varmistaa, että onnistun tehtävässäni ja tällä tavoin inspiroin tuhansia muita konservatiiveja/nationalisteja; anti-kommunisteja ja anti-islamisteja läpi Eurooppalaisen maailman. (s. 1459-1460)

Perjantai, Heinäkuun 22. – Päivä 82: … Minulla on tarpeeksi materiaaleja yli 20 räjähdykseen. … Tämä on kaikki-tai-ei-mitään -suunnitelma. … Ensimmäiset naamiaiset tänä syksynä, pukeutuneena poliisiksi. Saavun arvomerkkien kanssa … Tulee olemaan mahtavaa kun ihmiset ällistyvät …

Sivuhuomautus; kuvittele mikäli virkavalta vierailisi luonani seuraavien päivien aikana. He luultavasti saisivat väärän idean ja luulisivat, että olen terroristi… (s. 1470-1471)

Nämä lainaukset Breivikin manifestin päiväkirjaosiosta alleviivaavat hänen kokemaansa uskovaisuutta, sekä ajatusta, että hän ei miellä itseään terroristiksi – joita asioita hän vahvistaa useassa kohtaa tekstiään. Hän on selkeästi myös huomionhakuinen; julkisuudenhakuinen. Hän kuvailee itseään tekstissä muun muassa ”todelliseksi eurooppalaiseksi sankariksi”, ”kristillisyyden pelastajaksi”, sekä ”Eurooppalaisen kulttuurikonservatismin suurimmaksi puolustajaksi sitten 1950”. Hän mieltää itsensä luultavasti muun muassa kulttuurikristilliseksi vapaustaistelijaksi ja nykyaikaiseksi ritariksi, ristiretkeilijäksi. Oleellisesti jonkinlaisiksi vapaustaistelijoiksi mieltävät itsensä myös islamilaiset terroristit – jotka tosin myös todella uskovat saavansa takuun taivaspaikasta itselleen ja perheelleen, Allahilta, Hadithin pyhiin sanoihin turvautuen. Mitä Breivik tavoittelee, muuta kuin ”eurooppalaisen kulttuurin pelastamista”? Vaikka hän olisikin ”maltillinen kristitty”, kuten väittää olevansa, on tällaisen määritelmä selkeästi liukuvaa. On epäselvää miten kristitty tai uskovainen Breivik todellisuudessa on, ja tutkittaessa hänen manifestiaan tästä kysymyksestä syntyy hyvin moniselitteinen ja ristiriitainen kuva; kenties turvallisinta on kutsua häntä kristillisyyteen kallistuvaksi agnostikoksi – jota uskonnottomampi hän joka tapauksessa ei tunnu olevan.

Manifestissa mainitaan muun muassa miten;

… Sekulaaristunut kulttuuri on hedonistista ja arvostaa vain sen nykyistä elämää, koska se ei usko kuolemanjälkeiseen. Tämä on miksi se antautuu kuoleman uhan alla, koska elämä on ainoa asia mitä sillä on menetettävänä. Tämä on miksi se hyväksyy alistumisen taistelematta sen vapaudesta. … (s. 653)

Myöhemmin samaa ajatusta vahvistetaan;

… Sekularistit vaikuttavat minusta vähemmän innokkailta taistelemaan. Koska he eivät usko kuolemanjälkeiseen, tämä elämä on ainoa asia mitä heillä on menetettävää. Näin ollen he mieluummin hyväksyvät alistuksen kuin taistelevat. … (s. 708)

Myöhemmin todetaan, että;

… saattaa olla pragmaattista uskoa kuolemanjälkeiseen, sillä se tekee sinusta tehokkaamman sotilaan. Mitä pelottomampi henkilö on, sitä tehokkaampi hän on soturina. Henkilö, joka uskoo kuoleman olevan ikuinen, on luultavasti pelokkaampi kuin yksilö joka uskoo kuolemanjälkeiseen. Ja kuten tiedämme; pelko on myrkkyä taistelussa ja se aiheuttaa sekaannusta ja empimistä. Hengellisesti varma yksilö, joka ei pelkää mitä häntä odottaa, pelkää vähemmän todennäköisesti kuolemaa ja näin ollen toimii itsevarmemmin ja ammattimaisemmin sodankäynnissä. Sellaisenaan (ja pragmaattisesti tarkasteltuna), uskonto on oleellinen sodankäynnin komponentti, mutta VÄLTTÄMÄTÖN marttyyrioperaatioissa. (s. 1347)

Jo tämä ajatus yksistään tuntuu innoittavan Breivikiä (pyrkimään) uskomaan kuolemanjälkeiseen – sekä mahdollisesti perustelemaan kantaansa myös tämän kautta. On toki mahdollista, että Breivik käyttää tällaista esitystapaa vain laajasti retorisena keinona strategisista syistä, kuten Hitler mahdollisesti teki. Mutta tämä ei poista sen vaikutuspotentiaalia todella uskovaisiin oikeistolaisiin.

Oleellisesti, Breivikin kuitenkin jonkinlaista uskoa vahvistaa muun muassa se tunnelataus, joka ilmenee hänen tekstissään, pohtiessaan miten musiikin avulla voi ”motivoida/indoktrinoida” itseään vuosia. Hän listaa joitain lempiartistejaan sekä -kappaleitaan, koostuen pääasiassa klassisesta musiikista. Esimerkiksi Helene Bøkslen häntä inspiroinutta musiikkia videopelistä “Age of Conan” hän ihailee tämän ”norjalaisen vanhan kielen” ja ”eeppisyyden ja voimakkuuden” ansiosta(9), sanoen että nämä kappaleet ovat jopa sen arvoisia että niitä voisi soittaa marttyyrioperaatiossa (”Sagan ja Clint Mansellin lisäksi”). Mahdollisesti Bøkslelta mainitsemiaan kappaleita(10) kuunnellessa, hän kirjoitti:

Kuvittele seuraava: tehtäväsi lopulla, kun olet suorittanut sinun ensisijaisen tavoitteesi – kuvittele olevasi taistelemassa elämästäsi järjestelmänpuolustajien jahtaavaa laumaa vastaan (tai kuten minulla on tapana puhutella heitä: aseistautuneita monikulttuurisen järjestelmän puolustajia vastaan, joita kutsutaan myös poliisiksi). Yrität välttää yhteenottoa, mutta lopulta he onnistuvat piirittämään sinut. Kuulet tämän laulun kun painat eteenpäin heitä kohti tuhotaksesi yhden heidän sivustasta, ampuen päälaukaukset kahteen viholliseesi verisessä innossa, yrittäen selvitä. Tämä enkelimäinen ääni laulaa sinulle taivaista, vahvistaen sinun päättäväisyyttä toivottomassa taistelussa. Sinun viimeinen epätoivoinen iskusi tappaa vielä kaksi vihollistasi. Mutta se ei ole tarpeeksi, sillä olet nyt täysin piiritetty; sinun hetkesi on koettanut. Tämä ääni on kaikki mitä kuulet kun valo muuttuu pimeydeksi ja astut sisään Taivasten Valtakuntaan. Tämä on varmasti kaikkein loistokkain tapa lunastaa marttyyriuden kunnia taistelussa. (s. 1516)

Tuntuisikin, että hän elättelee aika ajoin ideaa, toivetta, mahdollisuutta, pragmaattista potentiaalia kuolemanjälkeisestä elämästä ja palkinnosta, enemmän kuin fundamentalistisesti uskoo siihen. Erittäin oleellista lisäpontta Breivikin uskonhaluun tuo myös esimerkiksi hänen PCCTS, Temppeliherrain ritarikunnan kuvailema vala ja initiaatioriitti, joka on ”välttämätön” ja joka ”pohjautuu alkuperäisten Temppeliherrain valalle”. Tämän riitin kuvailu alkaa sen tarkoituksen kuvailulla:

Tämän riitin tarkoitus on luoda ja virallistaa sinun sitoutumisesi PCCTS, Temppeliherrain ritarikunnan aatteeseen. Teet myös kirjaimellisesti verivalan toisen puolen kanssa; sinun esi-isiesi, menneiden marttyyrien ja Jumalan kanssa. Tarjoat heille keskeisen osan koko olemassaolostasi vastineena kuolemattomuuden lahjasta ja paikasta ikuisessa valtakunnassa.  Vannot uskollisuutta PCCTS, Temppeliherrain ritarikunnalle, Oikeuden Ritaritovereillesi, kansallesi, ja esi-isiesi toiveille sekä Jumalalle. Sinun valasi sitouttaa sinut toimimaan epäitsekkäästä kun tarjoat heille uskollista palvelusta kuolemaan saakka. (s. 1117)

Tämän jälkeen tämä hyvin islamin äärinäkemyksiä muistuttava vala jatkaa kuvailua, miten valantekijän tulee käytännössä unohtaa ”tavallisen sekulaarisen elämän” houkutukset – kuten ammattien, rahan, perheen, ystävien tai tyhjänpäiväisten harrastusten houkutukset – ja sitoutua täysin valaan. Se myös toteaa:

Riitti on monella tapaa kuolemarituaali, jossa murrat sinua painavat kahleet ja nouset kuolemattomana, täysin valmistautuneena kuolemanjälkeiseen elämään. (s. 1117)

Valan jälkeen valantekijä “nousee Oikeuden Ritarina ja saavuttaa varmistuksen taivaspaikasta marttyyrinä, ideologisen ja sotilaallisen varmuuden, pelottomuuden sekä järkkymättömän omistautumisen.” Tämän valankuvailun jälkeen teksti jatkaa itse riitin kuvailua, johon liittyy muun muassa kynttilä, pääkallo, valkoiset hanskat, miekka ja himmeästi valaistu ympäristö, sekä itse valan tekstin lukeminen, jossa valanvannoja sitoutuu muun muassa pitämään Euroopan alkuperäisväestön hallussa vaikka kunnialliseen marttyyrikuolemaan saakka;

…maani suvereniteetin, kansani vapauden, perheeni ja ystävieni, heidän lapsien ja lapsenlapsien tähden, säilyttääkseni kristikunnan kulttuurini, ja kaiken mitä arvostan.

Pyrin olemaan todella peloton ritari ja varmistettu joka sivustasta, sillä sieluni on suojeltuna uskonvoiman haarniskalla, totuudella, ideologisella varmuudella ja oikeudenmukaisella aatteella, aivan kuten ruumiini on suojeltuna teräshaarniskalla. Minä olen näin tuplasti aseistautunut, eikä minun tarvitse pelätä demoneja eikä miehiä.

Elin tai kuolin, totuus on puolellani, meidän kamppailumme on selviytyminen ja taistelu orjuutuksen vapautuksesta. Mikä kunnia onkaan palata sellaisesta taistelusta voitokkaana! Kuinka siunattua onkaan kuolla siellä marttyyrinä! Kuinka turvattu onkaan elämä kun omatunto on virheetön! Todellakin, kuinka turvattu elämä onkaan kun kuolemaa odottaa ilman pelkoa; tai pikemminkin kun sitä haluaa tunteella ja syleilee kunnioituksella!

Tämä vala lausutaan äänekkäästi, ja sitä todistaa läsnä olevat Ritarit, esi-isien henget, menneisyyden marttyyrit ja Isä, Poika, ja Pyhä Henki. Allekirjoitan tämän valan ja vahvistan sen verelläni.

[Mikäli kandidaatti on yksin, ilman muiden Oikeuden Ritarien läsnäoloa; hän tekee pienen viillon sormeensa ja sinetöi tämän dokumentin veripisaroilla (muutama on tarpeeksi), ja sitten polttaa sen käyttäen kynttilänliekkiä.]

[Kandidaatti voi nyt nousta, sillä hän on nyt Oikeuden Ritari.] (s. 1121)

On oleellista, että ajatukseen fataalista marttyyriudesta, mikäli tähän ajatukseen ei liity suurta ja käsittelykyvytöntä epätoivoa oman elämän tai yhteiskunnan yleistä tilaa kohtaan – kuten on vahvasti nähtävissä esimerkiksi Auvisen ja Saaren tapauksissa – liittyy asiaan aina toiveet palkinnosta kuoleman jälkeen. Breivik on selkeästi valmis kuolemaan ”puhtaan” Euroopan tähden; ja saamaan tätä kautta myös mahdollisen, syvästi toivotun palkinnon kuoleman jälkeen. Hän ei ole yksinkertaisesti epätoivossa yhteiskunnan nykytilanteen varjossa, hän luulee todella selvittäneensä siihen ratkaisun – joka pohjautuu järjestäytyneeseen väkivaltaan, muslimivihaan, kristinuskon hyväksikäyttöön ja nationalismiin; sekä hänen julistamaansa ennakoituun Euroopan sisällissotaan. Jokainen mainittu aate on tässä yhteydessä fundamentalistista ja globaalilla skaalalla jatkuvaan uskonsotaan yhdistettävää – vaikka Breivik ei itse vahvasti uskoisikaan. Breivikin toimet ovat merkittävissä määrin vastaseuraus muslimien jihadille, ja hänen ajatuksensa ovat potentiaalisia inspiroimaan monia.(6)

Kenties todellisin kuva Breivikin uskoista löytyy tästä lainauksesta, joka todella tukee hänen strategista uskonkäyttöään retorisena aatteen vahvistusliikkeenä, sekä kuitenkin tietynlaista palavaa haluaan uskoa:

En aio teeskennellä, että olen todella uskonnollinen henkilö, sillä se olisi vale. Olen aina ollut hyvin pragmaattinen ja saanut vaikutuksia sekulaarisista ympäristöistäni. Menneisyydessä, muistan ajatelleeni;

”Uskonto on vain tuki heikoille ihmisille. Mitä mieltä on ajatella uskovansa korkeampaan voimaan, mikäli sinulla on luottamusta itseesi!? Säälittävää.”

Ehkä tämä on totta monissa tapauksissa. Uskonto on tuki monille heikoille ja monet syleilevät uskontoa itseä palvelevista syistä, lähteenä josta vetää mentaalista voimaa (ruokkiakseen heidän heikkoa emotionaalista tilaa esimerkiksi sairauden, kuoleman tai köyhyyden jne. aikana). Koska en ole tekopyhä, sanon suoraan että tämä on myös minun agendani. Tosin, en ole vielä tuntenut tarvetta pyytää Jumalalta voimia… Mutta olen aika varma, että rukoilen Jumalaa syöksyessäni läpi kaupunkini, aseet paukkuen, 100 aseistetun järjestelmänsuojelijan jahdatessa minua, aikomuksenaan pysäyttää ja/tai tappaa minut. Tiedän, että on 80 % + mahdollisuus, että tulen kuolemaan operaation aikana, sillä minulla ei ole aikomusta antautua heille ennen kuin olen toteuttanut kaikki kolme ensisijaista tavoitettani JA bonustehtävän. Kun panen tämän alulle (olettaen, että minua ei ole pidätetty sitä ennen) on 70 % mahdollisuus, että suoritan ensimmäisen tavoitteeni, 40 % mahdollisuus toiseen, 20 % kolmanteen sekä pienempi kuin 5 % mahdollisuus, että saavutan bonustehtävän. On todennäköistä, että rukoilen Jumalalta voimia jossain kohdin operaatiota, kuten ajattelen että useimmat ihmiset siinä tilanteessa tekisivät. … Jos rukoileminen toimii ylimääräisen mentaalisen avun tai rauhoituksen lähteenä se on kaikista pragmaattisin asia tehdä. Saanen tämän selville… Jos on olemassa Jumala, tulen olemaan sallittu astumaan taivaaseen kuten kaikki muut kirkon marttyyrit menneisyydessä. (s. 1345-1346)

Vaikuttaakin siltä, että Breivik on saattanut ”vain” tarttua Pascalin vedonlyönnin syöttiin, samalla halunaan uskoa ja saada siitä voimia omaan marttyyriuteensa. Hän suhtautuu selkeän obsessiivisesti ajatukseen marttyyriudesta. Kenties hän on saanut seuraamiltaan blogaajilta ja fundamentalistikirjoittajilta(21) pakottavan tarpeen takertua ideaan kuolemanjälkeisestä, vaikka ei täydellisesti ajatusta sulattaisikaan. Tosin, hän tuntuu mieltävän, että kykenee saamaan rukouksista sellaista voimaa, jota ei niitä ilman omaisi. Joka tapauksessa Breivik on yleisesti ottaen monessakin asiassa ristiriitainen, monitulkintainen, ja – todellakin – tekopyhä, hieman kuin ne pyhät kirjat, jotka häntä selkeästi kuitenkin mietityttävät.

Oleellista toki kuitenkin on, että Breivik itse pitää itseään kristittynä, sanoen muun muassa:

Suurin osa niin sanotuista agnostikoista ja ateisteista Euroopassa ovat tietämättään kulttuurillisia konservatiivisia kristittyjä. Mikä siis erottaa kulttuurikristityt uskonnollisista?

Jos sinulla on henkilökohtainen suhde Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan, olet uskonnollinen kristitty. Minulla itselläni ja monella kaltaisellani ei välttämättä ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan. Me uskomme kuitenkin kristillisyyteen kulttuurillisena ja sosiaalisena identiteettinä ja moraalisena ohjelmana. Tämä tekee meistä kristittyjä. (s. 1309)

Kaikessa tässä ristiriitaisuudessa Breivik vaikuttaa kristinuskoon kallellaan olevalta agnostikolta, jonka usko on kenties kirjoitusprosessissa heilunut niin suuntaan kuin toiseen. Oleellisesti tässä prosessissa hänen voi nähdä edustavan myös ”vain” jonkinasteista skandinaavista tapakristittyä – joskin jotkut hänet tunteneet ovat kertoneet hänen olevan ”kristitty ja uskonnollinen”(19).

Mutta tulisi olla sanomattakin selvää kuinka ristiriitainen ja aikansa nähnyt moraalinen ohjenuora yli 2000 vuotta vanha Raamattu on, ja näin ollen miten heikko edes ajatus siitä ”moraalisena ohjelmana” on.(24) Ei ole ihme mikäli sellaisen varjolla yksiselitteisesti toteutettaisiin tappavaakin syrjintää – kuten on tapahtunut esimerkiksi länsimaisen orjuuden historiassa, naisten oikeuksien historiassa sekä yhä nykyään joissain traditionaalisemmissa maissa, ja uskonsodissa.

Välillä Breivik sanoo myös tieteestä asioita, kuten:

Mitä tulee kirkkoon ja tieteeseen, on oleellista, että tiede ottaa kiistämättömän etusijan raamatullisiin oppeihin. Eurooppa on aina ollut tieteen kehto, ja sen tulee aina jatkaa sellaisena.

Mitä tulee henkilökohtaiseen suhteeseeni Jumalan kanssa, en luultavasti ole ylen uskovainen. Olen ensisijaisesti logiikan mies. Tosin, olen monokulttuurisen Kristillisen Euroopan kannattaja. (s. 1405)

Kukaan edellisiä lainauksia lukenut, ja tieteisiin todella perehtynyt, ei voi pitää näitä hänen tulkintoja omista näkemyksistään muuta kuin armottoman ristiriitaisina.(12, 22) Lisäksi hän ei selkeästi ymmärrä (luonnon)tieteen perustavista metodeista juuri mitään, mikäli välillä puhuu varmanoloisesti kuolemanjälkeisestä elämästä ja vieläpä palkinnosta, ja sen jälkeen ilmaiseekin yksiselitteisesti kannattavansa tieteen metodeja. Jo pelkästään se, että hän ilmaisee muslimien olevan muita ihmisiä alempiarvoisia, kielii syvällisestä ymmärtämättömyydestä lähes jokaista olemassa olevaa tieteenhaaraa kohtaan – ja edustaa pitkään maailmaa jakanutta, pitkälti uskonnollisiin eroihin pohjautuvaa, sisäryhmä-/ulkoryhmä -ajattelua. Tämä on vastavuoroisesti yhtenevää islamin näkökannan kanssa kristityistä länsimaalaisista.

Kutsu todellisuuteen

On selvää, että ilman näitä harhaisia uskoja – ilman todellisuudesta irrottautuneita uskoja – Breivikin tapaiset massamurhaajat eivät hallitsisi maailmamme väkivaltaisten kuvottavuuksien areenaa läheskään niin antaumuksella, kuin nykyään tekevät. Psykologinen epätoivo ja käsittelykyvyttömyys ihmiskunnan ongelmien takia ovat ymmärrettävää yhteiskunnan itsensä synnyttämän ahdistuksen varjossa, ja siihen tulee puuttua sitä koskevista syistä. Mutta uskonnollisuudesta kumpuava väkivalta, ja sillä edes etäisesti perusteltu ja motivoitu väkivalta, johon tuntuu aina vahvasti liittyvän kuvitelmat kuolemanjälkeisestä sekä selkeä tieteellinen ymmärtämättömyys tai epätietoisuus, luulisi suhteellisen pitkälle sekulaaristuneissa ja yhtenäisen koulujärjestelmän skandinaavisissa maissa olla suhteellisen helposti estettävissä: kaikkien jumalien kuoleman kuuluttamisella ja havaittuun todellisuuteen pohjaavan järjen levittämisellä koulujärjestelmässä.

Koska vanhempien ja muun lapsen ympäristön kyvyistä ei voi olla varmuutta, koulujärjestelmän tulisi opettaa myös sellaista todellisuuteen pohjautuvaa etiikkaa ja moraalifilosofiaa, kuin mitä on tieteen ja kriittisen ajattelun kautta saavutettavissa. Koulujärjestelmän tulisi näillä toimilla olla pelastava tekijä lapsen ajatusmaailman muotoutumisessa, vaikka mitään muuta tekijää ei olisikaan. Tällainen estää itsessään maahanmuutostakin koituvista kulttuurieroista ammentavia syvällisimpiä haittoja – tarkasteltiin sitten mitä tahansa muslimien väkilukuennustetta(14).

On järisyttävän huolestuttavaa, että esimerkiksi syyskuun 2001 WTC-torneihin ja Pentagoniin kohdistetut selkeästi uskonnolliset lentokoneiskut vaativat yli 3000 uhria, sekä sen eskaloima sota ja miesjahti satojatuhansia uhreja, ilman ihmisten todella heräämistä koko uskonsodan konseptille, syille ja seurauksille. Tosin, tuo pikkuasia ei ole Sam Harrisin kuvailujen valossa mitenkään yllättävää:

Voimme ajatella juuri kuinka laaja ja tarpeeton jonkin katastrofin tulisi olla, horjuttaakseen maailman uskonnollista uskoa. Holokausti ei tehnyt sitä. Eikä tehnyt myöskään Ruandan kansanmurha, edes viidakkoveitsiä kantaneiden pappien ollessa tekijöiden joukossa. Viisisataamiljoonaa ihmistä kuoli isorokkoon 1900-luvulla, joista monet olivat imeväisiä. Jumalan tiet ovat, todellakin, käsittämättömät. Vaikuttaa siltä, että mikä tahansa tosiasia, miten tahansa epäonninen, voidaan muuttaa yhteensopivaksi uskonnollisen uskon kanssa. (Letter to a Christian Nation, Vintage Edition, s. 54-55)

Asiaa ei auta, että itsetituleeratut ”todelliset kristityt” liputtavat tekijäksi itse Saatanaa(13), ajattelematta todellisia yhteiskunnallisia asioita välttämättä ollenkaan – ja sivuuttavat oman roolinsa maailmanjärjestyksessä pelkällä olankohautuksella. Asiaa ei auta, että monet tapakristitytkin, ja Breivikinkin yksiselitteisesti edustamat ”kulttuurikristityt”, mieltävät Raamatun jonkinlaiseksi korvaamattomaksi moraaliseksi selkärangaksi. Asiaa ei auta myöskään median osuus, sen osoittaessa laajasti syyllistäviä sormiaan merkityksettömiin sivuseikkoihin, kuten joihinkin murhaajan kuluttaneisiin medialähteisiin – joita eri lähteitä 1500-sivuinen manifesti on pullollaan. Huomattavasti se on myös täynnä uskonnollisesti toiveikasta ja syrjivää retoriikkaa, sekä laajasti oikeistolaista maailmannäkemystä; jotka ovat niitä oikeasti todella merkittäviä tekijöitä.

Oleellisin asia tässä kuitenkin on todellisuudesta irtaantuminen ja koulujärjestelmän pettäminen, kuten on milloin tahansa kun vuosituhansia nousseen ihmisten tasa-arvon idean, ja tieteellisen – biologisen, kosmologisen, sosiologisen, psykologisen, kemiallisen, fyysisen – ja laajasti testatun ymmärryksen universumista, kumoaa tietyllä alueella ja tiettyyn ympäristöön syntymään sattuneiden ihmisten traditioihin takertuvat harhauskot. Breivik on elävä todiste siitä, että näistä harhauskoista ja niihin perustuvista ideoiden sodasta ei ole vieläkään päästy irtaantumaan muuten niin sekulaarisessa ja muka-sivistyneessä Euroopassa. Breivik vain rikkoi teollaan kahden mielletyn ihmisryhmän rajan, osoittaen myös itse entisten terrori-iskujen uhrien kykenevän äärimmäiseen väkivaltaan monin tavoin vääristyneillä ideologioillaan.

Tämän laajemman ideologisen ja kuolemaa ihannoivan kuvion pitäisi olla puheenaiheena. Ei videopelien, kuluneiden filosofien tai edes yksittäisten mediaympäristöjen, vaan sen tosiasian, että niin kauan kuin ihmiskunta ei ole todella sitoutunut havaittavaan todellisuuteen, niin kauan tämä tulee takuuvarmasti aiheuttamaan täysin järjetöntä ja tarpeetonta, äärimmäistä kärsimystä – niin itselleen kuin muille.

Oli Breivik todella uskovainen tai ei, on kirjassaan kokonainen luku, kera luvun ja jakeen siteerauksen, omistautuneena liikkeen katolisen ja muun raamatullisen oikeutuksen puinnille. Tässä kontekstissa, jopa Suomen kristityt fundamentalistit, jotka syrjivät itse valikoimillaan raamatunjakeilla lähinnä homoseksuaaleja, moniavioisuutta ja naispappeja, näyttäytyvät hyvin aikaansa edellä olevilta. Oleellisesti pyhistä kirjoituksista, ilman kriittisen ajattelun ja tietoisuuden laajamittaista levittämistä, voi kuitenkin kuka tahansa, koska tahansa, missä tahansa valikoida omaa sairasta, todellisuudesta irtaantunutta, ja mahdollisesti vasta alitajuisesti nousevissa olevaa ideologiaansa, jota esimerkiksi Jumalan ”kyseenalaistamaton sana”, 2000 vuotta vanha moraalikäsitys ja taivaspaikkahaihattelujen mielletty, edes etäinen varmistus vahvistavat – jopa kriittisen pisteen ohi. Tämä vaikuttaa olevan tapaus jokaisessa vähänkään Abrahamin uskontolinjan avulla motivoidussa marttyyri-ideologiassa.

Kirjansa lopussa Breivik suorittaa ilmeisesti itse itsensä haastattelua vuoropuheena, puiden laajasti myös poliittisia näkemyksiään, jotka ovat toki myös erittäin suuri, jopa suurin, osatekijä – ei Raamattu tai Koraanikaan itsestään automaattisesti tappajia luo. Oikeistolainen ideologia on vaarallista itsessään, kuten on mikä tahansa ideologia, kun se omaksuu muita ihmisiä syrjiviä aatteita. Alleviivaavasti kuitenkin uskonnot toimivat itsessään kriittisen ajattelun puutteen omaavan yhteiskunnan väsymättömänä lähteenä todellisuudesta irtaantuneiden järjettömyyksien oikeutuksille, joissa ”harhauskovia” syrjitään, kuolemanjälkeistä odotetaan innolla, ja jossa ”maltillinenkin” uskonnollisuus on kaukana syyttömästä.(12) Lisäksi pelkästään se tosiasia, että Breivik vakuuttaa olevansa kristitty, joka vihaa muslimeja, on selkeästi uskonnollisesti latautunut, ja takaa monien uskonnollisten tahojen vaarallisen suututtamisen sekä innoittamisen; sellaisten tahojen, joilla ei ole ollut lähihistoriassa epäilyksiä toimia. Tämän tulisi huolestuttaa monia – eikä vähiten uskonnottomia vasemmistoliberaaleja.

Presidentti Martti Ahtisaari otti kantaa Norjan tragediaan Itä- ja Länsi-Savon haastattelussa 24.7. sunnuntaina. Hänen mukaansa poliittisia, isänmaallisia ja uskonnollisia ääriliikkeitä on vastustettava äänekkäästi.(20) Ahtisaaren mielestä ongelma tällä hetkellä on suvaitsevaisen enemmistön vaikeneminen. Ja Ahtisaari ei voisi olla enempää oikeassa. Lisäksi asiaa ei auta, että myös se suvaitsevainen enemmistö on edelleen itsekin sekoittunut siihen uskontoon ja muuhun harhaiseen ideologiaan, jota nyt esimerkiksi Breivikinkin tapauksessa itse kauhistelevat – he vain ovat sitoutuneena siihen niin löyhästi, etteivät edes itse tajua omaa yhteiskunnallista osaansa.(12)

Meidän tulee synnyttää julkista ja läpinäkyvää keskustelua koskien omia kulttuurisia, syvällisiä heikkouksiamme ja todellisuudesta irtaantuneita traditioitamme – vain näin voimme estää näitä asioita koskevan ahdingon esittäytymisen äärimmäisen väkivallan vaatteissa.
________________________________________________
(1) Esim.
http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194688377213/artikkeli/puheenaihe+tyton+puute+sairastuttaa+miehenalun.html
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2011072314102759_ul.shtml
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Sotapelej%C3%A4+poistettiin+kauppojen+hyllyist%C3%A4+Norjassa/1135268228983

Loistavat vastaukset kaikkiin yksiselitteisiin peliväkivaltaan vetoaviin puheenvuoroihin löytyy seuraavista blogimerkinnöistä;
Mikki Rautalahti, ”Pahat pelit, pahat tarpeet”: http://koti.kapsi.fi/~watchman/journal/?p=1167
Frans Mäyrä, ”Pelit ja väkivalta -keskustelusta”: http://fransmayra.fi/2011/07/31/pelit-ja-vakivalta-keskustelusta/

(2) Vaikka huomattavasti kirjan on huhuttu kirjoittaneen Breivikin lisäksi myös joidenkin muiden tahojen, puhuttelen tästä lähtien selkeyden vuoksi kirjaa kuin se olisi hänen kirjoittama. Hän kuitenkin on ottanut selkeästi ideologiansa kirjan esittämistä ajatuksista, sekä myöntänyt sen kirjoittamisen; ilmeisesti kuitenkin itse koonnut tämän teoksen, koostaen sen monista muiden kirjoittamista tekstiosista omien ajatustensa lisäksi (kuten huomattavasti Richard Spencerin sekä anonyymiblogaaja Fjordmanin kirjoituksista, sekä ilmeisesti useammista ”vasta-jihadistisista” blogeista). Selvää on, että kirja yhdistetään hänen pseudonyymiinsä ”Andrew Berwick”. Huomattavasti ainakin yksi muu henkilö on nyt pidätetty jonkinlaisella yhteysepäilyllä iskuun, ja Breivik on kertonut hänen organisaatiossaan olevan vielä kaksi solua.

(3) Huomattavasti Breivikin videotiivistelmien eri YouTube-versioiden ”pidän/en pidä”-jakauma on niitä vilkuillessani ollut suunnilleen 20/80 – eli katsojista tuntuu noin 20 % pitävän siitä. Toki tästä ei voi johtaa mitään selkeitä johtopäätöksiä itse ihmisten ajatuksista, heidän saattaessa pitää siitä vain esimerkiksi media-arvon takia, mutta se antaa jonkinlaista osviittaa. Ketkä kummat tästä voivat todellisesti tykätä? Ihmiset, jotka ovat myös huolestuneita islamin leviämisestä, ja adaptoivat Breivikin ideologian mieluummin kuin mitään muuta mitä ovat kuulleet tai ajatelleet. Hänen manifestinsa viittaa, että mainitussa ritarikunnassa olisi yhdeksän perustavaa jäsentä, ja jo 15–80 ritari-initiaation käynyttä, sekä tuntematon määrä siviilijäseniä. Ja vaikka näin ei olisikaan, manifesti on laajuudessaan ja ohjeistuksessaan omiaan synnyttämään seuraajia – sekä vihjaa jo yksiselitteisesti, että lisää vastaavanlaisia tekoja ja tekstejä on luvassa jatkossakin.

(4) http://fi.wikipedia.org/wiki/Paneurooppa-liike

(5) Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen keskiaikainen, vaikutusvaltainen, pari vuosisataa kestänyt, jonkin aikaa myös katolisen kirkon suojelema, munkkiveljeskunta. http://en.wikipedia.org/wiki/Knights_Templar

(6) Uskonnollisia sotia: ”Ne taistelut, jotka ovat vaivanneet Palestiinaa (juutalaiset vs. muslimit), Balkania (ortodoksiset serbit vs. katoliset kroaatit; ortodoksiset serbit vs. bosnialaiset ja albanialaiset muslimit), Pohjois-Irlantia (protestantit vs. katolilaiset), Kashmiria (muslimit vs. hindut), Sudania (muslimit vs. kristityt ja animistit), Nigeriaa (muslimit vs. kristityt), Etiopiaa ja Eritreaa (muslimit vs. kristityt), Norsunluurannikkoa (muslimit vs. kristityt), Sri Lankaa (sinhaleesi-buddhalaiset vs. tamili-hindut), Filippiinejä (muslimit vs. kristityt), Irania ja Irakia (šiiamuslimit vs. sunnimuslimit), ja Kaukasusta (ortodoksiset venäläiset vs. tšetšeeni-muslimit; azerbaidžanilaiset muslimit vs. katoliset ja ortodoksiset armenialaiset) ovat ainoastaan muutamia viimeaikaisia asiaankuuluvia tapauksia. ” – Sam Harris, Letter to a Christian Nation, Vintage Edition, 2006/2007, s. 81-82

(7) Pelkästään sanat ”Kristus” tai ”Kristitty” mainitaan hänen 1500-sivuisessa manifestissaan ilmeisesti 2473 kertaa.

(8) Olen sattunut suomentamaan Harrisin kirjeen, pyrkimyksenä pitää aivotoimintani kunnossa kesän ajan, sekä osana laajempaa kirjoitusurakkaani. Katsotaan josko saisin edes jonkinlaisen julkaisuluvan… (mieluiten vapaasti netissä)
EDIT: Kirjan Loppusanojen suomennos löytyy täältä: https://huojuvatorni.wordpress.com/2012/06/29/sam-harris-kirje-kristitylle-kansalle-loppusanat/

(9) Breivik tuntuu olevan yleisesti myös kiinnostunut norjan muinaismytologiasta.

(10)
”The Dreaming – Ere the World Crumbles” – http://www.youtube.com/watch?v=-g5KYv2oqXk
”Nighttime journey through the Eiglophian mountains (Ascending Cimmeria)” – http://www.youtube.com/watch?v=7GVMEdIfaJQ
“The Dreaming Anew – Memories of Cimmeria” – http://www.youtube.com/watch?v=deDNzOYHu-4

(11) On tosiaan puhuttu jopa “vasta-jihadista”: Esim.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/terrorismintutkija-breivik-selittaa-tekonsa-vasta-jihadilla-tasta-on-kyse
http://www.nytimes.com/2011/07/25/us/25debate.html?_r=2&pagewanted=all?src=tptw
http://uit.no/getfile.php?PageId=1410&FileId=1337

(12) Julkaisen täällä myöhemmin Sam Harrisin kirjan loppusanojen suomennoksen, sillä hän on julkaissut ne myös vapaasti Internetissä (http://www.samharris.org/site/full_text/afterword-to-the-vintage-books-edition/ ). Julkaisen koko kirjan, mikäli saan jostain julkaisijan sekä jopa mahdollisesti Internet-julkaisuluvan. Asia on työn alla… Joka tapauksessa, tuo katkelma käsittelee lyhyesti muun muassa maltillista uskovaisuutta ja tiedettä. Oleellisesti Harris puhuttelee tekstissään myös niitä vasta-jihadistisia kristittyjä fundamentalisteja, joita myös Breivik on välillisesti ajatuksissaan ammentanut. Laajempaa perspektiiviä varten suosittelen Harrisin kirjaa ”Uskon loppu”.
EDIT: Loppusanojen suomennos löytyy täältä: https://huojuvatorni.wordpress.com/2012/06/29/sam-harris-kirje-kristitylle-kansalle-loppusanat/

(13) http://uskonpuolesta.blogspot.com/2011/07/anders-breivik-oslon-terroristi-ei.html?spref=fb
Ohimennen ja vertailun vuoksi: Jumala tappaa Raamatussa miljoonia ihmisiä, Saatana korkeintaan kymmeniä – jotka nekin jakaa välillisesti Jumalan kanssa.
http://www.youtube.com/watch?v=IABptlAhyJw
http://dwindlinginunbelief.blogspot.com/2006/08/who-has-killed-more-satan-or-god.html

(14) http://en.wikipedia.org/wiki/Islam_in_Europe#Current_population

(15) http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/1135261937004
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sharia#.C5.A0aria_nykyp.C3.A4iv.C3.A4n.C3.A4

(16) Richard Dawkins: Faith School Menace: http://www.youtube.com/watch?v=ulX8nZjeCXE

http://en.wikipedia.org/wiki/School_system#United_Kingdom

http://en.wikipedia.org/wiki/Faith_schools

(17) http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2601392/historioitsija-jussi-jalonen-breivikin-teksti-maahanmuuttokriittisen-ja-islamkriittisen-ajatushautomon-tekstia

(18)http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Ylil%C3%A4%C3%A4k%C3%A4ri+Lauerma+Surmaaja+tuskin+on+mielisairas/1135268041913

(19) http://www.youtube.com/watch?v=KmQo2jCfxlc

(20) http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=59388:martti-ahtisaari-viimeinen-haelytys&catid=1:politiikka&Itemid=30 

(21) http://www.guardian.co.uk/world/2011/jul/24/norway-gunman-london-connection-edl

(22) Esim. http://www.youtube.com/watch?v=s47ArcQL-XQ

(23) Iso-Britanniassa on mm. seuraavanlaista, hyvin suoraa puhetta sharian leviämisestä – jossa mainitaan mm. myös Norjan iskut: http://www.youtube.com/watch?v=h5CZ_AVyRzg

(24) Esim. http://www.usatoday.com/news/opinion/forum/2011-07-31-atheism-morality-evolution-religion_n.htm

________________________________________________
PS: Sam Harris on kirjoittanut koko asiasta pikaisesti blogiinsa otsikolla ”Christian Terrorism and Islamophobia”: http://www.samharris.org/blog/item/christian-terrorism-and-islamophobia/

Josta oleellisin pohdinnanaihe on:

“Voimme vain toivoa, että se kauhu ja tyrmistys jonka Breivikin käytös synnytti, hillitsee oikeistolaisen, rasistisen nationalismin innokasta kasvua Euroopassa. Tosin, voimme nyt pelätä toisen heiluriliikkeen heilahdusta: Tulemme varmasti kuulemaan paljon harhaista puhetta ”islamofobian” vaaroista ja tarpeesta käsitellä ”terrorismin” uhkaa puhtaasti yleisin termein.

“Kristillisen” terrorismin nousu Euroopassa ei tee kerrassaan mitään vähentääkseen tai yksinkertaistaakseen islamin ongelmaa – sen naisten alistamista, sen vihamielisyyttä sananvapautta kohtaan, ja sen aivan liian kevytmielistä turvautumista uhkauksiin ja väkivaltaan. Islam säilyy taantuneimpana ja huonoiten käyttäytyvänä uskontona maan päällä.”

PPS: http://2083-by-anders-behring-breivik.blogspot.com/
Huomattavasti Breivikin manifesti jakautuu pääasiassa kolmeen kirjaan, joista kaksi ensimmäistä on ilmeisesti laajasti kopioitu ja/tai muokattu monilta muilta kirjoittajilta, mutta Kirja 3 on ilmeisesti pääosin hänen omaa tekoaan:
Kirja 1: Mitä sinun tulee tietää, meidän väärennetty historia ja muut muodot kulttuurimarxistista/monikulttuurista propagandaa
Kirja 2: Eurooppa palaa
Kirja 3: Ennakoivan sodan julistus

Breivik kirjoittaa ennen toista ja kolmatta kirjaansa ”legal disclaimer” – notaation. Oleellisesti nämä kirjat käsittelevät ennakoidun sodan julistamista ja sen kolmiosaista puintia, sekä esimerkiksi initiaatioriittiä ja strategiaesittelyjä, pomminteko-ohjeita ynnä muuta hyvin keskeistä sisältöä. Notaatiossaan (esim. s. 777) hän kuitenkin kirjoittaa miten kolmoskirja sekä osat kakkoskirjasta kuvailevat ”hypoteettisen vastauksen miellettyyn kulttuurimarxismin uhkaan”. Hän jatkaa, että ”sellaisenaan se on fiktiivinen kuvaus koskien sitä miten asiat saattaisivat olla mikäli islam dominoisi Eurooppaa.”  Hän puhuttelee tekstissä olevaa, nousevaa vapaustaistelijoiden ryhmää (PCCTS, Temppeliherrain ritarikuntaa) itse lainausmerkeissä ”fiktiivisenä”. Ja miten sen toiminta ja kaikki ohjeet eivät ole suoranaisesti kirjoittajan tukemia; vaan teksti pyrkii ”ilmaisemaan uudenlaista ja shokeeraavaa kirjoitusmuotoa”, ja miten ”kirjaa ei koskaan tulisi pitää minään muuna kuin fiktiona”. Lisäksi hän toteaa jotenkin itseään varmistavasti, että ”tämä notaatio tehtiin, jotta ei synny mitään epäselvyyksiä kirjoittajan fiktiivisten sisältöjen tulkinnasta joidenkin syyttäjien tai salaisten palveluiden taholta, ettäkö kirjoittajalla olisi mitään vihamielisiä tai väkivaltaisia aikomuksia.” Joka tapauksessa, kuten moni osa kirjasta, tämäkin on monitulkintaista. Onko hän tosissaan vai ei? Joka tapauksessa kaiken tapahtuneen varjolla tämän voi ottaa varauksella, ja on selvää, että koko Kirja 3 on merkittävän puinnin arvoinen pelkästään sen ideologisen ruokkimisarvonkin takia, jota se jo nyt epäilemättä monissa synnyttää. Näin ollen en huomioi tätä notaatiota itse tekstissä sen kummemmin.


Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

Voyager 1 -avaruusluotain laukaistiin 5.9.1977, tehtävänään tutkia aurinkokuntaa, ja ajan kanssa tähtienvälistä ulkoavaruutta. Se oli ehtinyt aurinkokuntamme äärirajalle, kun se jälleen 14.2.-2.6.1990 lähetti ottamiaan kuvia maahan. Eräässä näistä rosoisista kuvista näkyi haalea sininen piste: maapallo kuvattuna aurinkokuntamme rajaseuduilta, lähes 6.1 miljardin kilometrin päästä. Tämä kuva näkyy yllä. Tuo pieni piste, joka riippuu kuvassa oikealla, auringon synnyttämän kellertävän heijastuksen keskellä, ja syvän avaruuden ympäröimänä, on maapallo.

Nykyään Voyager 1 on edelleen toiminnassa, ja maasta kaukaisin ihmisen tekemä laite: 11.4.2011 etäisyys on noin 17.5 miljardia kilometriä, ja maapallo ei ole enää pitkään aikaan näkynyt edes pikselinä. Voyager 2 -luotain lähetettiin hieman ennen Voyager 1:stä, 20.8.1977. Luotaimien matkasta voi lukea lisää esimerkiksi NASA:n Voyager-sivuilta.

Voyager 1:n summittainen kohta kuvanottohetkellä (vihreä ympyrä)

Tuon ”haalea sininen piste” -kuvan inspiroimana tähtitieteilijä ja astrobiologi Carl Sagan (1934-1996) kirjoitti kirjan ”Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space” (1994). Tämä oli jatko-osa hänen 1980 ilmestyneelle kirjalleen ”Cosmos”, jonka rinnalla Sagan toteutti myös kenties upeimman dokumenttisarjan koskaan, ”Cosmos: A Personal Voyage”. Valitettavasti kumpaakaan mainituista kirjoista ei ole suomennettu.

Tuntuu, että Saganille ei saa tehtyä kunniaa suomennoksella – en ainakaan minä. Mutta yritin ja suomensin hänen kuuluisat sanat kirjasta Pale Blue Dot, lopetuksena aloitusluvulle You Are Here. Tämän otteen voi lukea alkuperäiskielellä muun muassa Wikipedian ”Pale Blue Dot” -artikkelista. Tämän lisäksi Internetissä kiertää paljon videoita, joissa voi kuunnella tämän itse Carl Saganin lukemana, sillä teos julkaistiin myös hänen itsensä lukemana audiokirjana. Eräs paljon katsottu versio löytyy esimerkiksi YouTubesta – jonka rinnalla valitettavasti kaikki suomennokset kalpenevat. Mutta sisältö on tärkein ja ajatus yhä relevantimpi. Joten, näin ollen…

____________________________________________________________________________

Carl Sagan – Pale Blue Dot (Haalea Sininen Piste)

… Tästä kaukaisesta näköalapaikasta tarkasteltuna, Maa ei välttämättä näytä mitenkään erityiseltä. Mutta meille se on erilainen.

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on täällä. Se on koti. Se on me. Sen päällä jokainen jota rakastat, jokainen jonka tunnet, jokainen josta olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut, eli heidän elämänsä. Ilomme ja surumme keräytymä, tuhansia itsevarmoja uskontoja, ideologioita ja ekonomisia oppeja, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja talonpoika, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiverikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkaaja, jokainen moraaliopettaja, jokainen korruptoitu poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”suurmies”, jokainen pyhimys ja syntinen lajimme historiassa elivät siellä – pölyhiukkasella ripustettuna auringonsäteeseen.

Maa on hyvin pieni näyttämö valtavalla kosmisella areenalla. Ajattele niitä verijokia, jotka kaikki nuo kenraalit ja keisarit vuodattivat, jotta kunnian ja voittamisen nimissä heistä saattoi tulla hetkellisiä mestareita murto-osassa erästä pistettä. Ajattele niitä loputtomia julmuuksia, joita erään tämän pikselin kulman asukkaat harjoittavat hädin tuskin erottuvan jonkin toisen kulman asukkaiden kanssa, kuinka toistuvia heidän väärinymmärrykset, kuinka innokkaita he ovat tappamaan toisiaan, kuinka harrasta heidän vihamielisyytensä onkaan.

Poseerauksemme, kuviteltu omahyväisyytemme, harha siitä, että meillä on jokin etuoikeutettu asema Universumissa, tulevat haastetuiksi tämän haalean valopisteen johdosta. Planeettamme on yksinäinen täplä suuressa verhoavassa kosmisessa pimeydessä. Epämääräisyydessämme, kaikessa tässä valtavuudessa, ei ole yhtäkään vihjettä, että apua tulisi muualta pelastamaan meidät itseltämme.

Maa on tähän saakka ainoa tunnettu maailma, joka suojelee elämää. Ei ole mitään muuta paikkaa, ainakaan lähitulevaisuudessa, johon lajimme voisi muuttaa. Vierailla, kyllä. Asettua, ei vielä. Pidit siitä tai et, tällä hetkellä maapallo on missä vaikutamme.

On sanottu, että astronomia on nöyryyttävä ja luonnetta kasvattava kokemus. Ei ole kenties olemassa parempaa demonstraatiota ihmisen omahyväisyyden hulluudesta kuin tämä kaukainen kuva pikkuruisesta maailmastamme. Minulle se alleviivaa vastuutamme käyttäytyä hyväntahtoisemmin toistemme kanssa, ja suojella ja vaalia tuota haaleaa sinistä pistettä, ainoaa kotia, jonka olemme koskaan tunteneet.

____________________________________________________________________________

PS: Suosittelen lämpimästi myös Carl Sagan Tribute Series -videosarjaa, jota YouTubessa editoi ja kokoaa muun muassa Carl Saganin itsensä lukeman ”Pale Blue Dot” -audiokirjan pohjalta käyttäjä callumCGLP.

____________________________________________________________________________

Pisan kalteva torni

Minulla oli alunperin ajatus symboloida Pisan kaltevalla tornilla kirjani viestimää ajatusta. Josta kumpuaa itse blogin nimikin. Etsin jonkin aikaa sopivaa kuvaa tähän yhteyteen – ja viimein löysin sellaisen. Jurgen Schwietering antoi ystävällisesti luvan käyttää kuvaansa sivullani. Alkuperäinen kuva löytyy hänen flickr-profiilistaan: Last moment of the leaning tower of Pisa. Nyt tuntuisi ulkoasu olevan vihdoin kohdillaan. :)

Lisäksi kiitokset Mika Junikalle kuvanlaadun säilyttävän rajauksen tekemisestä. Mika tunnetaan myös aliaksella bliix, jonka alla hän julkaisee Youtubessa pääasiassa pop-laulujen a capella -raitojen kanssa soittamansa metalli/rock-musiikin yhdistämiä pastisseja. Kannustan tutustumaan: http://www.youtube.com/user/bliix