Sätkynuken Valitusvirsi – Sam Harrisin vastaus Daniel Dennettille

[Alla suomennos blogimerkinnästä, joka julkaistu helmikuussa 2014 Sam Harrisin blogissa, vastauksena Daniel Dennettille. Voit lukea suomennoksen Dennettin arvostelusta täältä. Tämä blogimerkintä on osa sarjaa suomennoksia Daniel Dennettin ja Sam Harrisin välisestä sananvaihdosta, josta löytyy lisää tietoa jäsentävästä Vapaa Tahto -blogimerkinnästä.]

***

Sätkynuken Valitusvirsi

Vastaus Daniel Dennettille


(Valokuva via Max Boschini)

Hyvä Dan—

Haluaisin aloittaa kiittämällä sinua pyhittämästäsi ajasta Vapaan Tahdon niin pitkään arvosteluun. Keskustelu kanssani tästä aiheesta julkisesti on varmasti suotavampaa kuin yksityinen jupina. Kirjoituksesi on ihailtavan selkeää, kuten aina, joka huolestuttaa minua tässä tapauksessa, koska vaikutamme olevan eri mieltä hyvin monesta asiasta, mukaan lukien jopa meidän kiistamme luonteesta.

Haluan aloittaa muistuttamalla lukijoitamme—ja itseäni—että tämänkaltaiset sananvaihdot eivät ole välttämättä turhia. Ehkäpä et tarvitse yhtään vakuuttamista sillä saralla, mutta pelkäänpä, että minä tarvitsen. Viime vuosien aikana olen viettänyt niin paljon aikaa väitellen tieteilijöiden, filosofien ja muiden oppineiden kanssa, että olen alkanut epäillä, säilyttääkö kukaan älykäs ihminen kykyä muuttaa mieltänsä. Tämä on yksi intellektuaalisen elämän suurista skandaaleista: Rationaalisen diskurssin hyveet ovat kaikkialla kannatettuja, ja silti jonkun tosiaikaista luopumista armaasta mielipiteestä voi todistaa yhtä usein kuin supernovan räjähtämistä pään yllä. Ainainen pattitilanne, jonka kohtaa julkisissa väittelyissä, on harmittava, koska se on niin selvästi motivoidun perustelun, itsepetoksen ja muiden rationaalisuuden epäonnistumisten tuote—ja silti olemme oppineet odottamaan sitä jokaisen aiheen kohdalla, huolimatta kuinka älykkäitä ja hyväntahtoisia osanottajat ovat. Toivon, että me emme anna lukijoillemme lisäsyitä kyynisyyteen tätä asiaa koskien.

Valitettavasti kirja-arvostelusi ei tarjoa monia perusteita optimistisuuteen. Se on kummallinen dokumentti—paikoittain suopea, mutta yleisemmin ivallinen. Mielestäni reilua sanoa, että olisi mahdollista katsoa kokonainen tuotantokausi Downton Abbeyä Ritalinin vaikutuksenalaisena ja olla huomaamatta hienojakoisempaa ylimielisyyden virettä kuin onnistuit esittämään yli kahdenkymmenen sivun ajan.

En ole petollinen sanoessani, että tämä virheiden museo on arvokas; olen kiitollinen Harrisille, koska hän niin rohkeasti ja selkeästi sanoo, mitä vähemmän liikkuvat tieteentekijät ajattelevat mutta pitävät sisällään. Olen aina ounastellut, että monet tämän vahvan deterministisen näkökulman kannattajat tekevät näitä virheitä, mutta meidän ei tule laittaa sanoja ihmisten suuhun, ja nyt Harris on tehnyt meille suuren palveluksen artikuloimalla nämä näkökulmat eksplisiittisesti. Ja hyväksynnän kuoro, jonka hän on saanut osakseen tieteilijöiltä, vaikuttaa vahvistavan, että he ovat tehneet näitä virheitä koko ajan. Wolfgang Paulin kuuluisa toisen fyysikon työn hylkääminen ”ei edes vääränä” muistuttaa meitä, kuinka arvokasta on kiteyttää ympäröivä aavistusten pilvi joksikin, joka voidaan osoittaa vääräksi. Laajalle levinneiden väärinymmärrysten korjaaminen on yleensä monen käden työtä, ja Harris on tehnyt merkittävän kontribuution.

 

Toivon, että tunnistat rakastamiesi Rapoportin sääntöjen pettäneen sinut tässä. Jos olet päättänyt, säännön mukaan, ensin mainita jotakin positiivista kritiikkisi kohteesta, ei riitä sanoa, että ihailet häntä hänen virheidensä suunnattomuudesta sekä typeryydestä, jolla hän takertuu niihin huolimatta erinomaisesta esimerkistä, jonka olet asettanut omalla työlläsi. Voit kyllä väittää, ”En ole petollinen sanoessani, että tämä virheiden museo on arvokas”, mutta tosiasiassa olet petollinen. Jos tämä ei ole selvää, salli minun tavata se sinulle vain tämän kerran: Yrität kelpuuttaa sanan ”arvokas” kehuna, vaikkakin kuinka heiveröisenä. Mutta sinun mukaasi kirjani on ”arvokas” syistä, joista minun tulisi olla häpeissäni. Jos arvostaisin sitä samaan tapaan kuin sinä; minun tulisi katua sitä päivää kun sen kirjoitin (kuten sinä katuisit jos olisit tuottanut moista ”arvoa” tähän maailmaan). Ja minun olisi petollista olla huomaamatta, miltä kärttyisyytesi ja mahtailusi vaikuttaa: Kirjoitat kuin joku, joka suojelee omaa akateemista reviiriään. Esseesi lähes jokaisen sanan takana ja välillä—kuin jonain myrkyllisenä taustasäteilynä—on havaittavissa räjähdysmäinen määrä professorimaista turhamaisuutta.

Ja silti monet lukijat, kera usean ystävämme ja kollegamme, ovat ylistäneet meitä erimielisyyksiemme ilmaisemisesta niin sivistyneeseen tapaan—implikaation ollessa, että uskonnolliset demagogit olisivat julistaneet vastavuoroiset fatwat ja vuodattaneet toistensa verta. No tuo on kyllä aika alhainen isku, ja mielestäni meitä ei tulisi onnitella siitä, että olemme välttyneet sellaiselta. Totuus on, että olisimme voineet tehdä paljon parempaa työtä,—ja tuottaneet jotakin hyvin lukemisen arvoista—jos olisimme tutkailleet vapaata tahtoa kunnollisessa keskustelussa. Olisi ollut epäolennaista olisimmeko sitten kutsuneet sitä ”keskusteluksi” vai ”väittelyksi”. Ja kuten tiedät; patistin sinua ottamaan yhteen kanssani siihen tapaan useaan otteeseen ja yhdennelletoista hetkelle. Mutta halusit ehdoin tahdoin kirjoittaa arvostelusi. Ehkäpä ajattelit, että toivoisin säästävän itseni kunnon defenestraatiolta. Ei pidä paikkaansa. Toivoin säästävän lukijamme kaiken ymmärryksen ylittävältä tylsistyneisyyden tunteelta.

Kuten odotin, sananvaihtomme tulee nyt olemaan paljon vähemmän mielenkiintoinen tai hyödyllinen kuin keskustelu/väittely olisi ollut. 10 000 sanan esseiden vaihto ei yksinkertaisesti ole paras tapa ottaa asioista selvää. Jos yritän korjata jokaisen viallisen päätelmän ja sanojeni vääristelyn arvostelustasi, tulos on tappavan tylsää luettavaa. Etkä itse kykene korjaamaan minun harha-askelia, kuten olisit kyennyt jos vaihtaisimme 500 sanan sarjoja. Voisin koota epäolennaisia väärinkäsityksiä sivukaupalla—kuten sinä olet tehnyt—ja mikään ei voisi pysäyttää minua. Lopulta lukijamme joutuvat sovittelemaan kirjanpituisen luettelon eroavaisuuksia.

Salli minun antaa esimerkki, ihan vain havainnollistaakseni, kuinka pitkäveteistä näiden solmujen avaaminen on. Lainaat minun sanoneen:

Jos determinismi on totta, tulevaisuus on määrätty—ja tämä sisältää kaikki tulevaisuuden mielentilamme ja niistä seuraavan käytöksemme. Ja siinä määrin kuin syyn ja seurauksen laki on alistuva indeterminismille—kvantti tai muunlaiselle—emme voi ottaa mitään kunniaa tapahtuvasta. Ei ole mitään näiden tosiasioiden yhdistelmää, joka vaikuttaisi yhteensopivalta populaarin vapaan tahdon käsitteen kanssa.

 

Sitten julistat, että “virke koskien indeterminismiä on epätotta”—näkökulma, jonka pyrit todistamaan turvautumalla vanhaan ajatuskokeeseen, johon liittyy ”avaruusmerirosvo” ja kone, joka vahvistaa kvanttiepävarmuutta. Tämän jälkeen kaiverrat rakastavasti seuraavan muistokirjoituksen hautakiveeni:

Nämä eivät ole uusia ideoita. Olen esimerkiksi puolustanut niitä eksplisiittisesti 1978, 1984 ja 2003. Toivon, että Harris olisi huomannut, että hän on tässä ristiriidassa niiden kanssa, ja olen utelias oppimaan, miten hän aikoo vastata argumentteihini.

 

Näetkös, hyvä lukija, Harris ei ole tehnyt kotiläksyjään. Mikä sääli…. Mutta olet yksinkertaisesti lukenut minua väärin, Dan—ja tuo koko sivu arvostelussasi oli tarpeeton asiasta poikkeaminen. En sano, että indeterminismin pelkkä lisääminen kellokoneistoon tekee vastuusta mahdotonta. Sanon, kuten sinä olet aina myöntänyt, että pyrkimys vapaan tahdon perustamiseen indeterminismille on toivotonta, koska todella satunnaiset prosessit ovat täsmälleen niitä, joista emme voi ottaa vastuuta. Saatamme kyllä yhä ilmaista uskojamme ja mielipiteitämme sillä välin kun meitä hellästi tönitään satunnaisten tapahtumien toimesta (kuten osoitat ajatuskokeessasi), mutta jos uskomme ja mielipiteemme olivat itsessään satunnaisesti generoituja, tämä ei tarjoaisi mitään perustaa ihmisten vastuulle (saati vapaalle tahdolle). Joko olet kyllästynyt?

Teet tämän kerta toisensa jälkeen arvostelussasi. Ja kun et lue minua väärin, rakennat huonoja analogioita—auringonlaskuista, värinäöstä, autoista—joista yksikään ei saavuta niiden aiottua tarkoitusta. Jotkut ovat yksinkertaisesti viallisia (tarkoittaen, että ne eivät toimi); toiset puhuvat näkökulmani puolesta, demonstroiden, että et ole ymmärtänyt näkökulmaani (tai jostakin syystä omaasi). Pohdi, mitä sanot auringonlaskuista osoittaaksesi, että vapaata tahtoa ei tulisi pitää illuusiona:

Useimmat ihmiset kuitenkin uskoivat ennen, että aurinko kiertää maapallon ympäri. He olivat väärässä, ja vaadittiin hyvin raskaita ponnistuksia vakuuttaa heidät tästä. Ehkä tämä näennäistotuus reflektoi sitä, kuinka paljon työtä tieteellä ja filosofialla on yhä edessään antaakseen jokapäiväisille maallikoille järkevä vapaan tahdon konsepti…. Kun saimme selville, että aurinko ei kierrä maapallon ympäri, emme väittäneet, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin aurinko (koska se, mitä kansa tarkoittaa ”auringolla”, on ”se kirkas juttu, joka kiertää maapalloa”). Nyt kun ymmärrämme, mitä auringonlaskut ovat, emme kutsu niitä illuusioiksi. Ne ovat todellisia ilmiöitä, jotka voivat erehdyttää naiiveja.

 

Tietenkään aurinko ei ole illuusio, mutta geosentrinen maailmankuva on. Syntyperäinen tuntemuksemme siitä, että aurinko kiertää paikoillaan pysyvän Maapallon ympäri on yksinkertaisesti virheellinen. Ja mikä tahansa ”sympaattinen rekonstruktioprojekti” (sinun kompatibilismisi) viitaten tähän illuusioon olisi vain epäonnistuminen puhua selvästi tosiasioista. En ole koskaan kiistänyt, etteivätkö mielenilmiöt, kuten ajatukset, pyrkimykset, tahdot, järkeily ja niin edelleen, ole olemassa. Nämä ovat mielen monia ”aurinkoja”, jotka minkä tahansa tieteellisen teorian tulee säilyttää (modulo joidenkin selkeyttävien yllätysten, kuten on käynyt konseptin ”muisti” kanssa). Mutta vapaa tahto on kuin illuusio geosentrisyydestä: Se on juuri se asia, joka tuhoutuu kun alamme yksityiskohtaisesti puhua ajatustemme ja tekojemme alkuperästä. Et ainoastaan oleta johtopäätöstä (begging the question) tässä; oletat sen huolimattomalla analogialla. Sama pätee viittauksiisi värinäköön (josta puhuin aiemmassa esseessä).

Ja kun et aiheuta ongelmia omilla analogioillasi, vääristelet minun analogioitani. Kirjoitat esimerkiksi, että olit erityisen tyrmistynyt kirjani kannesta, joka kuvaa nukketeatteria. Tämä kansikuva on oikeutettu, koska väitän, että me kaikki liikumme sattuman ja välttämättömyyden toimesta, aivan kuten sätkynukke on asetettu tanssimaan lankojensa varaan. Mutta en missään vaiheessa vihjaa, että tämä olisi sama asia kuin että meitä manipuloisi ihmis-nukkemestari, joka syrjäyttäisi tosiasialliset uskomme ja halumme ja velvoittaisi meitä käyttäytymään tavoilla, joita emme aio. Vaikutat kuitenkin innokkaalta johtamaan tämän implikaation, ja täten jatkat sinnikkäästi epäoleellisella keskustelulla peliteoriasta (toinen alue, josta väität, että en ole tehnyt kotiläksyjäni). Jään vain jälleen toivomaan, että olisimme käyneet keskustelun, joka olisi estänyt niin monet pikkutarkat poikkeamat.

Joka tapauksessa en siedä kirjoittaa pitkää esseetä, joka koostuisi minut ottamasta toistuvasti jalkaasi pois suustani. Sen sijaan teen parhaani päästäkseni kiinni kiistamme ytimeen.

 

Aloittakaamme huomioimalla muutama asia, joista olemme todellakin samaa mieltä: Olemme samaa mieltä, että ihmisen ajatukset ja käytös ovat universumin edeltävien tilojen ja sen lakien determinoimia—ja että kaikki indeterminismin kontribuutiot ovat täysin irrelevantteja vapaan tahdon kysymyksessä. Olemme myös samaa mieltä, että ajatuksemme ja tekomme nykyisyydessä vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme ja teemme tulevaisuudessa. Me kummatkin tunnustamme, että ihmiset voivat muuttua, hankkia taitoja, ja varustautua paremmin saavuttaakseen sen, mitä elämältä haluavat. Tiedämme, että moraalisesti terveen ihmisen ja psykopaatin välillä on ero, kuin myös motivoidun ja kurinalaisen ihmisen, joka näin ollen on kykenevä saavuttamaan tavoitteitaan, ja peruuttamattomasti apaattisen tai heikkotahtoisen ihmisen välillä. Me kummatkin ymmärrämme, että suunnittelu ja järkeily ohjaavat ihmiskäytöstä lukemattomin tavoin ja että kyky seurata suunnitelmia ja reagoida järkeilyyn on osa sitä, mikä tekee meistä ihmisen. Itse asiassa olemme samaa mieltä niin monesta asiasta, että yhdessä kohtaa leimaat minut ”kompatibilistiksi kaikin puolin paitsi nimeltä.” Et voi toki oikeasti tarkoittaa tätä, sillä jatkat sitten kirjoittamista aivan kuin olisin tietämätön suurimmasta osasta asioita, joita ihmiset onnistuvat suorittamaan. Joissain kohdissa sanot, että olen heittänyt lapsen pois pesuveden mukana; toisissa kohdissa vain valitat, että en kutsu tätä lasta sen oikealla nimellä (”vapaa tahto”). Kummin se nyt on?

Minusta tosin vaikuttaa, että eroamme kyllä kahdessa kohtaa:

  1. Ajattelet, että sinunlaisesi kompatibilistit ovat puhdistaneet vapaan tahdon konseptin ”käyttämällä tarkoituksella siivottuja, demystifioituja substituutteja kansan konsepteista”. Uskoakseni olet muuttanut puheenaihetta ja jätät nyt huomiotta juurikin sen ilmiön, josta meidän tulisi puhua—yleisen tunteen siitä, että minä olisin tai hän olisi tai sinä olisit voinut tehdä toisin (yleisesti tunnettu ”libertarianistisena” tai ”kontrakausaalisena” vapaana tahtona), kera kaikkien sen moraalisten implikaatioiden. Pääasiallinen kiistamme koskee legitimaatiota sinun yrityksellesi tehdä vapaasta tahdosta ”esityskelpoinen” suorittamalla sille käsitteellistä kirurgiaa. Huolimatta siitä, kykenenkö vakuuttamaan sinut kompatibilismin projektin harhaanjohtavuudesta, toivon, että voimme teoriassa olla samaa mieltä siitä, että on eri asia ajatella selkeämmin jotakin ilmiötä kuin (tahallisesti tai tahattomasti) ajatella jotakin muuta. Aion osoittaa, että teet jälkimmäistä.
  1. Uskot, että determinismi on mikroskooppisella tasolla (kuten Austinin epäonnistuneen puttauksen tapauksessa) irrelevantti ihmisen vapauden ja vastuun kysymyksessä. Olen samaa mieltä, että se on irrelevantti monessa asiassa, joista välitämme (se ei esimerkiksi poista voluntaarisen ja involuntaarisen käytöksen välistä eroa), mutta se ei ole irrelevantti siihen tapaan kuin esität. Ja inkompatibilismin hyväksymisellä on tärkeitä intellektuaalisia ja moraalisia seurauksia, jotka jätät huomiotta—joista tärkein on nähdäkseni, että se tekee vihasta ilmeisen irrationaalista (vahingoittamatta rakkautta). Jos olemme huolissamme filosofisen kannan pitämisen seurauksista, kuten tiedän että olet, ihmisten vihan estäminen vaikuttaa paljon hyödyllisemmältä kuin vain populaarin illuusion kanssa näpertely.

 

Puheenaiheen Muuttaminen

Me molemmat tiedämme, että libertarianistisessa vapaan tahdon käsityksessä ei ole mitään tieteellistä tai loogista järkeä; sinä vain epäilet onko se kansan parissa laajalle levinnyt—tai toivot että se ei ole, tai et juuri välitä onko se (tosiasiassa et ole hirveän selvä tässä asiassa). Huolettomuutesi puolustukseksi siteeraat Nahmias el al. [1] kirjoittamaa artikkelia. Sinua ei luultavasta yllätä, että en ollut yhtä vaikuttunut tästä tutkimuksesta kuin sinä olit. Nahmias ja hänen kanssakirjoittajansa ovat toistuvasti huolissaan, että koehenkilöt eivät oikeasti ymmärtäneet determinismin implikaatioita—ja nähdäkseni heillä oli syytä olla huolissaan. Itse asiassa tämä on yksi niistä harvoista artikkeleista, joissa kirjoittajien esittämät pintapuoleiset epäilykset, jotka tehdään vain näyttääkseen heidän ajatelleen kaikkea, osoittautuvat paljon vetoavammiksi kuin heidän omat tulkintansa datastaan. Enemmän kuin mitään muuta, tämä tutkimus vihjaa, että ihmiset kokevat libertarianistisen vapaan tahdon idean intuitiivisesti niin vetoavaksi, että heitä on vaikea saada ajattelemaan selkeästi determinismistä. Olen toki samaa mieltä, että kysymys, mitä ihmiset ajattelevat ja tuntevat, on empiirinen. Mutta minusta vaikuttaa siltä, että tiedämme paljon enemmän populaarista vapaan tahdon käsityksestä kuin mitä sinä ja Nahmias annatte ymmärtää.

On huomionarvoista, että kaikkein yleisin vastalause, jota kuulen kannalleni vapaasta tahdosta, on jokin versio seuraavasta:

Jos ei ole vapaata tahtoa, miksi kirjoittaa kirjoja tai yrittää vakuuttaa ketään mistään? Ihmiset uskovat mitä tahansa he uskovatkaan. Heillä ei ole valinnanvaraa! Sinun kantasi vapaasta tahdosta on näin ollen itsensä kumoava. Se tosiasia, että yrität vakuuttaa ihmisiä argumenttisi totuudesta todistaa, että ajattelet heillä olevan juurikin se vapaus, jonka heiltä kiellät.

 

Myönnettäköön, että tässä on luultavasti nähtävissä sekaannusta determinismin ja fatalismin välillä (josta olemme kummatkin varoittaneet), mutta tämänlaiset kommentit myös vihjaavat ihmisten ajattelevan, että he kontrolloivat mitä uskovat, aivan kuin kokemus vakuuttuneeksi tulemisesta todisteiden ja argumenttien kautta olisi voluntaarista. Ehkäpä moiset ihmiset uskovat myös, että he ovat päättäneet noudattaa painovoimalakia ympäriinsä lentelyn sijaan—mutta tuskin sentään. Illuusio mentaalisesta vapaudesta vaikuttaa hyvin laajalle levinneeltä. Argumenttini on, että moinen vapaus on yhteensopimaton minkäänlaisen kausaation kanssa (deterministisen tai muunlaisen)—joka, kuten tiedät, ei ole uusi näkökulma. Mutta väitän myös, että se on yhteensopimaton subjektiivisen kokemuksemme tosiasiallisen luonteen kanssa. Siksi sanon, että vapaan tahdon illuusio on itsessään illuusio—joka on toinen tapa sanoa, että jos todella kiinnittää huomiota (ja tämä on vaikeaa), vapaan tahdon illuusio häviää.

Populaari, kansanpsykologinen käsitys vapaasta tahdosta on kokemus hetkestä toiseen, ei teoria mielestä. Se on ensisijaisesti ensimmäisen persoonan tosiasia, ei kolmannen persoonan selonteko siitä, miten ihmisoliot toimivat. Tämä ero ensimmäisen persoonan ja kolmannen persoonan näkökulmista oli mitä yritin sanoa otteessa, joka vaikuttaa hämmentäneen sinua (”Olen miettinyt pitkään ja hartaasti tätä otetta, ja en ole vieläkään varma ymmärränkö sitä…”) Jokaisella on kolmannen persoonan kuva ihmismielestä—jotkut meistä puhuvat neuraalisista piireistä, jotkut sieluista—mutta vapaan tahdon filosofinen ongelma nousee siitä tosiasiasta, että useimmat ihmiset tuntevat, että he kirjoittavat heidän omat ajatuksensa ja tekonsa. On hyvin vaikea sanoa, mistä tämä tunne koostuu, tai erottaa sitä työmuistista, tahdosta, motorisesta suunnittelusta ja muusta, mitä mielemme tekevät—mutta ei ole juuri epäilystä, etteivätkö useimmat ihmiset tunne olevansa omien ajatustensa ja tekojensa tietoinen lähde. Saatat toki kieltää tämän väitteen, tai uskoa, että on yksinkertaisempaa sanoa, ettemme vain tiedä, miltä useimmista ihmisistä tuntuu—ja se saattaa olla keskustelemisen arvoinen huomio. Mutta sen sijaan, että kieltäisit väitteen, sinä vain kadotat sen näkökentästäsi—siirtyen ensimmäisen persoonan kokemuksista kolmannen persoonan selontekoihin ilmiöistä, jotka sijaitsevat tietoisuuden ulkopuolella.

On toki totta, että useimmat koulutetut ihmiset uskovat koko aivojen olevan osallisena tekemässä heistä keitä ovat (sinä ja minä kummatkin tosiaan uskomme näin). Mutta he kokevat vain osan siitä, mitä heidän aivojensa sisällä tapahtuu. Toisin kuin mitä ehdotat, en esittänyt karteesiolaista teoriaa tietoisuudesta (kolmannen persoonan näkökulma) tai mitään ”[itseni] junailemaa hupsua oppia.” Vedin vain yksinkertaisesti rajan sen välille, mitä ihmiset kokevat ja mitä he eivät koe (ensimmäinen persoona). Sillä hetkellä kun henkilön ajatukset ja teot determinoitiin tapahtumien perusteella, joita hän ei nähnyt, tuntenut tai odottanut, eikä voinut, hänen kolmannen persoonan selontekonsa itsestään saattaa pysyä muuttumattomana (”Totta kai, tiedän, että suuri osa aivojeni tapahtumista on tiedostamatonta, geenien determinoimaa, ja niin edelleen. Mitä sitten?”), mutta hänen ensimmäisen persoonan tuntemuksensa autonomiasta joutuu välittömän paineen alle—olettaen, että hän kiinnittää huomiota. Kokemukseen liittyen (ensimmäinen persoona), jostain tietoisena olemisen ja jostain tiedottomana olemisen välillä on ero. Ja jos se, mistä henkilö on tiedoton, on edeltävät syyt kaikelle, mitä hän ajattelee ja tekee, tämä tosiasia pitää pilkkanaan sitä subjektiivista vapautta, jonka hän tuntee hänellä olevan. Siinä vaiheessa hänen ei riitä vain julistaa teoreettisesti (kolmas persoona), että nämä edeltävät syyt ovat ”myös minä.”

Matti Meikäläinen tuntee, että hänellä on vapaa tahto (ensimmäinen persoona) ja ei kuule mielellään, että se on illuusio. Sanon, että se on: Pohdi kaikkia käytöksesi juuria, joita et voi nähdä tai tuntea (ensimmäinen persoona), et voi kontrolloida (ensimmäinen persoona) etkä loihtinut olemaan (ensimmäinen persoona). Sinä sanot: Pötyä! Matti Meikäläinen sisältää kaikki nämä syyt. Hän on hänen geeninsä ja neuroninsa myös (kolmas persoona). Tämä on missä laitat jäniksen hattuun.

Kuvittele, että elämme maailmassa, jossa lähes kaikki uskovat Atlantiksen kadonneeseen valtakuntaan. Sinä ja sinun kombatibilisti-toverisi saavutte tarjoamaan helpotusta: Atlantis on oikea, sanot. Se on tosiasiassa saari Sisiliassa. Jatkat sitten argumentointia, että Sisilia vastaa useimpiin väitteisiin, joita ihmiset läpi aikakausien ovat tehneet Atlantiksesta. Jokainen populaari käsitys ei toki selviä tästä käännöksestä, koska jotkut uskot Atlantiksesta ovat suht’ hulluja, mutta ne, joilla on todella väliä—tai joilla tulisi olla väliä, sinun mukaasi—kartoitetaan helposti siihen, joka on tosiasiassa Välimeren suurin saari. Työsi on tehty, ja nyt vaadit, että kulutamme loput ajastamme ja energiastamme tutkien Sisilian ihmeitä.

Totuus tosin on, että suuri osa siitä, mikä aiheuttaa ihmisten hurmaantumisen Atlantikseen—nimenomaan ideaan kehittyneestä sivilisaatiosta kadonneena veden alle—ei voi ratkaista ymmärryksellämme Sisiliasta tai mistään muusta kohdasta maan päällä. Joten ihmiset ovat hämmentyneitä, ja uskon, että heidän hämmentyneisyydellään on hyvin todellisia seurauksia. Mutta sinä harvoin tunnustat niitä tapoja, miten Sisilia ei ole kuten Atlantis, ja et vaikuta kiinnostuneelta kun nuo erot tulevat moraalisesti keskeisiksi. Tämä on, mikä vaikuttaa minusta jääräpäiseltä sinun lähestymistavassasi vapaaseen tahtoon.

Esimerkiksi tavalliset ihmiset haluavat tuntea olevansa filosofisesti oikeutettuja vihassaan pahantekijöitä kohtaan ja nähdessään heidät heidän pahuutensa perimmäisenä syynä. Tämä moraalinen asenne on aina haavoittuvainen saamallemme uudelle informaatiolle kausaatiosta—ja tilanteissa, joissa henkilön käytöksen perustana olevat syyt tulevat liian selkeiksi, tunteemme heidän vastuusta alkavat muuttua. Tämä on, miksi kirjoitin, että täysi ymmärrys normaalin henkilön aivoista olisi analogista syyllisyydestä vapauttavan aivokasvaimen löytämisen kanssa. En väitä, etteikö normaalin ja heikentyneen itsehillinnän omaavan henkilön välillä ole mitään eroa. Edeltävä on herkkä reagoimaan tiettyihin kannusteisiin ja rangaistuksiin, jälkimmäinen ei ole. (Ja tämä on kaikki oikeutus, jota tarvitsemme, turvautuaksemme porkkanoihin ja keppeihin tai lukitaksemme auttamattomasti vaaralliset ihmiset ikuisuudeksi pois.) Mutta jokin moraalisessa asenteessamme muuttuu kun huomaamme tekoja edeltäviä syitä—ja niin tulisikin muuttua. Meidän tulisi myöntää, että henkilö on epäonnekas saadessaan geenit ja elämänkokemuksen, jotka tuomitsevat hänet psykopatiaan. Kuten sanottua, tämä ei tarkoita, ettemme voi pidättää häntä. Mutta hänen vihaaminen ei ole rationaalista, huomioiden täydellisen ymmärryksen siitä, miten hänestä tuli kuka hän on. Luonnollista kyllä; mutta ei rationaalista. Myötätunnon tunteminen häntä kohtaan voisi tosin olla rationaalista—samaan tapaan kuin voisimme tuntea myötätuntoa kuusi-vuotiasta poikaa kohtaan, jonka kohtalo oli tulla Jeffrey Dahmeriksi. Ja sillä välin kun pilkkaat ihmispahuuden ”medikalisaatiota”, täysi ymmärrys aivoista tekisi juurikin sen. Rangaistus on erikoislaatuisen tylppä instrumentti. Tarvitsemme sitä, koska ymmärrämme niin vähän aivoista, ja kykymme vaikuttaa siihen on rajoitettu. Mutta kuvittele, että kahdensadan vuoden kuluttua tulevaisuudessa todella tiedämme, mikä saa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla; prokrusteslaisissa rangaistuksissa ei ole tällöin käytännön järkeä, eikä myöskään moraalista järkeä. Mutta vaikutat sitoutuneelta ideaan, että tietyt ihmiset saattavat todellakin ansaita rangaistuksen—jos eivät täsmälleen niistä syistä, joita tavallinen kansa kuvittelee, kuitenkin syistä, joilla ei ole juuri mitään tekemistä hyvien seurausten kanssa, joita moisilla rangaistuksilla saattaa kaiken kaikkiaan olla. Toisin sanoen sinun kombatibilismisi vaikuttaa yritykseltä oikeuttaa perinteinen käsitys syyllisyydestä, jonka minun näkökulmani kieltää. Tämä on ero, johon on syytä keskittyä.

Tarkastelkaamme Austinin esimerkkiä hänen epäonnistuneesta puttauksestaan:

Pohdi tapausta, jossa epäonnistun hyvin lyhyessä puttauksessa ja potkin itseäni, koska olisin voinut saada sen reikään. En tarkoita, että minun olisi pitänyt saada se reikään jos olisin yrittänyt: minä yritin, ja epäonnistuin. En tarkoita, että minun olisi pitänyt saada se reikään jos olosuhteet olisivat olleet erilaiset: näin saattaisi toki olla, mutta tarkoitan olosuhteita täsmälleen sellaisina kuin ne olivat, ja väitän, että olisin voinut saada sen reikään. Siinä on asian kismitys. Eikä ”voin saada sen reikään tällä kertaa” tarkoita, että saan sen reikään tällä kertaa jos yritän tai mitään muuta; sillä saatan yrittää ja epäonnistua ja olla yhä epävakuuttunut, että en olisi voinut onnistua; todellakin lisätutkimukset saattavat vahvistaa uskoni, että olisin voinut onnistua siinä sillä kertaa, vaikka en niin tehnyt. (J.L. Austin. 1961. “Ifs and Cans,” in Austin, Philosophical Papers, edited by J. Urmson and G. Warnock. Oxford, Clarendon Press.)

Tämä on hyvä kohta aloittaa, sillä sanot arvostelussasi seuraavalla tavalla:

Pidän Austinin virhettä keskeisenä jatkuvalle epäselvyydelle vapaasta tahdosta; jos katsot laajaa ja konstikasta filosofista kirjallisuutta inkompatibilismista, näet, että melkeinpä kaikki olettavat, ilman argumenttia, että se ei ole virhe.

Tartun auliisti syöttiin. En näe mitään ongelmaa käyttää Austinin esimerkkiä inkompatibilismin tukena. Minun täytyy tosin korostaa, että käsittelen vain Austinin pointin implikaatioita vapaan tahdon selontekoon, en sitä, miten se toimii hänen alkuperäisessä esseessään (joka, kuten tiedät, oli analyysi termien ”jos” ja ”voi” suhteesta, ei pitkäjänteinen argumentti vapaata tahtoa vastaan).[2]

Varmistutaanpa, että sinä ja minä seisomme samalla viheriöllä: Olemme samaa mieltä, että ihmisolio—mitkä tahansa hänen taitonsa, koulutuksensa ja tavoitteensa ovatkaan—ajattelee, aikoo ja käyttäytyy täsmälleen siten kuin hän tekee tietyllä hetkellä vallitsevien olosuhteiden alla. Toisin sanoen huolimatta, minkä tasoinen golfaaja hän on, Austin epäonnistuisi siinä samassa puttauksessaan triljoona kertaa peräkkäin—sillä edellytyksellä, että jokainen atomi ja varaus universumissa olisivat täsmälleen sellaisia kuin ne olivat ensimmäisellä kertaa kun hän epäonnistui. Sinä ajattelet, että tämä tosiasia (voimme kutsua sitä determinismiksi, kuten teet, mutta se sisältää myös indeterminismin kontribuutiot, sillä edellytyksellä, että ne pysyvät samoina[3]) ei sano mitään vapaasta tahdosta. Ajattelet sen tosiasian, että Austin voisi tehdä lähes identtisiä puttauksia muissa hetkissä—hänen aivonsa hieman eri tilassa, viheriö hivenen hitaampana ja niin edelleen—olevan kaikki, millä on väliä. Olen samaa mieltä, että sillä on väliä kun arvioidaan hänen kykyjään golfaajana: Tällöin emme välitä yksittäisestä NMDA-reseptorista, joka pilasi hänen swinginsä eräässä yksittäisessä puttauksessa; me välitämme hänen pelaamisensa statistiikoista, kierros toisensa jälkeen. Mutta puhuttaessa selkeästi ja rehellisesti (toisin sanoen tieteellisesti) maailmassa joka hetkellä tapahtuvien tapahtumien varsinaisista syistä, meidän tulee kiinnittää huomiota yksityiskohtiin.

Mitä tosiasiassa sanomme kun väitämme, että Austin olisi voinut onnistua puttauksessaan (siinä, jossa hän epäonnistui)? Kuten huomautat, emme itse asiassa viittaa ollenkaan kyseiseen puttaukseen. Sanomme, että Austin on onnistunut samankaltaisissa puttauksissa menneisyydessä ja voimme luottaa hänen onnistuvan myös tulevaisuudessa—edellyttäen, että hän yrittää, ei kärsi mistään neurologisesta vauriosta, ja niin edelleen. Sanomme kuitenkin myös, että Austin olisi onnistunut tässä puttauksessa jos jokin ei olisi asettunut hänen tielleen. Hänellä kuitenkin oli yleinen kyky, joten jokin meni vikaan.

Miksi sitten Austin epäonnistui puttauksessaan? Koska jokin välttämätön ehto hänen onnistumiselleen ei ollut läsnä. Mitä jos tuo ehto oli riittävä yritys; sellainen, johon hän oli yleisesti kykenevä? Miksi hän ei yrittänyt tarpeeksi? Vastaus on sama: Koska jokin välttämätön ehto hänen onnistumiselleen ei ollut läsnä. Tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna hänen epäonnistumisensa yrittää on vain toinen epäonnistunut puttaus. Austin yritti juuri niin kovasti kuin teki. Seuraavalla kerralla hän saattaisi yrittää kovemmin. Mutta tällä kertaa—universumi ja hänen aivonsa täsmälleen kuten ne olivat—hän ei olisi voinut yrittää millään muulla tapaa.

Jos sanotaan, että Austinin olisi pitänyt onnistua kyseisessä puttauksessaan tai yrittää kovemmin, tämä on vain tapa kehottaa häntä ponnistelemaan voimakkaammin tulevaisuudessa. Emme tarjoa selontekoa siitä, mitä todella tapahtui (hänen epäonnistuminen upottaa puttiaan tai epäonnistuminen yrittää). Sinä ja minä olemme samaa mieltä, että moisilla kehotuksilla on seurauksensa ja että nämä seuraukset ovat täydellisessä harmoniassa determinismin totuuden kanssa. Mikään inkompatibilismissa ei itse asiassa estä meitä patistelemasta toisiamme (ja itseämme) tekemään asioita eri tavalla tulevaisuudessa, tai tunnustamasta, että moiset kehotukset usein toimivat. Asiat, joita sanomme toisillemme (ja itsellemme), ovat yksinkertaisesti osa syiden ketjua, joka determinoi, miten ajattelemme ja käyttäydymme.

Mutta voimmeko syyttää Austinia epäonnistuneesta puttauksestaan? Emme. Voimmeko syyttää häntä, koska hän ei yrittänyt tarpeeksi? Vastaus on jälleen emme—ellei syyttäminen ollut vain tapa kehottaa häntä yrittämään kovemmin tulevaisuudessa. Jotta voisimme todella pitää häntä vastuussa epäonnistuneesta puttauksestaan tai epäonnistumisestaan yrittää, meidän tulisi tietää, että hän olisi voinut toimia toisin kuin teki. Kyllä, on kaksi tulkintaa ”voimisesta”—ja sinun mielestäsi vain toinen niistä on kiinnostava. Mutta ne ovat kummatkin kiinnostavia, ja se, jonka sivuutat, on moraalisesti merkittävä. Yksi tulkinta viittaa henkilön (tai sinun esimerkissäsi auton) yleisiin kykyihin. Olisiko Austin voinut upottaa puttauksensa, yleensäkään, samankaltaisissa tilanteissa? Kyllä. Voisiko autoni kulkea 120 kilometriä tunnissa, vaikka satun ajamaan 60? Kyllä. Toinen tulkinta on se, joka on mielestäsi harhaanjohtava (red herring). Olisiko Austin voinut upottaa juuri tuon puttauksensa, sen, jossa hän epäonnistui? Ei. Olisiko hän voinut yrittää kovemmin? Ei. Hänen epäonnistumisensa kummassakin oli determinoitu universumin tilan johdosta (erityisesti hänen hermostonsa tilan). Ei toki ole irrationaalista kohdella häntä jonakin, jolla on yleinen kyky onnistua sellaisissa puttauksissa, ja patistaa häntä yrittämään kovemmin tulevaisuudessa—ja olisi irrationaalista kehottaa henkilöä, jolla ei ole sellaista kykyä. Olet oikeassa uskoessasi, että tällä eronteolla on tärkeitä moraalisia implikaatioita: Vaadimmeko, että hyttyset ja hait käyttäytyisivät paremmin kuin he tekevät. Emme. Ryhdymme yksinkertaisesti toimenpiteisiin suojellaksemme itseämme heiltä. Sama futiliteetti hallitsee tiettyjä ihmisiä—psykopaatteja ja muita, jotka saatamme katsoa moraalisesti mielenvikaisiksi. On järkevää hoitaa eri tavoin ihmisiä, joilla on yleinen kyky käyttäytyä hyvin, mutta jotka toisinaan tekevät erheitä, ja heitä, joilla ei ole moista kykyä ja joille kaikki kehotukset menisivät hukkaan. Olet oikeassa ajatellessasi, että nämä erot eivät ole riippuvaisia ”absoluuttisesta vapaasta tahdosta.” Mutta tämä ei tarkoita, etteikö mikään muuttuisi huomatessamme, että henkilö ei olisi koskaan voinut onnistua puttauksessaan, jossa hän juuri epäonnistui, tai yrittää kovemmin kuin teki tai pidättäytyä naapurinsa tappamisesta vasaralla.

Ihmisten pitämisessä vastuussa heidän menneistä teoistaan ei ole järkeä muuta kuin niiden seurausten puitteissa, jota tästä toiminnasta seuraa tulevaisuudessa heille ja muulle yhteiskunnalle (esim. pelotteet, kuntoutus, vaarallisten ihmisten pitäminen poissa kaduilta). Moraalisen vastuun käsite on näin ollen ennakoiva. Mutta se on myös paradoksaalinen. Ihmiset, joilla on eniten kyvykkyyttä (itsekontrollia, mahdollisuuksia, tietoa jne.), vaikuttaisivat eniten moitittavilta kun he epäonnistuvat tai käyttäytyvät huonosti. Esimerkiksi kun Tiger Woods epäonnistuu metrin puttauksessa, tunnemme suurempaa kiusausta sanoa, että hänen todellakin olisi pitänyt onnistua, kuin tunnemme keskimääräisen golfaajan tapauksessa. Mutta Woodsin epäonnistuminen on tosiasiassa poikkeavampaa. Jonkin on täytynyt mennä vikaan jos niin taitava henkilö epäonnistui niin helpossa puttauksessa. Ja hän ei (juurikaan) hyötyisi kehotuksista yrittää kovemmin tulevaisuudessa. Joten, joillain tavoin, henkilön pitäminen vastuussa hänen epäonnistumisistaan vaikuttaa jopa vähemmän järkeenkäyvältä mitä enemmän vastuuta hän kantaa perinteisessä mielessä.

Olemme samaa mieltä, että huomioon ottaen universumin menneet tilat ja sen lait, voimme tehdä ainoastaan sen mitä tosiasiassa teemme, ja emme voi tehdä toisin. Et ajattele tällä totuudella olevan juurikaan psykologisia tai moraalisia seurauksia. Kuvaat jopa tietynlaisten tapahtumien lainmukaisen etenemisen olevan eräs ”vapauden” muoto. Mutta pohdi tämän vapauden ilmaantumista missä tahansa yksittäisessä ihmisessä: Se on täysin geenien ja ympäristön determinoimaa (ynnä niin paljon sattumanvaraisuutta kuin haluat). Kuvittele ensimmäinen hetki kun se kytkeytyy päälle—sanottakoon vaikkapa neljä-vuotiaan lapsen aivoissa. Pohdi tämän ensimmäisen, ”vapaan” toiminnanohjausta säätelevän inkrementaalin ilmaantumista kellokoneistosta. Se ilmaantuu täsmälleen siinä määrin kuin se tekee, ja juuri silloin kun se tekee, syiden mukaisesti, joilla ei ole mitään tekemistä tämän henkilön vapauden kanssa. Ja se jatkaa sen vaikutusta hänen hermostonsa tulevaisuuden tiloissa täydellisessä sopusoinnussa luonnonlakien kanssa. Jokaisessa yksittäisessä hetkessä Austin joko onnistuu puttauksessaan tai ei onnistu; ja hän joko yrittää parhaansa tai ei. Kyllä, hän on ”vapaa” tekemään mitä tahansa hän tekeekään perustuen universumin menneisiin tiloihin. Mutta samaa voi sanoa simpanssista tai tietokoneesta—tai, tosiaan, dominorivistä. Ehkäpä moiset mekaaniset vastaavuudet eivät häiritse sinua, mutta ne saattavat järkyttää niitä, jotka ajattelevat sinun pelastaneen heidän koetun tuntemuksen autonomiasta suhteessa determinismin rattaisiin.

Arvostelussasi kutsut kirjaani ”poliittiseksi traktaatiksi.” Ironista on, että sinun argumenttisi inkompatibilismia vastaan vaikuttaa lähes täysin poliittiselta. Paikoittain kirjoitat aivan kuin mitään muuta ei olisi pelissä kuin termien vapaa tahto ja kompatibilismi tulevaisuus. Yleisemmin ottaen vaikutat tosin ajattelevan, että seuraukset inkompatibilismin vakavasti ottamisesta ovat turmiolliset:

Jos kukaan ei ole oikeasti vastuussa, ei riittäisi, että vankilat tulisi tällöin tyhjentää, mutta mikään sopimus ei ole validi, asuntolainat tulisi hävittää, ja emme voi koskaan pitää ketään vastuussa mistään, mitä he tekevät. ”Lain ja järjestyksen” säilyttäminen ilman todellisen vastuun konseptia on pelottava tehtävä.

 

Näillä huolenaiheilla, vaikkakaan eivät irrationaalisia, ei ole mitään tekemistä asian filosofisten tai tieteellisten meriittien kanssa. Ne myös kumpuavat epäonnistumisesta ymmärtää näkökulmani käytännön seurauksia. En ole sen enempää taipuvainen vapauttamaan vaarallisia rikollisia kaduillemme kuin sinäkään.

Esitän kirjassani, että rehellinen katsaus ihmiskäyttäytymisen kausaalisiin perustoihin, kuin myös katsaus yksilön omaan hetkestä toiseen tapahtuvaan kokemukseen, paljastaa vapaan tahdon olevan illuusio. (Sanoisin samaa perinteisestä käsityksestä koskien ”minää” (”self”), mutta se vaatii enemmän keskustelua, ja se on seuraavan kirjani aihe.) Väitän myös, että tällä tosiasialla on seurauksia—lähinnä hyviä sellaisia—ja se on toinen syy, miksi asian tutkiminen on hyödyllistä. Mutta en ole esittänyt näkökulmaani ensisijaisesti huolesta koskien sen hyväksymisen seurauksia. Ja uskon, että sinä olet niin tehnyt.

En toki voi syyttää sinua tuossa puttauksessa epäonnistumisesta, Dan. Mutta voin kehottaa sinua olemaan huolellisempi tulevaisuudessa.

 

ALAVIITTEET

  1. E. Nahmias, S. Morris, T. Nadelhoffer & J. Turner. 2005. “Surveying Freedom: Folk Intuitions about Free Will and Moral Responsibility,” Philosophical Psychology, 18, pp. 561–584.
  2. Lukiessani loppuja Austinin “pahamaineisesta” alaviitteestä, en ole varma, tekikö hän virheen, jonka katsot hänen tehneen. Juurikin seuraava virke, joka seuraa osittaista lainaustasi kuuluu näin: ”Mutta jos yrittäisin parhaani ja esimerkiksi epäonnistuisin, kaiketi oli oltava jotakin, joka aiheutti minut epäonnistumaan, joka teki onnistumisestani mahdotonta? Joten en olisi voinut onnistua puttauksessa.” Nähdäkseni tämä sulkee oven hänen väitetylle sekaannukselleen siitä, mitä myöhemmät kokeet olisivat osoittaneet.
  3. Leimaat minut järjestään ”vahvaksi deterministiksi”, joka on hieman harhaanjohtavaa. Totuus on, että olen agnostinen sen suhteen, onko determismi tarkkaan ottaen totta (joskin sen tulee olla suunnilleen totta, ihmisolioita koskien). Siinä määrin kuin se on, vapaa tahto on mahdotonta. Mutta indeterminismi ei tarjoa helpotusta. Varsinainen näkökulmani on, että vapaa tahto on konseptuaalisesti inkoherentti ja sekä subjektiivisesti että objektiivisesti olemassa olematon. Kausaatio, on se sitten determinististä tai satunnaista, ei tarjoa perustaa vapaalle tahdolle.
Mainokset

2 thoughts on “Sätkynuken Valitusvirsi – Sam Harrisin vastaus Daniel Dennettille

  1. Päivitysilmoitus: Vapaa Tahto (Dennett vs. Harris) | Huojuva torni

  2. Päivitysilmoitus: Pohdiskeluja Vapaasta Tahdosta – Daniel C. Dennett | Huojuva torni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s